Te, jotka olette kokeneet rankkoja asioita, mitä ajattelette pikkuasioista

Itse olin vuosi sitten tilanteessa, jossa kuolema oli hyvin lähellä ja oli oikeasti sattumasta kiinni että selvisin. Onhan se vähän ärsyttävää kun kaverit nyt valittaa kuinka nilkka nyrjähti maanantaina ja päivittää sen vontia viikko eteenpäin. Tuntuu etteivät edes ymmärrä että esim. monet pitkäaikaissairaat tekisivät hyvin paljon vaihaakseen tuon sairauden nilkkasärkyyn.

Enpä oikeastaan mitään - ne pikkuasiat voivat olla sille valittajalle isoja asioita, eivätkä minun kokemani raskaat asiat ole vaikuttaneet omaan suhtautumiseeni ns. pikkuasioihin. En ole koskaan isommin valittanut pikkujutuista, en tee sitä nytkään. En myöskään peilaa asioita siihen, mitä kamalaa olen kokenut. 

Mielestäni kaikilla on oikeus valittaa oli se aihe mikä tahansa. Se saattaa tuolle ihmiselle olla se suurin juttu sillä hetkellä. Ei minulla ole valtaa jaotella ihmisten murheita, vaikka tietysti välillä ihmetyttää miten kehtaa valittaa jostain katkenneesta rakennekynnestä, mietin että joskus hänkin kenties joutuu isompien asioiden eteen.

Vituttaa, vaikka itselläkin menee päivä pilalle jos vaikka joku vaate on kadonnut. Mutta vituttaa silti. Olisivat hiljaa.

Itse huomasin itsestäni sen, että oman pahoinvoinnin ollessa pahimmillaan ne pikkuasiat tuntuvat lähes ylitsepääsemättömiltä. Kenties pikkuasioista on myös helpompi valittaa, eivät ole usein niin henkilökohtaisia tai raskaita kuulijalle. Nykyään siis ajattelen, että henkilöllä on mahdollisesti piilotettua pahoinvointia, ja se purkautuu yleisenä tyytymättömyytenä. Koska en voi tietää, en myöskään suoraan tuomitse. Suositan lempeyttä kanssaihmisiä kohtaan, sitä ei tässä maailmassa mitenkään liikaa ole.

Joskus, ääri harvoin, ketuttaa pienistä valittaminen. Mutta jokaisella on omat murheensa, ihan kaikkea ei voi, eikä pidä verrata. Toisaalta olen tyytyväinen kaverieni puolesta, että on ns pieniä vaikeuksia, joiden kanssa painivat, toivottavasti ei hirveen isoja murheita eteen tulisi vielä pitkään aikaan.

Mutta ei mun epäonniset asiat ole mua mitenkään jalostaneet, olen aina ollut enemmän likasanko kuin itse valittaja. Mutta sellainen vaan olen.

Onhan se heille silloin iso asia, mutta kyllä se silti ärsyttää, kun itsellä on sairaus, joka aiheuttaa joka päivä minulle kovia kipuja, eikä tälle voi tehdä mitään. Buranalla ja Panadolilla sitten yritän kärvistellä päivät läpi ja saada öisin nukuttua edes muutaman tunnin kivulta. Sitten joku tulee kitisemään, miten hänellä pari päivää sitten vihloi ranne/nilkka/selkä/jalka. Ai että oikein yhden päivän vihloi, kyllä varmaan oli kamalaa. Vielä kun se ihminen joka tätä tekee, tietää hyvin sairaudestani. Tiennyt jo 6 vuotta ja aina kun siitä tulee puhetta, sanoo "Ai, onko sulla sellainen vai?". 

Miksi minun vastoinkäymisieni pitäisi olla myös toisten vastoinkäymisiä? Miltei kaikki saavat kyllä jossain vaiheessa osansa. Kärsimyksiä on myös mahdoton verrata. 

Kun on riittävän rankkaa ja toisistaan riippumattomia vaikeuksia, joita on vain pakko käydä läpi, voi pieni vastoinkäyminen katkaista kamelin selän. Kun toiveet, ihan tavanomaisetkin ja maanläheiset kaatuvat kriiseihin ja pettymyksiin, voi varpaan lyöminen romahduttaa hetkellisesti. Kuitenkin todellisten vastoinkäymisten edessä pienestä valittaja voi olla todella urhea. Ei voi tietää, ennen kuin elämä täyttyy vaikeuksista ja pettymyksistä, kuinka ihmiset selviytyvät. Valittaminen ei ole vaarallista, mutta katkeroituninen on.

Ei ärsytä. Ja se mikä toiselle on pikkuasia voi toiselle olla iso asia ja toispäin. Ei myöskään toisten innostuminen ja iloisuus pikkuasioista ärsytä vaikka en itse aina osaa helposti innostua. Omaa elämää kun keskittyy elämään niin ei toisten pikkuasioista valittaminen haittaa.

Vierailija kirjoitti:

valittavista ihmisistä?

eka nousee savu korvista, sitten osaan olla välittämättä tai muistan, että jokaisen se omasta mielestä paha juttu on sille ihmiselle paha.

