Lapsi ei kestä yhtään häviämistä, mikä avuksi?
Todella rasittava piirre. Aivan sama on kyseessä lautapeli, korttipeli, urheilu, tai ihan mikä tahansa asia, lapsi ei kestä ollenkaan sitä että ei voita tai ole jollain tapaa paras, nokkelin tai nopein. Jos huomaa jo kesken pelin tai tekemisen että on ns. heikoilla ja mahdollisuudet voittoon ovat olemattomat, alkaa itku, valitus huuto ja usein keskeyttää ja menee johonkin itkemään tai mököttämään. Kun joku muu voittaa kun hän, hänen on ihan pakko kommentoida jotain joka mitätöisi voittajaa, vaikka "mutta sä teit väärin etkä niin hienosti kun mä" tai "joo mutta mä olen voittanut tässä pelissä aikaisemmin enemmän kun sä". Tuo on tosi rasittavaa, enkä ymmärrä mistä moinen käytös on tullut. Kyseessä 10v lapsi. Miten tätä häviämisen taitoa voisi kehittää? Tuntuu että joka päivä menee vaan huonompaan suuntaan tämä pettymysten kestäminen. Tämä häviäminen on siis kaikkein pahin mitä lapsi ei kestä ollenkaan, muita pettymyksiä kestää huomattavasti paremmin, vaikkei niitäkään kovin hyvin.
Kommentit (30)
1. Harjoittelemalla: lisää häviöitä kehiin
2. Keskustelemalla: mitä on hyvä häviäminen, hyvä käytös ja urheilullinen käytös
3. Hyväksytyksi tulemalla: miettikää vanhemmatkin, miksi voittamisen tarve on niin suuri. Onko teillä jotenkin annettu sellainen kuva, että on välttämätöntä voittaa ja olla paras tai edes hyvä ollakseen hyväksytty ja rakastettu?
Olet curling-vanhempi. Nykyään jopa lasten kilpailuissa jokainen saa mitalin - ei vain voittaja, ettei tulis paha mieli muille.
10 v kanssa voi jo puhua avoimesti tästä asiasta ja niistä tunteista joita se herättää.
Miksi lapsi on alkanut kuvitella, että juuri hän voisi edes olla aina paras? Miten olette opettaneet huomioimaan muita?
Jos on vahva kilpailuvietti, se kannattaisi ehkä kanavoida johonkin harrastukseen, jossa hän on hyvä ja koulumenestykseen.
Oletteko antaneet hänen voittaa ja hävinneet joskus tahallaan?
Kyllä se siitä. Murjottaa saa, kun ei muita satuta tai loukkaa. Koeta valjastaa kilpailunhalu tekemisen kehittämiseen, ei se ole puhtaasti huono asia! Ja kuten mainittua, lisää häviöitä niin mieli kyllä jossain vaiheessa karaistuu :)
Ohjaa lapsi opettamaan muita, ja korosta, että kun näkee jonkun muun onnistuvan paremmin kuin itse, on tehnyt huipputyön. On lajina sitten jalkapallo, piirtäminen, matikka, kalastus tai ties mikä. Ja jaksa aina tolkuttaa, että seiska tai kasikin on hyvä numero. Oppii terveellä tavalla olemaan ylpeä siitä ysistä tai kympistä. :) Ja kuten sanottu, kyllä se siitä, todennäköisesti. Useimmilla kolahtaa jossakin vaiheessa palikat koppaan.
Onko koulussa? Koulussa aina toinen on parempi ellei sitten oma lapsesi oo.
Vierailija kirjoitti:
Olet curling-vanhempi. Nykyään jopa lasten kilpailuissa jokainen saa mitalin - ei vain voittaja, ettei tulis paha mieli muille.
En ole vanhempi, olen äitipuoli. Siitä en osaa sanoa, miten lapsen toisessa kodissa nämä hommat hoidetaan. Meillä oli juuri yksi päivä sellainen kisa, jossa voittaja sai paremman palkinnon kuin muut. En näe mitään järkeä silotella lasten pettymyksiä, ei siitä ole kuin haittaa pitkässä juoksussa.
t.ap
Vierailija kirjoitti:
Miksi lapsi on alkanut kuvitella, että juuri hän voisi edes olla aina paras? Miten olette opettaneet huomioimaan muita?
Jos on vahva kilpailuvietti, se kannattaisi ehkä kanavoida johonkin harrastukseen, jossa hän on hyvä ja koulumenestykseen.
En osaa sanoa. Tottakai yritämme joka kerta ottaa "kilpailut" rennosti ja korostaa että osallistuminen ja hauskaa ja se on tärkeintä. Kaikesta tsemppauksesta huolimatta lapsi usein saattaa vaan alkaa itkemään ja huutamaan että "muttakun minä haluan olla paras!". Lapsella on kyllä harrastus jossa on mielestäni hyvä :)
t.ap
Vierailija kirjoitti:
Oletteko antaneet hänen voittaa ja hävinneet joskus tahallaan?
