Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Rajat masentuneen kanssa ja oma pettymys ystävyyteen
06.07.2018 |
Ystäväni on masentunut. Hän käy terapiassa. Tutustuessamme ystäväni oli jo masentunut, enkä siis tunne häntä ei-masentuneena. Ystävystyimme melko hitaasti. Nyt olemme tunteneet muutaman vuoden, ja huomaan että odotan ystävyydeltä vastavuoroisuutta, jota en tunne saavani.
Ystäväni puheenaiheet kiertyvät hänen parisuhteensa, pelkojensa ja elämän epäkohtien ympärille. Ystäväni mielestä kaikki on väärin, uutiset ja kuulumiset lisäävät vääryyttä. Jossain muualla olisi paljon paremmin, uskoo hän. Ystäväni puhuu siitä, kuinka kurjasti asiat ovat. Toisinaan hän kääntää kurjan jutun muka-positiiviseksi, puhuu siis hyvin sarkastisesti. Minusta on vaikeaa, kiusallista ja kurjaa osallistua sellaiseen keskusteluun. Pelkään joskus, että puhetyyli ja asenne tarttuvat.
Olen tässä suhteessa pettynyt moniin asioihin. Kun ystäväni mainitsee osattomuudestaan, kerron hänelle missä hän on hyvä, missä asioissa ihailen häntä ja että hän on minule tärkeä ystävä. Hän ei vastaa mitenkään. Ei lähetä edes ok-viestiä. Mietin, onko viestini tai sanomiseni mennyt lainkaan perille vai kadonnut taivaan tuuliin. Aivan kuin vilpittömillä kehuillani ei olisi mitään merkitystä hänelle.
Ystäväni kokee itsensä yksinäiseksi. Tulkitsen sen niin (ehkä väärin tulkittu) että en ole hänelle hyvä ystävä. Minulla ei ole mitään ylivertaiskuvitelmaa siitä, että minun yksin pitäisi riittää hänelle. En edes halua riittää kenellekään yksin. Loukkaa kuitenkin se, että hän kertoo minulle yksinäisyydestään ja kaverittomuudestaan. Hän sanoo, että kukaan ei tee sellaisia asioita kuin hän haluaisi. Vastaan, että teen muita asioita hänen kanssaan, mutta en sellaisia jotka eivät minulle sovi.
Ystäväni ei juurikaan soittele minulle. Olen alkanut miettiä, pitääkö hän minua jostain syystä hyväksikäyttäjänä tai vaativana kun haluaisin tavata myös ilman kummankaan lapsia tms? Olenko minä hänelle se huono ystävä, josta hän haluaa etäisyyttä? Vai kiertyykö koko kuvio päässäni päälaelleen? Ainakin se vääristyy jotenkin niin, etten pysty tarttumaan siihen.
Ajattelen, että olipa varomatonta päästää hänet niin lähelle itseäni. Taidan itse tarvita etäisyyttä.
Mitä tehdä?
Kommentit (45)
Kuvailit hyvin osuvasti masentuneen ihmisen mielen maisemaa, joka saa ympröivän maailman ja iman itsen näyttäytymään hyvin negatiivisessa valossa. Masentunut saa hyvin usein lähipiirin kokemaan toivottomuutta, keinottomuutta ja kantamaan syyllisyyttä - turhaan. Mieti oman jaksamisesi kautta, pystytkö olemaan ystävällesi tukena (sillä sitä hän tarvitsee). JOs odotat ystävyydeltänne ennenkaikkea vastavuoroisuutta, liene syytä ottaa etäisyyttä, sillä masentunut ei useinkaan kykene näkemään omaa napaansa pidemmälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joa hän ei itse juuri sputtele niin äkä sinäkään. Kuihtuu itsekseen pois koko ystävyys. En edes puhuisi ystävästä. Kaverihan tuollainen on ja aika huono kaveri. Tuntuu tyytymättömältä sinuun.
