Onko täällä muita mielenterveysongelmaisia jotka ovat kieltäytyneet hoidoista?

Ei.

Aluksi luulin pärjääväni itse, sillä minun on vaikeaa ottaa apua vastaan. Sitten suostuin puhumaan ongelmistani, mutta se ei auttanut. Sitten jouduin alistumaan lääkkeisiin vaikka olenkin lääkevastainen, mutta se olikin hyvä päätös: lääkkeet ovat poistaneet sekä masennuksen että paniikkihäiriön oireita hyvin ja tuoneet tilalle tervettä minää. Olen pystynyt niiden avulla kehittämään itseäni eteenpäin.

Tusinan verran erilaisia lääkkeitä vuoron perään + vuosien keskusteluterapia ei auttanut, joten lopulta sain tarpeekseni.

Myöhemmin funktionaalisella lääkärillä selvisi, että vika onkin suolistossa. Kroonisen tulehduksen vuoksi ravintoaineet eivät imeytyneet kunnolla ja elimistö ei näin ollen saanut tarpeeksi rakennuspalikoita, joista tehdä välittäjäaineita.

Huuhaakortin pöytään pelaamista harkitseville totean jo etukäteen, että jos ihminen toipuu suurimman osan vuorokaudessa sängyssään viettävästä kokopäivätyössä käyväksi, täytyy kyse olla jostain muusta kuin placebo-vaikutuksesta.

Tahdon vielä lisätä, etten missään nimessä pidä lääkkeitä ja terapiaa huonoina asioina. Kaikille vain eivät toimi.

t. kolmonen

Itse otin siis joskus jotain hoitoja hetken vastaan: kävin terapiassa ja kokeilin paria lääkettä, juttelin psyk. sairaanhoitajan kanssa. Totesin kuitenkin etten psykiatrian avulla tule luultavasti paranemaan ja päätin ottaa itse vastuun toipumisestani. Se on ollut hyvä päätös. Saa edistää omaa mielenterveyttäni juuri itse parhaaksi katsomallani tavalla ilman psykiatrialta tulevaa painostusta. Vointi onkin tällä hetkellä hyvä. Esim. yksinolo on itselleni voimaannuttavaa mutta psykiatrialla kannustetaan paljon sosiaalisuuteen, sen koin stressaavana. -ap

En ole tajunnut tai sitten kyennyt hankkiutumaan hoitoon silloin kun sitä olen akuutisti tarvinnut (mm. masennuksen syvimmät pohjat), ja jaksoina kun olen ollut edes joten kuten toimintakykyinen (kuten nyt), olen ajatellut että mitäs sitä nyt enää hoitoa hakemaan, maailmassa on paljon ihmisiä jotka ovat oikeasti henkihievereisä, minä en ole. Tämä on nyt toistunut elämäni aikana useita kertoja. Olen nyt jo 30-vuotias. Psyykkiset ongelmat alkoivat jo alakouluikäisenä. Nyt on vain ja ainoastaan ajatus että on aivan liian myöhäistä. 

Minulla on mitä ilmeisimmin kroonistunut keskivaikea masennus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, ja epäilen myös vahvasti epävakaata persoonallisuushäiriötä. Poden myös vaihtelevan vaikeaa sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja koen että sosiaalisissa taidoissani on vakavia puutteita. Uniongelmista olen kärsinyt koko ikäni. Aika pitkälti nämä kaikki ruokkivat toinen toisiaan ja ovat johtaneet tilaan jossa olen käytännössä täysin työkyvytön. En edes tiedä mistä päästä lähteä asiaa ratkomaan. Ajatus vuosikymmenien terapiasta tuntuu valtavan ahdistavalta ja tarpeettomalta tässä tilanteessa. Minulla ei ole lapsia eikä ystäviä, joten tilani ei satuta ketään muuta kuin minua. 

Vierailija kirjoitti:

Tusinan verran erilaisia lääkkeitä vuoron perään + vuosien keskusteluterapia ei auttanut, joten lopulta sain tarpeekseni.

Myöhemmin funktionaalisella lääkärillä selvisi, että vika onkin suolistossa. Kroonisen tulehduksen vuoksi ravintoaineet eivät imeytyneet kunnolla ja elimistö ei näin ollen saanut tarpeeksi rakennuspalikoita, joista tehdä välittäjäaineita.

Huuhaakortin pöytään pelaamista harkitseville totean jo etukäteen, että jos ihminen toipuu suurimman osan vuorokaudessa sängyssään viettävästä kokopäivätyössä käyväksi, täytyy kyse olla jostain muusta kuin placebo-vaikutuksesta.

