Mitä asioita kaipaat lapsuudestasi?

- Loputonta energiaa

- Palautumiskykyä

- Sai kurkkia naisten hameiden alle ilman että kutsuttiin irstaaksi sedäksi

Maailman rakkainta koiraani. Tuli meille kun olin 1-vuotias ja hoiti minua kuin omaa vauvaansa. Myöhemmin siitä tuli tärkeä tuki jonka turkkiin itkin itkuni kun joku oli kiusannut tai haukkunut. Olin 15-vuotias kun se piti lopettaa ja itkin silmät päästäni, monta kertaa. Mikään koira sen jälkeen ei ole tuntunut miltään.

Huolettomuutta.

Ymmärrän kyllä senkin, että kaikille lapsuus ei ole hyvää aikaa. Olen kiitollinen, että itselleni oli. 

Ei tarvinut käydä töissä.

En mitään. En ymmärrä lapsuuden hehkutusta, se avuttomuus oli kauheaa.

Sitä, ettei aina oleteta olevan tavoitettavissa päivän jokaisena tuntina kännykällä.

Itse en halua olla puhelimen jatkeena koko ajan. Tätä aina painotan ihmisille, joille numeroni/sähköpostini annan.

Kaikkia nyt jo kuolleita ihmisiä.

Kunnollisia talvia joka vuosi.

Lapsuudessani 80-luvulla leikittiin ulkona koko päivä. Ruudulta katseltiin vain aamun lastenohjelmat.

Naapuruston aikuisiin oli tuttavalliset välit, esim. kävimme mehulla melkein kaikkien kerrostalomme vanhojen tätien luona silloin tällöin; tämä on ymmärtääkseni harvinaisempaa nykyään. Vanhempammekin olivat tekemisissä naapureiden kanssa, esim. kävimme viettämässä iltaa joidenkin naapureiden luona joskus.

Ihan nostalgiasyistä kaipaan luukullisia kioskeja, joiden ikkunassa oli esillä irtokarkkivalikoima.

Isääni. Hänen elämäniloaan ja lämpöään. Hän on kuollut. Isän kanssa katsoimme Hanskia, Spedeä, Sven Dufvaa ja Hitler-juttuja telkkarista. Isä selitti innoissaan aina kaikkea. Isä myös kehui minua. Se oli 60-luvulla harvinaista isiltä, ainakin maalla.