Kiitos vastauksesta! Millä tavalla sinun kohdallasi ystävyys voisi toimia kumpaakin osapuolta tyydyttävästi? Ymmärrän, ettei ystäväni tahallaan ole välinpitämätön, ilmeetön tai tunteeton (lukuunottamatta surun ja haluttomuuden tunteita). Yritän pitää ystävyytemme ja masennuksen sillä tavalla erillään, että näkisin ystäväni enkä pelkkää sairautta. Nyt huomaan, että sairaus valtaa kavalasti alaa ystävyydessämme. Se on myös pelottavaa. En haluaisi luovuttaa ystävyyttämme masennukselle. Samalla mietin, kuulostanko itsekkäältä jos sanon sen ystävälleni ääneen.
Joku on sanonut että masentunut näkee asiat realistisemmin kuin ei masentunut. Masentunut ei väritä ajatuksiaan pilvilinnoilla eikä vaaleanpunaisella hattaralla.
Tuota kirjoittaessani oli tullut muitakin vastauksia. Kiitos niistä. Vastaaja 2, käytit hyviä sanoja: toivottomuus, keinottomuus ja syyllisyys. Juuri niitä tunnen ja sen lisäksi olen ymmälläni.
ap (myös 4 olin minä ap)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun kokemuksen mukaan masentunut jaksaa kyllä ollatekemisissä niiden kivojen kavereiden kanssa. Eli jos sinuun ei oteta yhteyttä, et luultavasti kuulu kivoihin tyyppeihin. ITe ottaisin tuossa tilanteessa ihan reilusti etäisyyttä, ja olen moneen kertaan ottanutkin. Silloin ne kaverit jotka oikeasti ovat rehellisesti kavereitani, ja viihtyvät seurassani, osaavat kyllä herätä ja alkaa itse ottamaan yhteyttä. Kun taas hyväksikäyttäjät etsivät vain uudn käytettävän, eivät viitsi vaivautua paikkailemaan vanhaa. Minä "jätin" ihan suoraan myös masentuneen kaverini. Kerroin hänelle vain että itse ene nyt jaksa tämmöistä, että on kuormittavaa sopia hänen kanssaan tapaamisia jotka hän aina peruu. Meni pari kuukautta ja tämä masentunut alkoi ITSE ehdottamaan kahvia, ja tuli käymään minun luonani, mitä ei ollut tapahtunut 5 vuoteen.
Vierailija kirjoitti:
Joku on sanonut että masentunut näkee asiat realistisemmin kuin ei masentunut. Masentunut ei väritä ajatuksiaan pilvilinnoilla eikä vaaleanpunaisella hattaralla.
Itselleni aikanaan masennus näyttäytyi kaikkea muuta kuin "realismina": se näyttäytyi mm. aivan suhteettoman suurena kuolemanpelkona oudoissakin tilanteissa, jatkuvina ajatuskierteinä, unettomuutena ja paisuneina menetyksen kokemuksina, joissa ei ollut pienintäkään tilaa elämän hyville, tai edes neutraaleille puolille. Aamu alkoi tyypillisesti itsensä tsemppaamisella: nouse sängystä, älä tee/sano/ajattele niin tai näin koko päivänä, koska sen tekeminen/sanominen/ajattelu johtaa joko itkukohtaukseen, hyperventilaatioon tai uudestaan laukeavaan kuolemanpelkoon. Ei tuolla ajanjaksolla ollut mitään tekemistä realismin kanssa.
Ap:lle sanoisin, että ystävältäsi ei välttämättä tällä hetkellä liikene sellaista vastavuoroisuutta, kuin haluaisit: todennäköisesti hänen resurssinsa menevät nimenomaan itsensä pinnalla pitämiseen, ja se on varmasti sinulle, ja myös muille läheisille, uuvuttavaa, ja tietenkin myös etenkin masentuneelle itselleen. Saahan ystäväsi apua masennukseensa? Jos ei, yritä houkutella häntä sinne, ja tarjoudu vaikka auttamaan avun hakemisessa, jos hänellä itsellään ei siihen ole resursseja. Tärkeää on myös, että tiedostat myös itse omat rajasi, koska tarkoitus ei ole se, että masentunut vetää sinut mukanaan sairautensa syövereihin: pidä etäisyyttä, jos se sinua auttaa, enkä itse asiassa näe ollenkaan pahana sitä, että käyt masentuneen kanssa ihan rehellisen keskustelun siitä, miltä sinusta tässä tilanteessa tuntuu. Se nimittäin voi olla se herätys, että hän ymmärtää itsekin hakea apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuota kirjoittaessani oli tullut muitakin vastauksia. Kiitos niistä. Vastaaja 2, käytit hyviä sanoja: toivottomuus, keinottomuus ja syyllisyys. Juuri niitä tunnen ja sen lisäksi olen ymmälläni.
