"Olisit hankkinut vaikka koiranpennun ennen lapsia.."

"..niin voisit sillä harjoitella vastuun ottamista ensin!"

Tällaisia juttuja tuli vastaan, kun 20-vuotiaana selailin nuorten äitien keskustelun aloituksia odottaessani esikoista. Olettamus siis oli ainakin tuolloin seitsemän vuotta sitten se, että yksikään nuori äiti ei voi olla vastuuntuntoinen, hyvä äiti. On henkisesti liian keskenkasvuinen ja menojalka vipattaa ja vaikka mitä. No, en ottanut nuita kommentteja itseeni, mutta lopetin kyllä niiden lukemisen. Sain lapsen ja kolme vuotta myöhemmin toisen. Perhehistoriani valmisti minua jo hyvin lapsiperhearkeen, sillä tulen isohkosta perheestä ja jo nuorena jouduin ottamaan vetovastuun nuorimmista sisaruksistani yrittäjävanhempien työnpaljouden vuoksi.

Nyt lapseni ovat 7- ja 4-vuotiaat, ja otimme kevättalvella koiran perheeseemme. Ja pakko sanoa, että jos olisin ensin "harjoitellut" koiralla, olisi lapset varmaan jääneet tekemättä! Oletin, että lapset ovat suurempi haaste kuin koiranpentu nimittäin. Vaan sehän on juuri toisin päin. Pentu on ollut meillä kohta vasta neljä kuukautta, ja jo nyt tuntuu joka toinen päivä, että sen hankkiminen oli virhe. Olen onnistunut tietenkin peruskouluttamaan koiran, joka hipoo juuri puolen vuoden ikää, mutta se aika, mitä se vaatii, yllätti minut täysin. Ei tietenkään riitä ne kolme lenkkiä tai muuta liikuntaa/leikkiä omassa pihassa, vaan se haluaisi olla kaikessa mukana. Välillä vain on rennompaa tehdä asioita ilman, että koira pyörii jatkuvasti jaloissa ja puremassa lasten nilkkoja (minä olen ainoa ketä ei näyki ja tottelee heti, pitää vielä työstää tuota että uskoo muitakin). Näillä helteillä koira haluaa olla vain ulkona varjossa, jossa sillä on uima-allaskin. Illalla sillä on sitten energiaa kuin pienessä kylässä, kun me taas olemme rättiväsyneitä ja haluamme vain nukkumaan.

Koiran kanssa on hankala kulkea missään kauempana, sillä se potee matkapahoinvointia, eikä lääkkeistä ole tähän mennessä ollut apua. Lasten kanssa reissaaminen on aina onnistunut. Huonoilla keleilläkin on mentävä ulos, kun taas lasten kanssa voi vaikka pelata lautapelejä tai katsella Disneyn elokuvia maratonina.

Koira siis vaatii ainakin minulta paljon enemmän energiaa kuin kaksi lasta ja neljä kissaa yhteensä (meillä on tosiaan myös kissoja, jotka ovat kaikista vähiten kuormittavia perheenjäseniä), vaikka melko toimelias persoona olenkin.

Ystävät, joilla koiria, onneksi lohduttavat, että kyllä sitten kun koira alkaa olla 2 - 5-vuotias, alkaa helpottamaan eikä koira ole niin duracelli enää, ja osaa sekin nauttia sadepäivistä sisällä loikoillen.

Onko paikalla muita, joita oikein huvittaa tuo alussa mainitsemani kommentti, sillä se ei sinunkaan kohdalla pidä paikkansa? Olet niin luontevasti äiti, mutta koiranomistajana tarvitset vielä harjoitusta ja kykyä suhtautua asioihin hieman rennommin? Osa ongelmaani on sekin, että yritän olla liian täydellinen omistaja koirallemme, joka ei kykene koskaan lepäämään ennenkuin koira(kin) on saanut osansa huomiosta. Minulle usein sanottukin, että ota rennommin, ei se koira siihen kuole vaikka joku päivä jäisikin aktiviteetit vähemmälle.. :)