Jouduinko narsistin uhriksi, koska minua vähäteltiin ja pahoinpideltiin lapsena?

Suosittelen terapiaa. Oikeasti. Ei noista lähtökohdista oikein taida olla kovin helppoa saada tasapainoista suhdetta, vaikka haluaisikin. Sinun olisi hyvä opetella ensin itse rakastamaan itseäsi, niin et enää tyytyisi huonoon. Toisaalta, ei se parisuhde mikään elämisen ehto olekaan. Olen pahoillani kokemuksistasi.

Millaista se terapia käytännössä olisi? Osaatko sanoa jotain esimerkkejä siitä, miten se voisi auttaa minua? Minkälaisia työkaluja siellä voisi saada itselleen?  Kiitos vastauksestasi. ap.

Mies ja samanlaisissa oloissa lapsuuden viettänyt, lapsuudessa isä hakkasi, heitti seinään tai ulos hankeen pakkaseen jos jokin asia ei miellyttänyt. Pahimpina päivinä jopa hengitin välillä liian "neitimäisesti" ja tuli uhkailuja käsi kaulalla. Ja ongelmia myös parisuhteissa, liika intiimiys ahdistaa niin jumalattomasti että olen kuulemma liian etäinen ja kylmä parisuhteen sisällä. Siihen ne kaksi parisuhdetta mitä oli ovat kariutuneetkin.

Päällepäin kukaan ei huomaa koska osaan vaikuttaa sosiaaliselta ja iloiselta jos tarve vaatii. Lapsena kun piti rakentaa se naamio kun isä ei pitänyt jos näki minun pidättelevän itkua, siinä kasvoi taitavaksi valehtelijaksi ja tunteiden piilottelijaksi. Nykyäänkin jos jokin asia surettaa niin nielen sen loppuun asti, kunnes löydän jonkin hyvän syrjäisen paikan (esim metsän) missä voin sitten surra ja itkeä turvallisesti rauhassa.

Tulen hyvin epäluuloiseksi ihmisistä jotka yrittää pyrkiä peruskaveruutta lähemmäksi. Tuntuu pahalta kun toinen yrittää hakea minusta lämpöä ja se saa pään sisäisen ääneni toistamaan "Se valehtelee, se haluaa viedä sun luottamuksen, hän haluaa satuttaa." enkä pääse siitä eroon. Ajattelin että tuskin naisystävät huomaa mitään jos kuitenkin pyynnöstä halaan ja suukottelen mutta molemmat huomasivat ennenpitkää että minulla on naamio päällä.

Ainoa lohtu on että suurimman osan ajasta aidosti viihdyn yksin, se on mielettömän vapauttavaa kun saan omassa kodissa tehdä täsmälleen mitä itse haluan ilman pelkoa että olohuoneesta tulee hirviö läpsimään niskaa, kuristamaan tai hakkaamaan. Joskus tulee haikea läheisyydenkaipuu ja tunne että on peruuttamattomasti rikki, itsemurhaa tuskin tulen koskaan tekemään mutta nuo hetket väkisinkin kyynistävät minua entisestään. Terapiaan ei ole varaa, mietin pitäisikö säästää rahaa maksullisiin, kuulemma monet tarjoaa kahden tunnin sessioita missä seksin lisäksi saa myös vain halailla ja maata sängyssä joku kainalossa, mikä kuulostaa hyvältä.

Kyllä lapsuuden kokemukset vaikuttavat aivan oleellisesti siihen millainen ihmisestä tulee. Itsellä samankaltaista taustaa ja nyt aikuisena törmäilen jatkuvasti mm. työelämässä ja harrastuksissa narsismiin, ja vääryyden sietokyky on erittäin alhainen. Oli sitten kyse suuresta tai pienestä vääryydestä. Tunteiden ilmaiseminen myös hävettää ja suren aina sisäänpäin. Luovutan ja käperryn herkästi.

Pitäisi osata torjua menneisyyden vaikutukset, mutta se on todella vaikeaa. Terapiat ovat tällaisissa tapauksissa väistämättä pitkäkestoisia = kalliita.

Vierailija kirjoitti:

Mies ja samanlaisissa oloissa lapsuuden viettänyt, lapsuudessa isä hakkasi, heitti seinään tai ulos hankeen pakkaseen jos jokin asia ei miellyttänyt. Pahimpina päivinä jopa hengitin välillä liian "neitimäisesti" ja tuli uhkailuja käsi kaulalla. Ja ongelmia myös parisuhteissa, liika intiimiys ahdistaa niin jumalattomasti että olen kuulemma liian etäinen ja kylmä parisuhteen sisällä. Siihen ne kaksi parisuhdetta mitä oli ovat kariutuneetkin.

Päällepäin kukaan ei huomaa koska osaan vaikuttaa sosiaaliselta ja iloiselta jos tarve vaatii. Lapsena kun piti rakentaa se naamio kun isä ei pitänyt jos näki minun pidättelevän itkua, siinä kasvoi taitavaksi valehtelijaksi ja tunteiden piilottelijaksi. Nykyäänkin jos jokin asia surettaa niin nielen sen loppuun asti, kunnes löydän jonkin hyvän syrjäisen paikan (esim metsän) missä voin sitten surra ja itkeä turvallisesti rauhassa.

Tulen hyvin epäluuloiseksi ihmisistä jotka yrittää pyrkiä peruskaveruutta lähemmäksi. Tuntuu pahalta kun toinen yrittää hakea minusta lämpöä ja se saa pään sisäisen ääneni toistamaan "Se valehtelee, se haluaa viedä sun luottamuksen, hän haluaa satuttaa." enkä pääse siitä eroon. Ajattelin että tuskin naisystävät huomaa mitään jos kuitenkin pyynnöstä halaan ja suukottelen mutta molemmat huomasivat ennenpitkää että minulla on naamio päällä.