ap (myös 4 olin minä ap)
On vaikea ulkopuolisena sanoa, miten masentunut kokee ystävyytenne, mutta uskoisin, että kyse on pikemminkin masennuksen itseensä käperryttävästä luonteesta kuin siitä, ettei ystäväsi arvostaisi sinua tai ystävyyden elkeitäsi. Hän ei yksinkertaisesti näe niitä samassa valossa kuin terve ihminen.
On silti täysin ymmärrettävää, että koet itsesi toivottomaksi, keinottomaksi ja myös syyllistyneeksi. Valitettava totuus on, että ketään ei voi auttaa väkisin. Voit ystävänä töniä ystävääsi kohti apua ja olla vaikka tukena avun hakemisessa (kun itse sairastuin, minulle soitettiin apua puolestani, kun en itse siihen kyennyt), ja voit toki olla läsnä, mutta mikään auttava käsi ei riitä, jos siihen ei tartuta - ja toisaalta sinulla itselläsi pitää olla jalkojen alla tukeva pohja voidaksesi pitää siitä kädestä kiinni. En siis koe, että sinun tarvitsee kantaa syyllisyyttä siitä, jos et yksinkertaisesti jaksa olla läsnä aivan niin paljon. Myös omasta jaksamisestaan täytyy huolehtia.
Onpa pitkästä aikaa hieno ja hyödyllinen ketju tämä! Ymmärrän nyt hieman paremmin omaa tilannettani. Olen sellainen etäisyyttä ottanut kaveri, vanha ystävä vuosien takaa. Koen ajoittain velvollisuudekseni soittaa masentuneisuuteen taipuvaiselle ystävälleni, mutta teen näin harvoin, ehkä 1-2 kertaa vuodessa.
Joka kerta ystäväni selvästi ilahtuu soitostani (tai niin hän antaa ymmärtää), mutta keskustelu menee aina samaa rataa. Hän ei kysy, mitä minulle kuuluu, vaan keskittyy oman elämänsä vaikeuksiin ja vastoinkäymisiin. Ja on sarkastinen, jopa hieman pelottavalla tavalla. Yritän löytää jonkun hopeareunuksen harmaimmastakin pilvestä, mutta hän ohittaa kaikki tällaiset näkökulman vaihdot aina hiljaisuudella, samoin kaikki positiiviset aloitukseni. Lopulta kaikki keskustelu kääntyy aina näköalattomuuteen. Tiedän usein jo puhelun alussa, että tästä puhelusta tulee pitkä ja raskas. Teen sen silti, koska välitän ystävästäni - tai ainakin väitän itselleni niin.
Te, joilla on kokemusta masentuneisuudesta: Voisinko tehdä jotain toisin? Olisiko minun parempi olla soittamatta ollenkaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onpa pitkästä aikaa hieno ja hyödyllinen ketju tämä! Ymmärrän nyt hieman paremmin omaa tilannettani. Olen sellainen etäisyyttä ottanut kaveri, vanha ystävä vuosien takaa. Koen ajoittain velvollisuudekseni soittaa masentuneisuuteen taipuvaiselle ystävälleni, mutta teen näin harvoin, ehkä 1-2 kertaa vuodessa.
Joka kerta ystäväni selvästi ilahtuu soitostani (tai niin hän antaa ymmärtää), mutta keskustelu menee aina samaa rataa. Hän ei kysy, mitä minulle kuuluu, vaan keskittyy oman elämänsä vaikeuksiin ja vastoinkäymisiin. Ja on sarkastinen, jopa hieman pelottavalla tavalla. Yritän löytää jonkun hopeareunuksen harmaimmastakin pilvestä, mutta hän ohittaa kaikki tällaiset näkökulman vaihdot aina hiljaisuudella, samoin kaikki positiiviset aloitukseni. Lopulta kaikki keskustelu kääntyy aina näköalattomuuteen. Tiedän usein jo puhelun alussa, että tästä puhelusta tulee pitkä ja raskas. Teen sen silti, koska välitän ystävästäni - tai ainakin väitän itselleni niin.