 

Miten tulehdusta sitten hoidettiin? -ap

Olin pakkohoidossa ja kun pääsin sieltä, minulle suositeltiin avohoitoa. Olen aina ollut lääkekielteinen, enkä todellakaan ymmärrä, miten jokainen inahdus psykiatrisen hoidon puolella tulkitaan merkiksi jostain hypoteettisesta välittäjäaineiden epätasapainosta. Koin hoitoni nöyryyttävänä ja huvittavana samaan aikaan. Tajusin, että psykiatrinen hoito sopii ehkä vähäjärkisille, joilta on toivo mennyt ja ainoa kunnianhimo suuntautuu haluun turruttaa mieli erilaisilla lääkekoktaileilla. Yritin ymmärtää sitä ajatusmaailmaa, mutta en todellakaan, en mitenkään, sitä sisäistänyt. Sain käsityksen, että koko järjestelmän pääasiallinen funktio on tuottaa rahaa lääkeyhtiöille. Jopa lähes kaikki lääketieteellinen tutkimus on suoraan tai epäsuoraan lääkeyhtiöiden käsissä, ja se näkyi niiden puoskareiden ihmiskuvassa. Olisin todennäköisesti menettänyt lopunkin järkeni, jos olisin jatkanut hoitoa.

On, erittäin, erittäin paljon.

Vierailija kirjoitti:

Tahdon vielä lisätä, etten missään nimessä pidä lääkkeitä ja terapiaa huonoina asioina. Kaikille vain eivät toimi.

t. kolmonen

Tai sitten ne toimivat sinullekin, mutta luulit, että vitamiinit tekivät sen, sattui vain samaan aikaan.

Vierailija kirjoitti:

En ole tajunnut tai sitten kyennyt hankkiutumaan hoitoon silloin kun sitä olen akuutisti tarvinnut (mm. masennuksen syvimmät pohjat), ja jaksoina kun olen ollut edes joten kuten toimintakykyinen (kuten nyt), olen ajatellut että mitäs sitä nyt enää hoitoa hakemaan, maailmassa on paljon ihmisiä jotka ovat oikeasti henkihievereisä, minä en ole. Tämä on nyt toistunut elämäni aikana useita kertoja. Olen nyt jo 30-vuotias. Psyykkiset ongelmat alkoivat jo alakouluikäisenä. Nyt on vain ja ainoastaan ajatus että on aivan liian myöhäistä. 

Minulla on mitä ilmeisimmin kroonistunut keskivaikea masennus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, ja epäilen myös vahvasti epävakaata persoonallisuushäiriötä. Poden myös vaihtelevan vaikeaa sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja koen että sosiaalisissa taidoissani on vakavia puutteita. Uniongelmista olen kärsinyt koko ikäni. Aika pitkälti nämä kaikki ruokkivat toinen toisiaan ja ovat johtaneet tilaan jossa olen käytännössä täysin työkyvytön. En edes tiedä mistä päästä lähteä asiaa ratkomaan. Ajatus vuosikymmenien terapiasta tuntuu valtavan ahdistavalta ja tarpeettomalta tässä tilanteessa. Minulla ei ole lapsia eikä ystäviä, joten tilani ei satuta ketään muuta kuin minua. 

Silloin kun itseäni alkaa ahdistaa tulevaisuus, totean, että haluan jatkaa ponnisteluja paremman tulevaisuuden eteen ihan vain uteliaisuudesta elämää kohtaan.

Kun vakavasti masentuneena kävelin kadulla, tuntematon vanhempi nainen hymyili minulle. Se kosketti ja jäi mieleen. Tajusin, että voin itsekin pienillä asioilla tuottaa tpisille, myös tuntemattomille, iloa. Ajatus ilon tuottamisesta toisille, vaikka vain roskan maasta poimimalla, auttaa jaksamaan uteliaisuuden lisäksi.

Olen kieltäytynyt lääkehoidosta, koska olin erimielinen siitä, johtuuko huono olo vaikeasta elämäntilanteesta vai pysyvästä mt-ongelmasta. Arvelin asioiden helpottuvan muutenkin, ja jos se olisi tapahtunut lääkittynä, se olisi voitu laittaa kokonaan niiden ansioksi. Mielestäni lääkityksen tyrkyttämisessä käytettiin epäeettisiä keinoja. Jos ei ole vaaraa itselle tai muille, lääkkeiden pitäisi olla täysin vapaaehtoisia. Periaatteessa ovatkin, mutta moni potilas varmasti manipuloidaan ottamaan niitä ja heikossa tilassa voi olla vaikea vastustaa.