Lue keskustelun säännöt.
Kun lihavuus pilaa elämän
15.07.2018 |
Mulla on ylipainoa sellaiset melkein 40kg ja tuntuu, että olen ihan epäonnistunut elämässä. Mietin vaan mihin sairauteen kohta kuolen ja lapset menettävät äitinsä ja pidän itseäni kertakaikkisen ällöttävän näköisenä. Muita lihavia naisia pidän usein kauniina, mutta itse tunnen olevani vain yksi iso läskikasa.
Eilen tuli oltua juhlissa ja sen jälkeen kaupungilla ja koko päivän oli vaivautunut olo. En pystynyt pitämään edes hauskaa, koska mietin vaan kuinka muut katsovat mun tuplaleukoja ja ajattelevat, kuinka ällöttävä läski toikin on. Sama oli viimeksi kun olin ulkona, siksi en jaksakaan siellä käydä kuin ehkä pari kertaa vuodessa. Häpeän itseäni niin kovin, että piiloudun aina vanhoilta tutuilta. En halua, että ihmiset miettivät, että mikä ihme tollekin on käynyt.
Kävin vuoden verran ravintoterapeutilla, mutta en laihtunut. Mulla on jonkinasteinen ahmimishäiriö ja en vaan ole oppinut kontrolloimaan sitä. Taas olen sillä ajatuksella, että nyt alkaa laihis. Mutta en vaan pysty siihen tässä itseinhossa.
Huh, oli pakko avautua.
Kommentit (11)
Mitä jos olisit yhteydessä vaikka syömishäiriöliittoon? Sieltä saisit hyviä vinkkejä tilanteeseesi.
Nauti nyt kuitenkin kesästä. *halaus*
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lihavuus on yleisesti hyväksytty, avaa vaikka tv joka kanavalla on jotain "upean lihava elämäni". Suomesta on tulossa jenkkilä, olet vaan osa tätä muodonmuutosta.
Ei sinun elämääsi lihavuus pilaa, vaan masennus ja itseinho. Lihavuus on varmasti rajoittava ja elämää vaikeuttava tekijä, mutta ei ainoa syy siihen, miksi et kykene nauttimaan juhlissa vaan mietit, miten inhottavana muut sinua pitävät, kyllä niitä stereotyyppisen leppoisia ja iloisiakin läskejä nimittäin on. Terapeutti auttaisi todennäköisesti paremmin kuin ravintoterapeutti.
Toi on päänsisäinen juttu, ei siinä ravintoterapeutti auta. Laita googleen hakusanoiksi "ahmiminen psykologi", noilla sanoilla löytyy jo monta hyvää linkkiä. Sun pitää käsitellä ammattilaisen kansaa, että mikä tunne siellä taustalla ajaa sua ahmimaan. Ehkä lapsuudessa tapahtunut jotain, korvaat ruoalla jotain tunnetta.
5 vielä jatkaa, että unohdat nyt sen laihduttamisen kokonaan toistaiseksi. Hankit terapiaa itsellesi, etsit tietoa ahmimis syömishäiriöstä, niin ehkä itsekin saat analysoitua, että mikä sut ajaa ahmimaan. Alat käydä ulkona, aluksi vaikeaa, mutta sun on saatava muutakin elämääsi kuin toi ylipainon miettiminen. Enkä tarkoita nyt baareissa pyörimistä, vaan käyt kirjastossa, elokuvissa, torilla kahvilla, tapaat ystäviä jne. Sun on alettava taas elämään ja pikku hiljaa rakennettava parempi itsetunto. Sitten vasta on laihtumisen aika.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse lihava, noin 35kg ylipainoa. Päätin jo vuosia sitten etten laihduta, koska laihdutuskuurit kyllä onnistuivat, mutta kilot tulivat aina korkojen kanssa takaisin. En halua surkutella koko ikääni asiaa, jota on äärimmäisen vaikea muuttaa. Yritän pukeutua kauniisti, meikkaan ja laitan hiuksani. En halua elää sitkun elämää - elämä ei ole siellä kadonneiden kilojen takana, se on tässä ja nyt.
Tuo on hieman itsepetosta siirtää vastuu laihtumisesta ravintoterapeutin syyksi. Itse sinä olet siinä projektissa päätähti. Ravintoterapeutti on vain kertomassa miten kannattaa homma hoitaa.
Häiritsee tuollainen vastuun ulkoistaminen "olisin laihtunut, mutta ravintoterapeuttini epäonnistui". Annetaan itselle lupa epäonnistua.
Joo. Eihän se oikeasti ole näin yksinkertaista tai mustavalkoista. Ajatuksena vain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa tosiaan hakeutua terapeutille. Itsehoitona voit vaikka heti käydä lainaamassa kirjastosta kirjan "Irti ahminnasta".
Mulla oli nuorempana ahmimishäiriö ja ylipainoa tuli sen takia 30 kg. Joo, muistan kuinka kamalaa se oli. Häpeä, itseinho, syöminen tunteisiin, laihduttamisen ja ahmimisen vuorottelu. Ei niin nuoren olisi pitänyt pukeutua telttoihin peitelläkseen vartaloa ja yrittää vältellä ihmisiä vaan sen takia, että he näkisivät kuinka paljon olin lihonut. Laitoin itseni omatekemään vankilaan painoni takia eli aloin välttää sosiaalisia tilanteita.
