Kuinka kova ikävä teillä on kotoa poismuuttanutta nuorta?

Toki välillä tulee haikeus. Mutta näinhän sen elämän kuuluu edetä.

Itse hämmästyin, kun nuorempi taisi olla armeijassa viikonloppuja kiinni vain 2-3, vanhempi lapsista ei päässyt noin usein lomille. Toinen hämmästyksen aihe oli, miten paljon lapsi söi. Se ruuan kulutus oli jotain järkyttävää.

Meillä on se hyvä puoli, että asutaan varuskuntapaikkakunnalla. Monesti haettiin lapsi iltalomilla kotiin saunomaan.

Armeija-aika oli hyvä tilaisuus totutella sitä aikaa varten, kun lapset muuttivat omilleen kauas kotoa. Ihan kivaa tämä elämä on nytkin, kivaa on se, kun lapset tulevat käymään ja kivaa sekin, kun lähtevät.

Miehen esikoinen muutti opiskelemaan 50km päähän 18v. Vaikka edelleen kävi joka toinen viikonloppu kotona, oli kyllä outoa ja haikeaa.

Toinen lapsi lähti armeijaan, yhtä haikeaa.

Nyt meillä kotona enää kuopus, 16v joka lähte e vuoden päästä vaihtoon. Sitten kyllä koti varmaan hiljenee kauheasti.

Mutta, lasten kuuluukin itsenäistyä ja ottaa tavallaan pesäeroa vanhempiinsa. Niin minä ja mieskin ollaan aikoinaan tehty. Kyllähän he täällä kotona käyvät ja viettävät vieläkin viikonloppuja ja arki-iltojakin, vaikka vanhemmilla lapsilla ikää on jo 21v ja 25v

Se on muuten hassua, että tällä palstalla on hyvin voimakkaasti sellainen ilmapiiri, että kotoa muuttanutta lasta ei saisi kaivata, vaan silloin "elämän" pitäisi alkaa uudestaan. Mistähän johtuu? Jos nyt on jakanut päivittäisen elämänsä jonkun kanssa lähes 20 vuoden ajan, niin kyllähän se nyt on iso muutos.

Just juttelin yhden ystäväni kanssa, jonka tyttö aloittaa nyt syksyllä abivuoden. Heillä on hevonen ja ovat sen takia todella paljon yhdessä, käyvät yhdessä tallilla melkein päivittäin ja kisakaudella kisareissuja on paljon. Hän sanoi, että tulee kyllä olemaan kriisin paikka, kun tyttö lähtee opiskelemaan, kun ovat tottuneet olemaan niin paljon yhdessä.

Esikoinen muutti kolme vuotta sitten omaan opiskelijayksiöön. Olin iloinen ja onnellinen, että pääsi elämässään kunnolla itsenäistymisen alkuun. Äidin kultamussukka oli 21 tällöin. Toki oli vuoden armeijassa välillä ja sitä en nyt omillaan olemiseksi vielä laskenut. Perässä tulee vielä pikkusisarukset 17 ja 16 v. Luulisin, että vaikenta tulee olemaan kuopuksen lähtö. Keskimmäinen on jo pitkään ollut itsenäisempi kuin toiset vakavan treenamisen ja kilpailatkojen ym leirotysten takia.

No joo, meillä on varuskuntapaikkakunnalle noin 60 km, joten sotkuun vois mennä käymään joskus, kun ei niin kaukana ole. Kuinka pitkiä ne iltalomat on?

T.ap

Vierailija kirjoitti:

Se on muuten hassua, että tällä palstalla on hyvin voimakkaasti sellainen ilmapiiri, että kotoa muuttanutta lasta ei saisi kaivata, vaan silloin "elämän" pitäisi alkaa uudestaan. Mistähän johtuu? Jos nyt on jakanut päivittäisen elämänsä jonkun kanssa lähes 20 vuoden ajan, niin kyllähän se nyt on iso muutos.

Just juttelin yhden ystäväni kanssa, jonka tyttö aloittaa nyt syksyllä abivuoden. Heillä on hevonen ja ovat sen takia todella paljon yhdessä, käyvät yhdessä tallilla melkein päivittäin ja kisakaudella kisareissuja on paljon. Hän sanoi, että tulee kyllä olemaan kriisin paikka, kun tyttö lähtee opiskelemaan, kun ovat tottuneet olemaan niin paljon yhdessä.

toivottavasti vastauksestani ei tullut se olo, että ajattelisin ettei saisi kaivata. Olemme kyllä hyvin läheisiä edelleen vaikka välimatkaa on nyt yli 300 km. Mutta useita kertoja viikossa viestitellään, soitellaan.