Te, joilla on kokemusta masentuneisuudesta: Voisinko tehdä jotain toisin? Olisiko minun parempi olla soittamatta ollenkaan?
Olisi! Kuka jumalauta haluaa velvollisuuspuheluja joltakin tekopyhältä teeskentelijältä? Sen lisäksi et edes soita ystäväsi vuoksi, vaan paikataksesi omaa huonoa omaatuntoasi - eli narsistisesti ystäväsi vuoksi! Sairasta!
Kaikilla asioilla ei ole hopeareunuksia ja me kuollaan kaikki. Se ei esiintymisellä parane.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onpa pitkästä aikaa hieno ja hyödyllinen ketju tämä! Ymmärrän nyt hieman paremmin omaa tilannettani. Olen sellainen etäisyyttä ottanut kaveri, vanha ystävä vuosien takaa. Koen ajoittain velvollisuudekseni soittaa masentuneisuuteen taipuvaiselle ystävälleni, mutta teen näin harvoin, ehkä 1-2 kertaa vuodessa.
Joka kerta ystäväni selvästi ilahtuu soitostani (tai niin hän antaa ymmärtää), mutta keskustelu menee aina samaa rataa. Hän ei kysy, mitä minulle kuuluu, vaan keskittyy oman elämänsä vaikeuksiin ja vastoinkäymisiin. Ja on sarkastinen, jopa hieman pelottavalla tavalla. Yritän löytää jonkun hopeareunuksen harmaimmastakin pilvestä, mutta hän ohittaa kaikki tällaiset näkökulman vaihdot aina hiljaisuudella, samoin kaikki positiiviset aloitukseni. Lopulta kaikki keskustelu kääntyy aina näköalattomuuteen. Tiedän usein jo puhelun alussa, että tästä puhelusta tulee pitkä ja raskas. Teen sen silti, koska välitän ystävästäni - tai ainakin väitän itselleni niin.
Te, joilla on kokemusta masentuneisuudesta: Voisinko tehdä jotain toisin? Olisiko minun parempi olla soittamatta ollenkaan?
Olisi! Kuka jumalauta haluaa velvollisuuspuheluja joltakin tekopyhältä teeskentelijältä? Sen lisäksi et edes soita ystäväsi vuoksi, vaan paikataksesi omaa huonoa omaatuntoasi - eli narsistisesti ystäväsi vuoksi! Sairasta!
Kaikilla asioilla ei ole hopeareunuksia ja me kuollaan kaikki. Se ei esiintymisellä parane.
Soita ystäväsi vuoksi? Mutta niinhän hän juuri tekee. Mitä ihmeen odotuksia sulla on
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olisi! Kuka jumalauta haluaa velvollisuuspuheluja joltakin tekopyhältä teeskentelijältä? Sen lisäksi et edes soita ystäväsi vuoksi, vaan paikataksesi omaa huonoa omaatuntoasi - eli narsistisesti ystäväsi vuoksi! Sairasta!
Kaikilla asioilla ei ole hopeareunuksia ja me kuollaan kaikki. Se ei esiintymisellä parane.
Jep. Aika rankka analyysi meikäläisestä kirjoittamani tekstin perusteella. Tunnen kyllä itseni sen verran hyvin, että en ole tekopyhä teeskentelijä enkä varsinkaan narsisti. Velvollisuudentuntoinen olen, se kuuluu luonteeseeni.
Minulla on aika paljon ystäviä vuosien varrelta ja yritän pitää ne yhteydet yllä, esim. joihinkin opiskelijakavereihini. Mitään bestiksiä emme välttämättä (enää) ole kun asumme eri paikkakunnilla ja elämämme ovat kulkeneet omia latujaan, mutta vaihdamme säännöllisesti kuulumisia puolin ja toisin. Jos sellainen on tekopyhää teeskentelyä, niin sitten on.