En saanut vuosiin varsinaisesti mitään kunnon apua häiriööni. Pääsin kerran ravitsemusterapeutille ja kävin keskustelemassa hoitajalle masennuksen takia, mikä seurasi häiriötä. Oikeastaan koskaan ei pureuduttu siihen kuinka paljon itse ahmimishäiriö itsessään oli elämääni vaikuttanut. Häpesin jopa puhua siitä. Nykyään tiedostan mitkä luonteenpiirteet minussa ajoi häiriöön.
Kesti vuosia parantua siitä. Tänä aikana tein useita laihdutusyrityksiä. Oikeastaan koen, että se parani itsestään siinä, kun pikkuhiljaa opettelin niitä uusia elintapoja ja yritin oppia hyväksymään kehoani. Toki ravitsemusterapeutista oli sinällään hyötyä, että hän hiukan yritti romuttaa mustavalkoista ajattelua siitä mikä on terveellistä ja mikä ei ja auttaa näkemään sen, että kun pääsääntöisesti syö terveellisesti, voi hiukan herkutella. Minulla se hiukan herkuttelu ei vain oikein onnistunut, kun ahmin sitten. Piti opetella hiljalleen ensin ostamaan ihan pieni määrä herkkuja kotiin ja sitten nykyään minulla voi olla jäätelöpakettikin kotona, ilman että ahmin sen heti. Otan siitä pienen siivun aina silloin tällöin ja muuten yritän syödä terveellisesti.
Keho oli ihan sekaisin vuosikausien laihdutusyritys-ahmimisvuorottelusta. Tuntui että lihoin todella helposti. Kesti vuosia saada aineenvaihdunta ns. käyntiin jälleen. Kerran sain 30 kg pois ja lihoin ne takaisin. Toisella kerralla ne ovat pysyneet poissa muutaman kilon painonnousua lukuunottamatta. Melkoista opettelua ja tasapainoilua tämä on ollut. Onneksi nykyisin olen normaalipainossa ja vuosia olen ollutkin.
Pitkään terveellinen elämä meinasi minulla sitä vaan että piti elää kurinalaisesti, miltä kehoni näytti ja laihduttamista.Liikuntakin assosioitui laihduttamiseen. Kaikki oli rankkaa suorittamista.
Nykyään se terveellinen elämä tulee luonnostaan, kun siitä on tullut tapa. Ei haittaa enää pienet makkarat vyötäröllä tai en rankaise itseäni liikunnalla jos olen herkutellut. En enää ole obsessoitunut painooni, niinkuin pitkään laihduttamisen seurauksena kun pelkäsin kilojen takaisintulemista. Tärkeintä on etten enää ole siinä vankilassa ja oikeasti tosi rankasti ylipainossa. Terveellinen elämä on itsensä hyväksymistä ja kehonsa rakkaudella kohtelua. Laittaa sinne terveellisiä polttoaineita ja liikkuu hyvän olon tähden. Saa herkutellakin vähäsen herkuilla, kun pitää siinä rajat. Ahmiminen on oikeastaan minulla loppunut säännöllisen ruokarytmin ja laihdutuskierteen loppumisen myötä. Se oli oikeasti hankalaa kun keho kokoajan huusi nälkää. Ehkä minulla oli muutenkin puutostiloja ravintoaineissa kun olin pitkään elänyt niin epäterveellisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin luulin pitkään, että lihavuus pilaa elämäni. Sitten laihdutin ja huomasin olleeni väärässä
Ravitsemusterapeutti ei pysty hoitamaan syömishäiriötä. Osana hoitotiimiä kyllä mutta ei yksin.
Tiedostat ja myönnät ongelmasi, se on jo ensimmäinen askel. Nyt pitäisi löytyä motivaatiota ja todellista halua tehdä asialle jotain.
Minkäänlaiset laihdutuskuurit tai lihavuusleikkaukset eivät auta, jos itse häiriötä ei hoideta. Se ei mihinkään lähde vaikka kuihtuisit luurangoksi. Saattaisipa muuttaa muotoaan anoreksiaksi tai sitten ahmisit itsesi entistä suuremmaksi. Siinä se onkin haaste, löytää terapeutti ja kunnollinen sellainen!
Itse sairastin puolet elämästäni anoreksiaa ja olin kaksi kertaa sairaalassa kuoleman partaalla. Asuin silloin Suomessa enkä onnistunut saamaan kunnollista hoitoa. Se on valitettavasti täysin retuperällä Suomessa jos ei ole varaa maksaa yksityiselle. Muutin Norjaan ja sain moniammatillisen hoitotiimin ja vähitellen paranin niin että voin sanoa olevani 98% terve.
Syömishäiriöt ovat haasteellisia ja vaikeita hoitaa, mutta on mahdollista parantua! Toivottavasti saat kunnollisen avun!