Vierailija kirjoitti:

Vituttaa, vaikka itselläkin menee päivä pilalle jos vaikka joku vaate on kadonnut. Mutta vituttaa silti. Olisivat hiljaa.

Sama täällä.

No...olen kokenut läheisten kuolemia, loppuunpalamista, taloudellisia pitkällisiä huolia. Tällä hetkellä pahin ongelmani on yksipuolinen rakastuminen ihmiseen, joka ei ole minusta kiinnostunut. Kyllä se itkettää ja aiheuttaa kovan hermopaineen, välillä tuntuu, että elän vain niitä hetkiä varten, kun saan edes nähdä hänet. Mietin asiaa joka päivä, näen painajaisunia jne.

Ei yhtään tee asiaa helpommaksi ne "oikeat" vaikeudet joita olen kokenut.

Ei mielestäni pienistä asioista valittaminen ole väärin. Vaikka olenkin kokenut rankkoja asioita elämässäni niin valitan silti ajoittain pienistä asioista. Niin kauan kuin se valittaminen ei ole ihan jatkuvaa niin ei se ärsytä millään lailla. Joskus on huonoja päiviä, jolloin ne pienetkin asiat tuntuu eri tavalla veemäisiltä.

En mitään ihmeellistä, lähinnä herättää mussa sympatiaa. Esimerkiksi kipua se on pienikin kipu ja nuhakuume on tekee oikeasti kurjan olon. Ja valitanhan itsekin siitä, että lapset jättää kengät ja reput levälleen. Mutta sellainen "Mulla on kaikki puitteet elämässä kunnossa, mutta on tylsää" - tyyppiset valitukset saavat mut näkemään punaista. Tekisivät asialle jotain, kun kerran on fyysisiä, psyykkisiä ja taloudellisia edellytyksiä siihen. Kuitenkin kykenen ymmärtämään sen, jos jokin noista edellytyksistä puuttuu ja tajuan että valmiudet kohdata haasteita ja selvitä niistä ovat yksilöllisiä, mutta eivät aina yksilöstä itsestään riippuvaisia.

Kärsimys ei ole millään tavoin muuttanut minua parempaan suuntaan. Päin vastoin, en kestä niitä pikkuasioita enää samalla tavalla kuin ennen. Olen äärimmäisen räjähdysherkkä jatkuvasti

Murheita ei voi verrata. Itselläni on ikäviä kokemuksia ja pitkäaikaissairaus. Valitan silti pienistä jutuista, jos ne sillä hetkellä tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Ja yleensä elämässä on silloin jotain muuta, jonka takia joku pieni ja mitätön juttu saa suuret mittasuhteet. Joskus tekee todella hyvää märistä jonkun "turhan" asian takia ja lohduttaa itseään vaikka tv-sarjamaratonilla ja kasalla herkkuja. Se puhdistaa mieltä.

Pienistä asioista on helpompi valittaa kuin suurista. Eikä oma "suurempi kärsimys" poista omia tai muiden pienempiä kärsimyksiä. Kärsin itse noin 1.5 vuotta jatkuvasta kovasta kaikensyövästä kivusta johon ei lääkkeillä juurikaan apua saanut. Silloin se pirun kipeä kynsitikku oli huomattavasti helpompi valituksen aihe.

Itseäni ärsyttää enemmän juuri asenne "mitä sinun ongelmasi ovat minun ongelmiini verrattuna". Mistään ei saisi sanoa kun jollain on asiat vielä huonommin. Aina. Ja pätee muuten teihin kroonikkoihinkin. Mitä nyt yhdestä syövästä kun jollain voi olla sama syöpä, jalka murtunut, palovamma takapuolessa ja viisaudenhammaskin kiukuttelee.

Jos mainitsee olevansa väsynyt neljän tunnin yöunien jälkeen, niin heti joku hyökkää kertomaan että on nukkunut vain kolme tuntia. Ja herännyt siinäkin välissä seitsemän kertaa.

Haluaisin olla parempi ihminen,mutta kyllä minua ihan rehellisesti v*tuttaa jos ihminen jolla asiat niin monella tasolla hyvin,valittaa ihan turhanpäiväisistä asioista. Vaikka valitan itsekin! Ehkä se ei ratkaise kuitenkaan,että herääkö ensimmäisenä ärsytys vaan pikemminkin se mitä tekee tuolle tunteelle. Pyrin ajattelemaan lempeästi,että tuolla ihmisellä on erilainen matka kuin minulla ja hän ei kykene laittamaan asioita samalla tavalla perspektiiviin kuin minä,koska ei ole kokenut samoja asioita kuin minä. Mutta tuo ihminen on taas voinut oivaltaa jo nyt jotain,mikä minulla on vasta edessä.

Ylipäätään se, että oletetaan, etteikö pienistä asioista valittaja olisi kokenut elämässään rankkoja asioita, on virheellinen.

Ja sitten nimenomaan niiden vaikeuksien vertaaminen on todella ärsyttävää. Nostetaan ikäänkuin itsensä jalustalle siksi, että on elämässä ollut vaikeaa. Jos tuolle linjalle lähdetään niin AINA löytyy joku, joka on kokenut enemmän epäonnea tai pahuutta. Eli mitä järkeä.