Vilpitön kysymykseni oli, onko tällaisesta satunnaisesta yhteydenpidosta masentuneelle ystävälle enemmän haittaa kuin hyötyä?
Olen kuntoutunut vaikeasta masennuksesta, ja olen nykyään normaalisti työelämässä. Sanon vaan, että masennus on sen henkilön oman pään sisällä. Älkää ylläpitäkö liian kauan itsellenne kuormittavaa suhdetta masentuneeseen. Ottakaa etäisyyttä, mutta älkää hylätkö jos vaan jaksatte.
Pari hyvää ystävää "hylkäsi" minut aika pian sen jälkeen kun sairastuin. Toisesta en ole kuullut vuosien jälkeen yhtään mitään. Hänelle oli kai järkytys että aiemmin vahva ihminen romahti niin. Toinen oli itse pitkäaikaissairas, joka myöhemmin pyysi anteeksi katoamistaan. En syytä heitä mitenkään, mutta silloin tunsin oloni äärettömän huonoksi.
Aloin masentuneena hakeutua muiden masentuneiden ja mt-ongelmaisten seuraan, ja heidän kanssaan olotilasta tuli itseään ruokkiva kierre. Ottakaa rohkeasti puheeksi suuttumisenkin riskillä jos huomaatte ystävänne tai sukulaisenne tekevän noin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisi! Kuka jumalauta haluaa velvollisuuspuheluja joltakin tekopyhältä teeskentelijältä? Sen lisäksi et edes soita ystäväsi vuoksi, vaan paikataksesi omaa huonoa omaatuntoasi - eli narsistisesti ystäväsi vuoksi! Sairasta!
Kaikilla asioilla ei ole hopeareunuksia ja me kuollaan kaikki. Se ei esiintymisellä parane.
Jep. Aika rankka analyysi meikäläisestä kirjoittamani tekstin perusteella. Tunnen kyllä itseni sen verran hyvin, että en ole tekopyhä teeskentelijä enkä varsinkaan narsisti. Velvollisuudentuntoinen olen, se kuuluu luonteeseeni.
Minulla on aika paljon ystäviä vuosien varrelta ja yritän pitää ne yhteydet yllä, esim. joihinkin opiskelijakavereihini. Mitään bestiksiä emme välttämättä (enää) ole kun asumme eri paikkakunnilla ja elämämme ovat kulkeneet omia latujaan, mutta vaihdamme säännöllisesti kuulumisia puolin ja toisin. Jos sellainen on tekopyhää teeskentelyä, niin sitten on.
Vilpitön kysymykseni oli, onko tällaisesta satunnaisesta yhteydenpidosta masentuneelle ystävälle enemmän haittaa kuin hyötyä?
Tuskin mitään iloa, koska yhteydenottosi ovat epärehellisiä. Mitä ihmeen järkeä on edes päivittää kuulumisia pari kertaa vuodessa - ei mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onpa pitkästä aikaa hieno ja hyödyllinen ketju tämä! Ymmärrän nyt hieman paremmin omaa tilannettani. Olen sellainen etäisyyttä ottanut kaveri, vanha ystävä vuosien takaa. Koen ajoittain velvollisuudekseni soittaa masentuneisuuteen taipuvaiselle ystävälleni, mutta teen näin harvoin, ehkä 1-2 kertaa vuodessa.
Joka kerta ystäväni selvästi ilahtuu soitostani (tai niin hän antaa ymmärtää), mutta keskustelu menee aina samaa rataa. Hän ei kysy, mitä minulle kuuluu, vaan keskittyy oman elämänsä vaikeuksiin ja vastoinkäymisiin. Ja on sarkastinen, jopa hieman pelottavalla tavalla. Yritän löytää jonkun hopeareunuksen harmaimmastakin pilvestä, mutta hän ohittaa kaikki tällaiset näkökulman vaihdot aina hiljaisuudella, samoin kaikki positiiviset aloitukseni. Lopulta kaikki keskustelu kääntyy aina näköalattomuuteen. Tiedän usein jo puhelun alussa, että tästä puhelusta tulee pitkä ja raskas. Teen sen silti, koska välitän ystävästäni - tai ainakin väitän itselleni niin.