Emme ole. Tosin jos pelataan jotain, vaikka koripalloa, missä me aikuiset olemme huomattavasti parempia, ellei jopa ylivoimaisia lapsiin nähden, niin annamme hieman tasoitusta. Ei esimerkiksi tulla täysiä päin ja oteta 110% tosissaan sitä peliä.
t.ap
32 vuotias siskoni on ihan samanlainen. Nostaa metelin kaikesta ja kantelee vanhalle äidillemme jopa siitä, että minulla on ollut enemmän reikiä hampaissa kuin hänellä....
Meillä poika oli huono häviämään, mutta ”parani” jalkapallon avulla. Aloitti eskari-ikäisenä, oli hyvä valmentaja/ohjaaja ja kiva joukkue. Hävisivät pari vuotta jatkuvasti ja kaikille, mikä opetti kestämään häviämisen tuskaa - ja tietty se valmentajan asenne oli ihan a ja o, että pojat jaksoivat sinnikkäästi yrittää ja uskoa, että joskus onnistuu. Ja tietty se joukkue oli siinä yksilön tukena myös. Joukkueen ydinporukka pn pysynyt kasassa, nyt 13 vuoden jälkeen lähinnä höntsäilevät, mutta matkaan mahtuu paljon hyviä yhteisiä ja jaettuja voittokokemuksiakin.
Vierailija kirjoitti:
3. Hyväksytyksi tulemalla: miettikää vanhemmatkin, miksi voittamisen tarve on niin suuri. Onko teillä jotenkin annettu sellainen kuva, että on välttämätöntä voittaa ja olla paras tai edes hyvä ollakseen hyväksytty ja rakastettu?
Ihan hyvä neuvo, mutta kyllä tuo tarve olla hyvä on joillain niin syvälle sisään rakennettu että vaikea sitä on muuttaa. Tulevina vuosina tulee tarvitsemaan tukea, saattaa tulla masennusta vastaan kun murrosikä etenee...
Meillä samanlainen tilanne. Meidän tyttö ei juurikaan kykene pelaamaan mitään lautapelejä, varsinkaan nuoremman siskonsa kanssa. Hänen maailmansa murenee jos häviää nuoremmalle siskolleen, jonka kuuluisi hänen omien sanojensa mukaan olla huonompi koska on nuorempi. Olen yrittänyt puhua ja selvittää että aina ei voi voittaa ja elämässä on tärkeää osata kohdata vastoinkäymisiä.
Pitää opetella voittamaan jos ei kestä häviöitä. Äiti opetti pelaamaan shakkia kun olin eka luokalla. Lauta ja nappulat lensi monta kertaa. Kun olin kolmannella kukaan sukulaisista ei pärjännyt. Vaari syytti lopulta silmälasejaan ettei muka näe kunnolla. Ensin väitti että voitin tuurilla.
Vierailija kirjoitti:
Pitää opetella voittamaan jos ei kestä häviöitä. Äiti opetti pelaamaan shakkia kun olin eka luokalla. Lauta ja nappulat lensi monta kertaa. Kun olin kolmannella kukaan sukulaisista ei pärjännyt. Vaari syytti lopulta silmälasejaan ettei muka näe kunnolla. Ensin väitti että voitin tuurilla.
Ööö... kyllä kai siitä huolimatta kannattaa opetella kestämään häviöitä ja pettymyksiä vaikka yleensä voittaisikin? :D
t.ap
Meillä on ihan sama tilanne. Eikä ole silottelusta kyse, eikä siitä että olisi oikeasti huonompi kuin muut. On vain eri temperamentti. Tämä näkyy koulussakin esimerkiksi kaveriporukassa jos pitää päättää välituntileikki eikä menekään oman mielen mukaan. Joustamattomuus.
Sitä voi harjoitella, mutta pitää olla paljon malttia itsellä. Lapsen sisäinen ääni on moittiva; "sun pitää osata! oot surkea ellet voita! tyhmätyhmätyhmä!". Jotain tällaista siellä lapsen päässä kaikuu ja hän sitten purkaa pahaa mieltä muihin. On tärkeää, että saisi sinne lempeän äänen tilalle.
Meillä yritetään harjoitella niin, että pelataan pareina/joukkueina. Saa sitä tukea sitten omalta tiimikaverilta eikä ole yksin voittamistahtonsa/häviämisenpelkonsa kanssa. Jaetaan tunne, eikä olla vastapuolella.
Tällä meidän tytöllä on ollut jo vauvasta asti vaativa temperamentti, mutta nyt esimurrosiässä purkautuu enemmän pelitilanteissa. Aiemmin osasi paremmin ottaa leikin leikkinä ja kiukkuvaihe kesti vain hetken kunnes sai tulisuutensa ulos ja keskittyi taas uudelleen.
Kyllä lapsi käyttäytyisi paremmin jos osaisi. Se on hänelle itselleen kaikkein raskainta. Se kannattaa muistaa pahimmankin kiukun keskellä.
No sitten pitää antaa hävitä niin kauan, että alkaa sietää sitä.