Miksi jotkut vanhemmat odottavat lastensa aikuistumista?
Kommentit (21)
Koska olen ollut perheen huoltaja pian 30 vuotta, alle 2-kymppisestä. Tässä iässä tarvitsee jo omaakin elämää, välillä yhdessä aikuisten lasten kanssa.
Sitten saa jatkaa omaa elämää. Onnistunut vanhempi tekee itsensä tarpeettomaksi 20 vuodessa.
No, sitäKIN kaipaa, että on ihan vaan itsestään vastuussa, ei perheestä.
Toki tuo tuntuu välillä myös haikealta, että lapset muutaman vuoden päästä (nyt 16 ja 18, vielä molemmat lukiossa) muuttavat pois kotoa.
Kun lapset olivat ihan pieniä, kaipasin sitä lasten aikuistumista siksi, että isompien lasten kanssa on helpompi hoitaa monia asioita. Ja nyt kyllä nautin ihan valtavasti noiden kanssa harrastamisesta ja matkustelusta, parasta seuraa. Hauskoja, fiksuja, rakkaita.
Voisin esittää saman kysymyksen toisinpäin: Miksi jotkut vanhemmista eivät odota lastensa aikuistumista? Lastahan nimenomaan kasvatetaan siihen aikuisuuteen, jota koko loppuelämä sitten on. Miksi ei odottaisi pääsevänsä näkemään kasvatuksensa hedelmät? Ja onhan se ihanaa, kun ei tarvitse enää huolehtia mistään muusta kuin itsestään (ja mahdollisista lemmikeistä). Odotan :).
Hei eivät ole aidosti halunneet lapsia, eivätkä ehkä rakasta heitä, vaan kaipaavat koko ajan omaa elämää ja haluavat lapset pois jaloista. Pahinta on alle kouluikäisten vanhemmat, jotka jo laskee että: "Vielä 16 vuotta, niin lapsi muuttaa pois kotoa ja elämä alkaa"
Vierailija kirjoitti:
Hei eivät ole aidosti halunneet lapsia, eivätkä ehkä rakasta heitä, vaan kaipaavat koko ajan omaa elämää ja haluavat lapset pois jaloista. Pahinta on alle kouluikäisten vanhemmat, jotka jo laskee että: "Vielä 16 vuotta, niin lapsi muuttaa pois kotoa ja elämä alkaa"
Esimerkiksi minä voin ilmoittautua, että en ole halunnut nimenomaan LAPSIA, vaan jälkikasvua, jonka haluan kasvattaa AIKUISEKSI. Jos lapset pysyisivät aina lapsina, en missään nimessä koskaan olisi mennyt lisääntymään.
Minä en varsinaisesti odota aikuistumista. Mutta olen aina tykännyt enemmän isoista lapsista kuin vauvoista. Valitettavasti niitä ei toimiteta noin 4-5 vuotiaana.
Aikuistuminen/kasvamisen odottelu siitä eteenpäin on lähinnä ollut sitä että kun toivon että lapsi muuttaa pois kotoa 19-20 vuotiaana niin se tarkoittaa meidän kohdalla sitä että lapsi pääsee elämässä eteenpäin opiskelemaan jne...
Ja toki kun siinä vaiheessa kun kuopus on 20v niin minulla äitiyttä on takana 32 vuotta joten eiköhän ole oikeutta odottaa jo omaa aikaa
Vierailija kirjoitti:
Hei eivät ole aidosti halunneet lapsia, eivätkä ehkä rakasta heitä, vaan kaipaavat koko ajan omaa elämää ja haluavat lapset pois jaloista. Pahinta on alle kouluikäisten vanhemmat, jotka jo laskee että: "Vielä 16 vuotta, niin lapsi muuttaa pois kotoa ja elämä alkaa"
palstavela taas provoilee. Oikeasti se vanhemmuus ei lopu ikinä, vaikka lapset muuttaisivat toiselle puolelle maapalloa ja perustaisivat siellä perheen.
Sääli, jos joku aikuinen oikeasti tukahduttaa lapsensa niin, ettei salli näiden itsenäistyä.
Aikansa kutakin.
Nyt on eletty lapsiperhe-elämää jo 22 vuotta ja kieltämättä on ihan ok ajatus että parin vuoden päästä kuopuskin muuttaa omilleen.
Kiva olla taas kaksin ja elää uutta elämänvaihetta.
Ja eihän ne aikuiset lapset mihinkään häviä ja yhä ovat rakkaita vaikka elävät omaa elämäänsä.
Mitään peräkammarinpoikia en ala hyysäämään!
Vierailija kirjoitti:
No, sitäKIN kaipaa, että on ihan vaan itsestään vastuussa, ei perheestä.
Toki tuo tuntuu välillä myös haikealta, että lapset muutaman vuoden päästä (nyt 16 ja 18, vielä molemmat lukiossa) muuttavat pois kotoa.
Kun lapset olivat ihan pieniä, kaipasin sitä lasten aikuistumista siksi, että isompien lasten kanssa on helpompi hoitaa monia asioita. Ja nyt kyllä nautin ihan valtavasti noiden kanssa harrastamisesta ja matkustelusta, parasta seuraa. Hauskoja, fiksuja, rakkaita.
Mä olen niin samaamieltä tästä. Pienten kanssa oli välillä tuskastumista kun lapset ovat niin kiinni vanhemmissaan, mutta ikävuodet 12 eteenpäin ovat olleet aivan mahtavia. Itku tulee kun nämä pois lähtevät, mutta niin se elämä menee eteenpäin ja heidät on päästettävä elämään omaa elämäänsä.