Te, joilla on kokemusta masentuneisuudesta: Voisinko tehdä jotain toisin? Olisiko minun parempi olla soittamatta ollenkaan?
Olisi! Kuka jumalauta haluaa velvollisuuspuheluja joltakin tekopyhältä teeskentelijältä? Sen lisäksi et edes soita ystäväsi vuoksi, vaan paikataksesi omaa huonoa omaatuntoasi - eli narsistisesti ystäväsi vuoksi! Sairasta!
Kaikilla asioilla ei ole hopeareunuksia ja me kuollaan kaikki. Se ei esiintymisellä parane.
Soita ystäväsi vuoksi? Mutta niinhän hän juuri tekee. Mitä ihmeen odotuksia sulla on
Siis itensä vuoksi - typo. Parempi antaa olla, täysin nollapohjaista yhteydenpitoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onpa pitkästä aikaa hieno ja hyödyllinen ketju tämä! Ymmärrän nyt hieman paremmin omaa tilannettani. Olen sellainen etäisyyttä ottanut kaveri, vanha ystävä vuosien takaa. Koen ajoittain velvollisuudekseni soittaa masentuneisuuteen taipuvaiselle ystävälleni, mutta teen näin harvoin, ehkä 1-2 kertaa vuodessa.
Joka kerta ystäväni selvästi ilahtuu soitostani (tai niin hän antaa ymmärtää), mutta keskustelu menee aina samaa rataa. Hän ei kysy, mitä minulle kuuluu, vaan keskittyy oman elämänsä vaikeuksiin ja vastoinkäymisiin. Ja on sarkastinen, jopa hieman pelottavalla tavalla. Yritän löytää jonkun hopeareunuksen harmaimmastakin pilvestä, mutta hän ohittaa kaikki tällaiset näkökulman vaihdot aina hiljaisuudella, samoin kaikki positiiviset aloitukseni. Lopulta kaikki keskustelu kääntyy aina näköalattomuuteen. Tiedän usein jo puhelun alussa, että tästä puhelusta tulee pitkä ja raskas. Teen sen silti, koska välitän ystävästäni - tai ainakin väitän itselleni niin.
Te, joilla on kokemusta masentuneisuudesta: Voisinko tehdä jotain toisin? Olisiko minun parempi olla soittamatta ollenkaan?
Olisi! Kuka jumalauta haluaa velvollisuuspuheluja joltakin tekopyhältä teeskentelijältä? Sen lisäksi et edes soita ystäväsi vuoksi, vaan paikataksesi omaa huonoa omaatuntoasi - eli narsistisesti ystäväsi vuoksi! Sairasta!
Kaikilla asioilla ei ole hopeareunuksia ja me kuollaan kaikki. Se ei esiintymisellä parane.
Soita ystäväsi vuoksi? Mutta niinhän hän juuri tekee. Mitä ihmeen odotuksia sulla on
Siis itensä vuoksi - typo. Parempi antaa olla, täysin nollapohjaista yhteydenpitoa.
Mitä pitäisi olla? Mikä riittää
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onpa pitkästä aikaa hieno ja hyödyllinen ketju tämä! Ymmärrän nyt hieman paremmin omaa tilannettani. Olen sellainen etäisyyttä ottanut kaveri, vanha ystävä vuosien takaa. Koen ajoittain velvollisuudekseni soittaa masentuneisuuteen taipuvaiselle ystävälleni, mutta teen näin harvoin, ehkä 1-2 kertaa vuodessa.
Joka kerta ystäväni selvästi ilahtuu soitostani (tai niin hän antaa ymmärtää), mutta keskustelu menee aina samaa rataa. Hän ei kysy, mitä minulle kuuluu, vaan keskittyy oman elämänsä vaikeuksiin ja vastoinkäymisiin. Ja on sarkastinen, jopa hieman pelottavalla tavalla. Yritän löytää jonkun hopeareunuksen harmaimmastakin pilvestä, mutta hän ohittaa kaikki tällaiset näkökulman vaihdot aina hiljaisuudella, samoin kaikki positiiviset aloitukseni. Lopulta kaikki keskustelu kääntyy aina näköalattomuuteen. Tiedän usein jo puhelun alussa, että tästä puhelusta tulee pitkä ja raskas. Teen sen silti, koska välitän ystävästäni - tai ainakin väitän itselleni niin.