1

Kai mä olen sitten huono äiti mutta mä kyllä iloitsin kun lapset muutti omilleen. Mun mielestä mä olin onnistunut kasvattamaan 3 täyspäistä nuorta joilla kaikilla hyvät opiskelupaikat ja kivat asunnot. Kävivät kaikki iltatöissä ja pärjäsivät taloudellisesti ihan kohtuullisen hyvin. Asuivat kohtuullisen lähellä ja nähtiin säännöllisesti. Ei mulla mitään haikeaa oloa tullut, päinvastoin, olin iloinen. Omaa aikaa oli yhtäkkiä vaikka kuinka paljon , kotitöitä paljon vähemmän ja rahaakin enemmän käytettävissä omiin menoihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on muuten hassua, että tällä palstalla on hyvin voimakkaasti sellainen ilmapiiri, että kotoa muuttanutta lasta ei saisi kaivata, vaan silloin "elämän" pitäisi alkaa uudestaan. Mistähän johtuu? Jos nyt on jakanut päivittäisen elämänsä jonkun kanssa lähes 20 vuoden ajan, niin kyllähän se nyt on iso muutos.

Just juttelin yhden ystäväni kanssa, jonka tyttö aloittaa nyt syksyllä abivuoden. Heillä on hevonen ja ovat sen takia todella paljon yhdessä, käyvät yhdessä tallilla melkein päivittäin ja kisakaudella kisareissuja on paljon. Hän sanoi, että tulee kyllä olemaan kriisin paikka, kun tyttö lähtee opiskelemaan, kun ovat tottuneet olemaan niin paljon yhdessä.

toivottavasti vastauksestani ei tullut se olo, että ajattelisin ettei saisi kaivata. Olemme kyllä hyvin läheisiä edelleen vaikka välimatkaa on nyt yli 300 km. Mutta useita kertoja viikossa viestitellään, soitellaan.

1

Ei kyllä tullut yhtään! En tarkoittanut nyt tätä keskustelua, vaan ylipäätään tällä palstalla vallitsevaa ilmapiiriä.

Mulla ei muuten ole tähän mitään omakohtaista sanottavaa, lapseni ovat vasta 4 ja 7. Mutta oma äitini sanoi, että kun muutimme isoveljeni kanssa pois samaan aikaan (mä lähdin vaihtoon, isoveli opiskelemaan), oli kyllä kauhean hiljaista, vaikka pikkuveljeni oli vielä kotona (hän oli silloin 6). Vanhemmillani oli sitten pitkään vaihtareita vielä pikkuveljeni lisäksi.

Mä oon koettanut jo henkisesti alkaa valmistautua, oma lapsi täyttää kohta 10!

Kannattaa tosiaan valmistautua ajoissa. Ei tämä helppoa ole.

Armeijan jälkeen alkaa opiskelut vieraalla paikkakunnalla. Poika pääsi suoraan yliopistoon heti lukion jälkeen haluamalleen linjalle. Joten tässä on pakko totutella ajatukseen, että ei tuo nuorukainen aina tässä meidän ilonamme ole.

T.ap

Varmaankin tästä kaipauksesta kumpuaa tarve puuttua sen oman lapsen perheen asioihin, mistä usein valitetaan. (etenkin anoppien puuttumisesta valitetaan)

Ihminen on siitä epäluonnollinen nisäkäs, että ihminen ei voi lisääntyä elämänsä loppuun asti. (voivatko muuten apinat?) Ihmisen mieli haluaisi hoivata omaa lasta elämän loppuun asti (vaikkei voimat välttämättä enää riittäisi )

Tuota kaipuuta hillitsemään otetaan sitten vaikka koira tai kissa.

Luulen, että nyt uusperheiden aikakaudella tulee lopulta hyväksytyksi tehdä lapsia elämän loppuun asti. Tämä onnistuu nykyäänkin omista pakastetuista sukusoluista. Ehkä myöhemmin kantasolujen avulla voidaan valmistaa.)

Vierailija kirjoitti:

Varmaankin tästä kaipauksesta kumpuaa tarve puuttua sen oman lapsen perheen asioihin, mistä usein valitetaan. (etenkin anoppien puuttumisesta valitetaan)

Ihminen on siitä epäluonnollinen nisäkäs, että ihminen ei voi lisääntyä elämänsä loppuun asti. (voivatko muuten apinat?) Ihmisen mieli haluaisi hoivata omaa lasta elämän loppuun asti (vaikkei voimat välttämättä enää riittäisi )

Tuota kaipuuta hillitsemään otetaan sitten vaikka koira tai kissa.

Luulen, että nyt uusperheiden aikakaudella tulee lopulta hyväksytyksi tehdä lapsia elämän loppuun asti. Tämä onnistuu nykyäänkin omista pakastetuista sukusoluista. Ehkä myöhemmin kantasolujen avulla voidaan valmistaa.)

Lisään, että en ole vielä itse anoppi. Tyttöni on vasta teini.

En havainnut ikävää kun lapsi muutti pois. Tuli lisää tilaa ja rauhaa.