Olin viikon erämaassa useamman melkein vieraan ihmisen kanssa ja huomasin jotain hienoa

Olen ihminen, joka miettii tarkkaan sanomisiaan ja pukeutuu huolella. Minua ei juuri näe ilman meikkiä ihmisten ilmoilla, paitsi nyt jossain kaupassa ja salilla. Olen varautunut uusien ihmisten seurassa ja aika ujo ja jopa ylikorrekti. Sellainen, jota moni varmasti sanoo myös kireäksi.

Ymmärrettävästi jännitti, kun lähdin erämaavaellusreissulle minulle suhteellisen tuntemattomien ihmisten kanssa. Meinasin jopa ottaa meikit mukaan, niin tiukassa mun muurit ovat. Mutta luovuin sentään ajatuksesta lopulta.

Mutta arvatkaa mitä tapahtui, kun aikaa kului?

En enää välittänyt, koska päätin olla välittämättä. Myös puheista katosi suojamuurit hiljalleen, kun vietät fyysisesti rankoilla vaelluksilla välillä epämukavissakin oloissa koko vuorokauden samojen ihmisten kanssa.

Ja jotenkin musta tuntui, että kun ei naamassa ollut meikkiä ja päällä kuraiset retkivaatteet, mun oli helpompi ajatella itsestänikin niin, että tässä mä nyt olen, ota tai jätä. Ei huvittanut esittää mitään muuta kuin olen. Olin tosi yllättynyt siitä, miten vapautunut olin näiden ihmisten kanssa lopulta. Heitin läppää, jota heitän vain suunnilleen oman siskoni kanssa. Me naurettiin niin paljon ja jollain tapaa hitsauduttiin yhteen.

Jotenkin mieletöntä huomata tämä. Ja tietää, että sama ihminen olen edelleen, enkä mä sitä meikkiä ja muuria tarvitse missään muuallakaan. Että mä olen oikeastaan ihan ok just näin.

Tarttin tällaisen irrottautumisen tavallisista olosuhteista, että sen huomasin. Tekee selvästi ihmiselle hyvää.