Te, joilla on kokemusta masentuneisuudesta: Voisinko tehdä jotain toisin? Olisiko minun parempi olla soittamatta ollenkaan?
Olisi! Kuka jumalauta haluaa velvollisuuspuheluja joltakin tekopyhältä teeskentelijältä? Sen lisäksi et edes soita ystäväsi vuoksi, vaan paikataksesi omaa huonoa omaatuntoasi - eli narsistisesti ystäväsi vuoksi! Sairasta!
Kaikilla asioilla ei ole hopeareunuksia ja me kuollaan kaikki. Se ei esiintymisellä parane.
Soita ystäväsi vuoksi? Mutta niinhän hän juuri tekee. Mitä ihmeen odotuksia sulla on
Siis itensä vuoksi - typo. Parempi antaa olla, täysin nollapohjaista yhteydenpitoa.
Mitä pitäisi olla? Mikä riittää
Onko joku pyytänyt jotakin? Tällainen marinaketju kertoo vain ja ainoastaan kirjoittajiensa tunne-elämästä. Jos rajat tuntuvat tärkeiltä vetää, niin ne vedetään. Jatketaan sen muun tuttavapiirin kanssa kunnes taas seuraavaa lakooaa, ja sitten taas pienemmällä porukalla. Pakkopullaa ei jaksa antaja - vielä vähemmän vastaanottaja. Se on loukkaavaa.
Kuulostat ihan loistavalta ystävältä masentuneen rinnalle. Jokainen tarvitsee yhteyttä pitäviä ihmisiä rinnalleen ja velvollisuudentuntosi avulla saatat muistaa ja jaksaakin pitää yhteyttä, vaikkei hän niin vastavuoroinen takaisinpäin olekaan. Yksinäisyys on pahin vitsaus eikä yhtään helpota masennusta. Hän myös saattaa herätä joku päivä. Siihen voi mennä toki vuosia. Mutta voit saada hänestä ihan parhaan ystävän. Kun hän selvittää solmunsa. Sinä voit toimia myös hienovaraisena mallina positiivisuudesta hänen elämässään. Kaikki negatiivisuuskin on jostain opittua..
Vastaavassa tilanteessa kerroin ystävälleni, että ystävyytemme ei tunnu vastavuoroiselta. Hän ilmeisesti suuttui, emmekä ole sittemmin puhuneet.
Minulle "ero" ystävästä on ollut jälkikäteen ajatellen helpotus. Olimme läheisiä ystäviä yli kymmenen vuotta ja autoin sekä kuuntelin häntä oman jaksamiseni äärirajoille ja sen ylikin monta kertaa. En vain osannut lähteä aikaisemmin, vaikka kyseinen ystävyys tuntui kuin mustalta aukolta, joka imi minusta kaiken ilon ja energian pois, kun olimme yhdessä.
Se, mikä auttoi tajuamaan, ettei asiat voineet ystäväni kanssa jatkua näin, oli se, kun koin oikeasti todella vastavuoroisen ystävyyden toisen henkilön kanssa ensimmäistä kertaa. Kun on kokenut hyviä ihmissuhteita, niin ei niissä huonoissa enää halua pysyä.
Alue: Aihe vapaa
Ymmärrän mietteesi. Olen itse vaikeasti masentunut niin voin kertoa miten masentunut voi ystävyyden kokea. Kehuminen ei tunnu miltään tai se minulla ainakin pahentaa pahaa oloa.
Masentunut yleensä kokee itsensä yksinäiseksi ja saattaa luulla että kaikki hänen ystävänsä todellisuudessa vihaavat häntä. Masentunut ei jaksa pitää yhteyttä, hän ei tee sitä ilkeyttään. Voimavaroja ei vain yksinkertaisesti ole.
Masentunut myös helposti eristäytyy ottaa etäisyyttä, koska kokee olevansa vain taakka.
Terveisin vaikeasta masennuksesta kärsivä 25-vuotias nainen.