Asumme mieheni maatilalla apen ja anopin kanssa.

Kai te sentään voitte naida rauhassa?

Meillä muuten samat mutta asun appeni maatilalla mieheni anopin kanssa. Hulluksihan tässä tulee vuosien mittaan.

Tulihan tuota kokeiltua, mutta neljän vuoden jälkeen olin jo valmis lähtemään.

Ei yksityisyyttä, ei mitään omaa. Ex-mies oli niin äitinsä tossun alla, ettei tosikaan.  Sekä ne kaikki vieraitten passaamiset. Kyökkipiikana aika kului.

En todellakaan kaipaa tuota aikaa, onneksi perhe kasvoi ja vanhuksille hankittiin oma eläkeläiskämppä ja siitä sitten mullan alle. Ei se ollut kivaa kenellekään. Joillekin voi toki sopia, mutta harvassa ne ihmiset ovat.

Siis hulluksi tulin jo, olen siis hullu. Tilanne vaikuttaa mun ja miehen väleihin.

Hän ei pysty pitämään vanhempiaan kurissa...

Siis, asuuko kukaan muu oikeesti näin vanhanaikaisesti???,

Vertaistukea kaivataan.

T. HI (=hullu minä=ap)

Kolmonen:

Puhut ex- miehestä, erositteko tuon asumisjärjestelyn aiheuttamien ongelmien takia?

Meillä juuri myös niin, että ei mitään yksityisyyttä. Appi aina kuistillaan kyyläämässä, kun tulen kaupasta, lenkiltä ym.. En viitsi edes vieraita kutsua...

T.ap

Olen siis tuo kolmonen. Ei toki erottu, mutta syytinki purettiin kyllä, kun minulla alkoi heittää. Vanhuksille oli joku kertonut meille tulevan perheenlisäystä, joten ottivat jalat alleen ja muuttivat keskustaan. Pelkäsivät kai joutuvansa vauvaa hoitamaan. Syntyihän se, neljä vuotta myöhemmin ja keskosena.

Rankkaa se aika kieltämättä oli ja se vielä, kun meillä oli yhteinen jääkaappi ja kaikki vanhusten kanssa, joten se yksityisyys oli lähinnä vain vitsi.

Rahasta oli myös kiistaa, kun ei ollut koskaan oikeaa ruokaa ja vieraille sopivaa ruokaa jääkaapissa, vaikka toit ummet ja lammet.

Ei oikeasti, tuollainen asuminen on vain niin ajasta jäänyttä. En suosittele edes pahimmalla vihamiehelle tuota.

Meillä toimii hyvin. Miehen vanhemmilla on pihapiirissä oma mökki. Tottahan heitä kiinnostaa tilan asiat, miten se muutenkaan voisi olla, kun itse ovat paljon tästä rakentaneet ja hoitaneet tilaa vuosikymmeniä! Ja senkin ymmärtää, että perheen elämä kiinnostaa, aika tylsää se heillä on elämä joutilaana, joten minun ja lasten tekemisiä seurataan. Ei onneksi pahantahtoisesti, ja paljon heistä on vuosien mittaan ollut apua.

Aika lailla auttaa, että minulla on oma työni ja palkka, jolla voin hankkia asioita kyselemättä keneltäkään.

Olen 17-vuotiaaksi asti asunut kolmen sukupolven perheessä (isän vanhempien kanssa). Se oli yhtä helvettiä. Äitini opetus olikin "älkää ikinä muuttako anopin kanssa saman katon alle". Tuon muistan kun oma anoppini yritti maanitella heille asumaan (ei maatilalle). Äitini kesti tuota 20v ja sitten ilmoitti isälle, että tämän on valittava joko hänet tai vanhempansa. Isä valitsi äidin ja isovanhemmat kärrättiin vanhainkotiin. Saatiin koko kylän vihat niskaamme. Mutta meidän elämä helpotti. Saatiin elää kuin normaali perhe. Tuohon aikaan yleinen mielipide oli, että kolmen sukupolven yhteiselämä on auvoisaa: lapsenlapset saavat isovanhemmilta virikkeitä. Mummu on kahjo ja kerran jahtasi pikkusiskoani koivuhalon kanssa niin että sisko juoksi sukkasillaan pakkasessa äidin luo navettaan turvaan. Siinähän on virikettä kerrakseen, kun isoäiti jahtaa halon kanssa.