Onko sinulla ollut elämänvaiheita joiden ohi olet vain odottanut elämisen sijaan?

Yläaste meni enemmänkin masennuksen ja anoreksian parissa kuin elämisen. Lukiossa elin sen verran että löysin nykyisen miesystäväni, mutta silloinkin elämä oli enemmän tulevaisuudesta unelmointi ja nykyhetken unohtamista. Mielenterveysongelmista tosin pääsin eroon. Opiskeluvuodet meni samaa rataa

Yläaste. Piti vain odottaa että pääsi pois sieltä.

Ulkomaankomennuksen ajan lähinnä odotin, että se menee ohi. Koko elämä ja kaikki elämän eri puolet oli pysähdyksissä, kun olin kaukana kaikista rakkaista ihmisistä, ehkä rahaa ja edes seuraa tehdä mitään ollut yhtään.

Mutta kyllä minä silti ja silloinkin allae´kirjoittaisin tuon "joka päivä voi tehdä jotain mistä pitää, jotain mikä kiinnostaa, joka päivä voi tehdä jonkun iloiseksi, tehdä jotain hyvää".  Jos ei muuta, niin voi kirjotitaa viestin kotiin rakkaille. Voi sanoa päivää aulavahdille, hoitaa tehtävänsä, oppia jotain uutta. Eihän se maailmaa muuta, ei poista nälänhätää eikä paranna syöpää, mutta on myös aika itsekeskeistä ajatella, että pitäisi.

Kun lapset olivat pieniä.

On. Viimeiset 5 vuotta. Nyt olen jo alkant miettimään itseni poistamista. Tämä ei lopu koskaan.

Lukioaika meni vähän "sitku" -eläen, menneitä märehtien ja tulevasta haaveksien.

Aika paljon tämä tavallinen työssä käyminen on sellaista jauhamista "sitku" on enemmän rahaa tai "kyllä mä muuten mutku..." eli hyvin usein löytyy syitä miksi en juuri tänään tai tällä viikolla tee jotain.

Tunnistan kyllä ne pienet hetket, jolloin koen oikeasti eläväni ja nauttivani olemassaolosta ja elämästä, mutta ne hetket ovat erittäin harvassa, joskus se kestää vain muutaman sekunnin että tajuaa jotain. Joskus se hetki voi kestää jopa 10-15min jos osaa vaikka nauttia jostain maisemasta ja imeä sitä itseensä (auringonlasku, tunturimaisema, puron solina tai vastaleikatun ruohon tuoksu).

Mitä v itun elämänvaiheita?

Rakenteinen ihmiskaari on niin förbi.

Joo, olen lihava. Välttelen ihmisiä siihen asti, etten enää ole.

Ne kuukaudet kun opiskelin, suoritin työharjoitteluja ja kävin palkkatöissä samaan aikaan.

Kun lapseni oli vakavasti sairas ja sairaalahoidossa teho-osastoa myöten en elänyt päivääkään. Vasta kun hän alkoi paranemaan (joka kesti melko kauan) aloin taas elämään. Näin se vaan menee tässä elämässä. Joskus on aikoja jolloin on vaan elettävä päivä kerrallaan vaikka se aika hereillä olisikin yhtä tuskaa.

Vierailija kirjoitti:

Mitä v itun elämänvaiheita?

Rakenteinen ihmiskaari on niin förbi.

Olen niin samaa mieltä kanssasi. Monesti vaikuttaa siltä, että ihmisillä menee älytön määrä energiaa hukkaan, kun murehtivat ja obsessoivat sitä, etteivät ole tietynikäisenä jossain tietyssä elämänvaiheessa. Samaa energian tuhlausta on myös se, että keskittyy paheksumaan ja säälimään heitä, joiden elämä ei ole aina mennyt sen perinteisen kaavan mukaan. Veikkaan, että yhteiskunnasta tulisi kaiken puolin aktivoivampi ja mukavampi, jos viimein lakattaisiin tuijottamasta niihin myyttisiin elämänvaiheisiin ja siihen, missä iässä "kuuluu" olla mitäkin tehtynä. Nyt viesti on vähän sitä luokkaa, että jos et ole uraputkessa/pariutunut/saanut lapsia/perustanut firmaa/matkustellut maailmalla ikään x mennessä, niin turha enää edes yrittääkään.

