Mistä tietää olevansa narsistin lapsi?

Tuskin se mielikuvituksesi tuotetta on. Ennemminkin kyse on siitä, että mielesi haluaa kieltää havaintosi, koska se haluaa mieluummin uskoa, että olette normaali perhe.

Kun huomaa että puolison lapsuudenkodissa on ollutkin terve tunnelma

Olen näin aikuisella iällä alkanut miettiä samaa. Omalla kohdalla aprikointi alkoi kun äitini haukkui minut narsistiksi kun en suostunut äitiyslomallani lähtemään omaishoitajaksi vaikeasti dementoituneelle ja väkivaltaiselle isovanhemmalleni. Mainittakoon vielä että äitini asui isovanhempien naapurina, minä perheineni usean sadan kilometrin päässä eri kaupungissa. Samallahan olidin vaipat vaihtanut niin raivoavalle vanhukselle kuin yhtälailla raivoavalle koliikin ja ihottuman piinaamalle vauvallekin, eikös juu? Tämän jälkeen kaikki tekemiseni ja tekemättä jättämiseni on siilattu kyökkipsykologin tekemän narsismi-diagnoosin läpi. Äidissäni ei ole ikinä mitään vikaa. Hänen näkemyksensä ja ajatuksensa edustavat ehdotonta paremmuutta ja totuutta.

Narsistin varmin tuntomerkki: narsisti ei koskaan näe itsessään mitään vikaa, vaan kaikki vika tulee jostain ulkopuolelta muista ihmisistä.

Tarvitseeko sinun välttämättä saada varmistusta asiaan onko äitisi narsisti vai ei? Minullakin on vastaavalla tavalla narsistisesti käyttäytyvä vanhempi ja itsellä samoja oireita. Käyn itse hoidossa masennuksen ja ahdistuksen takia. Vanhempani on kuitenkin sen verran hoitokielteinen, että hän tuskin koskaan tulee mitään diagnoosia saamaan, koska lääkäreitä ylipäätään välttelee.

Olemalla itse sen takia tunne-elämältään epävakaa.

Nro 5 jatkaa vielä: minullakin on usein tunne, että olisi pitänyt päästä paremmin eteenpäin kaikesta huolimatta. Syytän toisinaan itseäni siitä, että menneisyys on vaikuttanut minuun niin paljon. Mietin myös niitä menneitä hyviä hetkiä ja ajattelen etteivät asiat ole pelkästään mustavalkoisia. Loppujen lopuksi luulen, että masennus ja ahdistus ovat reaktioita siihen, että kasvuympäristö narsistisesti ja läheisriippuvaisesti käyttäytyvien vanhempien perheessä oli herkälle lapselle täysin sopimaton. Tällaiseksi se on minut muovannut. Nyt olen kuitenkin aloittamassa psykoterapian ja toivon löytäväni sitä kautta lisää keinoja käsitellä omaa oireiluani. Näen nykyään vanhempiani hyvin harvoin ja sekin on jonkin verran helpottanut oloani.

Jos vanhempasi ei ole tasapainossa, niin hän ei tule koskaan myöntämään ääneen suurinta osaa omaan käytökseensä liittyvistä ongelmista, vaan syyllistää niistä sinua. Minuakin esimerkiksi syyllistettiin vanhemman uskotun rooliin päättymisestä, kun joskus asian mainitsin olleen minulle vaikea. Olin kuulemma itse kysellyt vanhempien avioerosta 10-vuotiaana ja siksi minulle oltiin asioista puhuttu (ikätasoon ja omalle lapselle sopimaton puhetapa, avautumisia eri asioista vuosia hyvin usein, ei annettu poistua paikalta kun tilitykset alkoivat jne.). Ei tuollainen ole normaalia vanhemman käytöstä! Ja tällaista on ollut monen muunkin asian suhteen. Vanhemman kontrolli on ollut hyvin tiukkaa ja jälkikäteen se on kielletty.

- Nro 5

Samoja asioita mietin kuin AP.

Varsinkin nyt kun omat lapseni ovat jo isoja ja itse olen keski-ikäinen, on äitini käytös muuttunut pahemmaksi.

Kokee ilmeisesti jäävänsä varjoon mummoudesta kun ei ole osannut luoda hyvää suhdetta lapsenlapsiin. Olen häntä siinä suhteen luomisessa yrittänyt tukea, mutta en tietenkään voi hänen käytökseensä vaikuttaa. Jos mummo käyttäytyy kuin 3-vuotias ja suuttuu heti jos joku asia ei mene niinkuin hän haluaa niin ei se lapsistakaan kivaa ole.

Lapsiini ei tietääkseni ole kohdistunut mitään kostotoimenpiteitä, mutta itse olen saanut niitä kokea. Jos en ole esim vastannut puhelimeen, on sovitut asiat peruttu ja vasta viikkojen mökötyksen jälkeen on palattu ns. normaalin.

Esim. kerran oli lupautunut muuttoavuksi (lapsia hoitamaan) mutta ei sitten tullutkaan kun olin ostanut sellaisen sohvan josta hän ei pitänyt.

Siitäkin äitini on suuttunut että en ole lähtenyt mukaan hänen mummopiireihinsä. Siitä mökötti monta kuukautta. Harmittaa tietty kun menetti niin mahtavan tilaisuuden hallita elämääni mummopiirinsä kanssa.

Ne mökötyskaudet ovat minulle oikeasti mukavia. Silloin saa olla rauhassa jatkuvalta soittelulta ja pyytämättä tulevilta neuvoilta ja ohjeilta.

Nimellä hän ei minua koskaan kutsu. Olen hänelle vain "tyttö" vaikka tosiaan olen jo keski-ikäinen.

Puolisoni äiti on juuri tuollainen, ettei omassa käytöksessään nää mitään vikaa, kaikki vika ja ongelmat tulevat ympäriltä.

Kaikki mitä hän sanoo on omasta mielestään oikein. (Vain hän voi olla aina oikeassa.)

Heittäytyy aina välillä marttyyriksi (kertoo tapahtuneen silleen, ettei kerro omaa osaq ollenkaa, ainoastaan, että olisi vain ollut kiltisti eikä tehnyt mitään väärää ja hänelle on syyttä suotta suututtu.) Sen jälkeen liioittelee sen miten häntä kohtaan on käyttäydytty (valehtelee, että on haukuttu ja suunnilleen esineellä nakattu).

Myös jos miehellä ja minulla on riitaa on hän siinä sitten huutelemassa, että kaikki johtuu minusta, minun pitäisi katsoa peiliin ja mieheni haukut ovat ansaittuja, koska hänen pojassaan ei ole mitään vikaa.

Jos miehellä tulee riitaa äitinsä kanssa niin yhtäkkiä mies onkin huono poika ja kaikki vika hänessä.

Ota tästäkin nyt selvää 😂.

Jos äitisi on yh, niin siitä tiedät että isäsi on narsisti. Kaikki exmiehet ovat narsisteja. Niin olen täältä ja naistenlehdistä oppinut.

Up