Joskus kun täältä lukee niitä, varsinkin lapsettomien, kommentteja että sitten olet kiinni niissä vaippahousuissa seuraavat 18-vuotta, eivät oikeasti tiedä kuinka mahtavia aikuistuvat lapset ovat. Ei ole enää vaippahousuja vaan parasta keskusteluseuraa mitä löytyy.
Mä halusin lapsia, nautin molempien vauva-ajasta ja haikeudella muistelen, niinkuin taaperoaikojakin. Ja kaikkia muitakin lapsuuden ihania muistoja.
Odotan myös tulevaisuutta kun nuo kasvavat aikuisiksi, ollaanko onnistuttu, tuleeko heistä onnellisia ja odotan myös sitä että saadaan olla miehen kanssa taas kahdestaan.
Lapset on aina pikkuisia vanhemmilleen, aina sydämessä ja aina rakkaita. 💜💜
Vanhempia vaikuttaa olevan kahdenlaisia. Niitä jotka on aina toivoneet lapsia ja kokevat elävänsä elämänsä parasta aikaa kun lapset ovat pieniä ja kotona. Sitten on heitä joita lastenhankinta joko kaduttaa tai lapset on hankittu vain siksi että suku jatkuisi. Heille lasten lapsuus on kamalaa aikaa ja he laskevat päiviä että lapset muuttaa pois kotoa ja vapaus koittaa itselle.
Meidän lapset ovat jo muuttaneet pois. On ihanaa, kun taas saa laittaa itsensä etusijalle. Kotitöiden määrä on romahtanut, enää ei ole kiire töistä kotiin ruuanlaittoon vaan voin jäädä kaupungille tai tekemään ylitöitä. Mies ei tykkää, kun viikolla ei ole lämmintä ruokaa, mutta aikuinen mies osaa keittää puuroa tai paistaa munia, jos muuta ei viitsi. Eikä lapset ole hävinneet minnekään, kyllä heistä kuulee vähintään viikottain ja käyvät he välillä täällä.
Miksi ei? Kun näkee kasvattaneensa pärjääviä, tasapainoisia ihmisiä, niin hyvältähän se tuntuu.
Jokainenhan sitä odottaa? Tuskin kukaan haluaa että lapsi jää lapsen tasolle koko elämäksi.
Mä olen odottanut jokaista vaihetta innolla lapsen syntymästä asti, ihana nähdä kun oma lapsi kasvaa ja kehittyy.
Vierailija kirjoitti:
Hei eivät ole aidosti halunneet lapsia, eivätkä ehkä rakasta heitä, vaan kaipaavat koko ajan omaa elämää ja haluavat lapset pois jaloista. Pahinta on alle kouluikäisten vanhemmat, jotka jo laskee että: "Vielä 16 vuotta, niin lapsi muuttaa pois kotoa ja elämä alkaa"
Mun vaimo on tuollainen.. eikä kyllä teekään mitään lasten kanssa.
En tiedä miksi halusi lapsia..
Vierailija kirjoitti:
Vanhempia vaikuttaa olevan kahdenlaisia. Niitä jotka on aina toivoneet lapsia ja kokevat elävänsä elämänsä parasta aikaa kun lapset ovat pieniä ja kotona. Sitten on heitä joita lastenhankinta joko kaduttaa tai lapset on hankittu vain siksi että suku jatkuisi. Heille lasten lapsuus on kamalaa aikaa ja he laskevat päiviä että lapset muuttaa pois kotoa ja vapaus koittaa itselle.
Ja jos on kuten anoppini, ei jaksa touhuta yhdessä perheen kanssa mutta joku pitää olla jonka vuoksi hössöttää. Vanhin poika eli joskus itsenäistä elämää, muttei elä enää. Häntä "hoidetaan" 46-vuotiaana lapsena, vaikka on itse isä! Kun on masennus, eikä jaksa opetella sitä tai tätä.. pitää olla joku joka tekee olon tärkeäksi, koska leskeys on nurkan takana. Appiukkoa pidetään hengissä -mikä on tietysti inhimillistä-, mutta samalla valitetaan koko ajan.
Miehelläni ja hänen veljellään on 80-luvulta diagnoosit keskittymishäiriöstä. Keneltäkö on perineet?
no, varmaan siksi että haluavat lapsistaan eroon, kun ei enää jaksa
Vierailija kirjoitti:
Jokainenhan sitä odottaa? Tuskin kukaan haluaa että lapsi jää lapsen tasolle koko elämäksi.
Mä olen odottanut jokaista vaihetta innolla lapsen syntymästä asti, ihana nähdä kun oma lapsi kasvaa ja kehittyy.
Nimenomaan kukaan ei halua, että lapsi on lapsi loppuelämän. Nimittäin läheltä olen seurannut perhettä jolla nuoremmalla lapsella on Down-syndrooma. Down on aina kehitysvammainen, mikä tarkoittaa että tietyllä tasolla kyseinen henkilö on aina lapsi. Hän ei ikinä kykene täysivaltaisesti hoitamaan omia asioitaan. Ja kyllä vanhempia se välillä mietityttää, miten lapsen käy, kun heistä aika jättää. Jos ei isompi sisarus katso perään, niin kyllähän kunta viime kädessä. Mutta juuri se, minkätasoista hänen asioiden hoitaminen on siinä vaiheessa. Sitä voi itsekin vanheta rauhassa, kun tietää että omat lapset ovat hyvinvoivia aikuisia jotka selviävät vaikka äitiä ja isää ei enää olisi.
Sitähän se vanhemmus on, lapsen kasvattamista niin, että lapsi pärjää itsenäisesti. Samaa lapsetkin odottavat.