-

Viimeiset 10v. Töitä/ koulua, töitä, töitä ja ei rahaa mihinkään. Nyt alkanut helpottamaan pikkuhiljaa ja voi tehdä muutakin kuin "ilmaisia" harrastuksia.

tän vuoden alusta odottanut vaan kuolemaa

Lapsuus alkoholismin ja väkivallan keskellä: en osannut edes kuvitella, että se piina joskus loppuisi. Tuhot omalle itselle oli mittavat, toipumiseen menee elinikä. Jos riittääkään. Mitään ns. korjaavia kokemuksia ei ole! Lapsuus on ainutkertainen! Siitä asti olen suorittanut elämääni, tämä tunne eu koskaan väisty.

Itsellä meni yläkoulu siinä, että odotin sen menevän vain ohi.Sama jatkui lukiossa. Syynä tähän oli varmasti se, että olin kiusattu ja todella yksinäinen ja helpotti ajatella, että tämä vaihe päättyy aikanaan. No se kiusaaminen päättyi ( ainakin pääsin siitä jotenkin eroon), mutta samalla en silti päässyt tuosta "ohi odottamisen" tunteesta. Elämäni ei ole mitenkään hyvää ja menneisyys vaivaa päivittäin. Lisäksi olen hirveän yksinäinen, mutta toisaalta tämä ei ole ihme kun en pysty luottamaan ihmisiin ja olen nykyisin aivan onneton sosiaalisissa tilanteissa. Nykyisin ajattelen vaan, että kun nyt tämäkin päivä menee jotenkin ohi. Sen lisäksi minulla on usein epätodellinen olo, joka on vaan lisääntynyt vuosi vuodelta. Tämänkin takia olen usein aika "unessa" ja päivä saattaa ihan oikeastikin mennä ohi ilman moniakaan muistikuvia.

Elämäni on hirveän tylsää, mutta toisaalta olen melko rauhallinen, kun se lipuu tutuissa uomissaan, sillä en jaksa enää epävarmuutta tai minkäänlaista stressiä. Koko aikaisempi kouluaika oli täyttä hermoilua niin kokeista kuin niistä oppilaista johtuen. Mietin tuota mainitsemaasi sanontaa. Elämässäni on tuhansia päiviä, jotka eivät ole olleet elämisen arvoisia. Tietysti voin tehdä pieniä asioita elämässäni, jotka tekevät sen paremmaksi ja iloiseksi on oikein pysty tekemään kuin itseni, koska minulla ei ole ketään läheistä. Sen takia en oikein usko tuollaisiin lauseisiin. Kyllä tälläkin hetkellä ajattelen vaan, että menisi kaikki vaan ohi. En oikein pysty käsittämään miten kaikki on mennyt aika pilalle ja kenellekään en toivoisi samaa. Eniten minua varmaan tällä hetkellä pelottaa, että miten minulle on "kirjoitettu" tällainen tie. En ole uskonnollinen, mutta jotenkin sitä välillä haluaa ajatella, että mitä olen tehnyt, että ansaitsen kaiken. Yritän silti olla hyvä ihminen ja empaattinen. Haluan ajatella muista hyvää. En vaan voi olla onnellinen tai tyytyväinen elämääni.

Tietysti joku sanoo, että miksi en muuta elämääni. Se vaan ei ole minulle helppoa. Taloudellisesti on vaikeaa ja ei niitä ystäviä "väkisin" saa ja kaikkien kokemuksieni jälkeen on vaikeaa toimia kuin "normaali" ihminen ja olla rohkea tutustumaan.  En enää pysty edes katsomaan elokuvia ja sarjoja joissa on paljon kohtauksia joissa ihmiset ovat läheisesti yhdessä ja on sellaisia "hellyydenosoitus" kohtauksia. Esimerkiksi skam sai aikaan sellaisen surullisen tunteen pitkäksi aikaa. Tietysti ymmärrän, että tuo on vain näyteltyä, mutta kun se on monelle ihan totta ja arkipäivää ja itselle olisi jotain unelmaa, että joku nukkuisi vieressä ja olisi siinä vielä aamulla herätessä. Ja se, että olisi joku oma porukka. Sori jos kuulostan typerältä. Nuori vasta olen, mutta aika hukassa elämäni kanssa. Ajattelen vaan, että on pakko kestää ja että kestän kaiken. On tämä silti aika vankila tällä hetkellä. Ja en voisi kieltää jos en olisi täältä pois lähtöä miettinyt. Mutta en sitä tee vaan kärsin sitten muuten. Anteeksi valitus.