Ainoa lohtu on että suurimman osan ajasta aidosti viihdyn yksin, se on mielettömän vapauttavaa kun saan omassa kodissa tehdä täsmälleen mitä itse haluan ilman pelkoa että olohuoneesta tulee hirviö läpsimään niskaa, kuristamaan tai hakkaamaan. Joskus tulee haikea läheisyydenkaipuu ja tunne että on peruuttamattomasti rikki, itsemurhaa tuskin tulen koskaan tekemään mutta nuo hetket väkisinkin kyynistävät minua entisestään. Terapiaan ei ole varaa, mietin pitäisikö säästää rahaa maksullisiin, kuulemma monet tarjoaa kahden tunnin sessioita missä seksin lisäksi saa myös vain halailla ja maata sängyssä joku kainalossa, mikä kuulostaa hyvältä.

Kirjoituksesi kosketti, koska olen nainen ja ihastunut mieheen, jolla on samanlainen tausta. Tosin hänellä on narsistiäiti, ei isä, ja väkivalta oli ilmeisesti enimmäkseen henkistä. Hän on itsekin sanonut, että hänellä on naamio, joka ei lähde koskaan pois. Osaatko kertoa, miten kaltaistanne miestä voisi lähestyä? Olen itsekin hellyydenkipeä ja haluaisin olla kuvaamallasi tavalla vain hiljaa sylikkäin, mutta onko se sitten ihan mahdoton ajatus muun kuin maksullisen naisen kanssa?

Jos mies haluaa puhua asiasta, niin se helpottaa. Kuunnellakin voit. Ratkaisuja ei kannata pakonomaisesti etsiä, koska kyseessä on tosiaan elinikäinen naamio.

Itse olen hankkiutunut suhteeseen kovan romantiikankaipuun vetämänä, mutta silti jokainen suudelma ja jokainen "rakastan sinua" nolottaa.

#4 (M)

Minulla nyt ei ole aivan noin rankka kotitausta, mutta opin kuitenkin lapsena, ettei minulla ole mitään väliä, minä en ole tärkeä, ja etenkään minä en saa kuunnella omia tunteitani, koska ne ovat väärässä. Sitten oli vielä ne sodan traumat toisen vanhemman puolelta.

Olin 20 vuotta naimisissa miehen kanssa, jonka tajusin vasta jälkikäteen jokseenkin narsisitiseksi. En tajunnut sitä avioliiton aikana, mutta kun eroa selvitellessä luin kirjan verbally abusive relationship, niin se räjäytti pommin. Tajusin, mitä olin joutunut kokemaan. Mies on kontrolloiva ja dominoiva.

Erosta toipumisessa on tärkeää tajuta, miksi minä valitsin kyseisen miehen. Miksi tosiaan.

Luin eron jälkeen todella paljon kirjoja, uudestaa ja uudestaan. Kirjoitin päiväkirjaa. Tein matkan sisimpääni yksin. Se oli raskasta. En tarvinnut terapiaa, vaikka ei kai se huonokaan idea olisi ollut. Tästä on jo vuosia, ja nykyään olen uusissa naimisissa.

Vaikka tiedostan menneisyyteni, ja se on se kaikista tärkein asia, niin kyllä se menneisyys nostaa aina päätään. Etenkin tilanteissa, joissa mieheni ohittaa minun tarpeeni tai päättää jotain minun puolestani. Ajattelen, että siitä pitää vain olla tietoinen, miksi reagoin niin kuin reagoin.

Niin, nykyinen mieheni ei ole kontrolloiva. Hänen kohdallaan on ollut vaikea uskoa, että hän rakastaa, koska olin tottunut sekoittamasn kontrolloinnin ja rakkauden. Eli minä, viisikymppinen, olen kyennyt muuttumaan. Jos en olisi kyennyt, niin olisin jälleen ottanut dominoivan miehen.

Hidasta tämä on, mutta mahdollista.

Joskus olen toivonut, etten olisi koskaan älynnyt ryhtyä itsetutkiskelemaan. Siihen jää koukkuun, ja sen jälkeen kaikkea pitää joka päivä analysoida omien heikkouksien kautta. Tieto tosiaan joskus lisää tuskaa.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoituksesi kosketti, koska olen nainen ja ihastunut mieheen, jolla on samanlainen tausta. Tosin hänellä on narsistiäiti, ei isä, ja väkivalta oli ilmeisesti enimmäkseen henkistä. Hän on itsekin sanonut, että hänellä on naamio, joka ei lähde koskaan pois. Osaatko kertoa, miten kaltaistanne miestä voisi lähestyä? Olen itsekin hellyydenkipeä ja haluaisin olla kuvaamallasi tavalla vain hiljaa sylikkäin, mutta onko se sitten ihan mahdoton ajatus muun kuin maksullisen naisen kanssa?

Se on vaikea sanoa kun en tunne henkilöä ja itse en ole päässyt ongelmasta eroon. Itse tunnen oloni kodissa turvalliseksi vain silloin kun minulla on täysi kontrolli, parisuhde- ja kimppakämppäasumisaikoina tämä onnistui talon säännöillä joita kaikki noudatti. Kavereita voi olla kun voin ilman tunnontuskia heittää heidät ulos heti jos rikkovat luottamuksen, heidän kanssa voi olla mukavia yhteisiä kokemuksia vaikka en perheenjäsenten tasolle heitä ikinä nostaisikaan.

Turvallinen ja luotettava perheilmapiiri on ne kaksi avainsanaa jotka ainakin omasta lapsuudesta puuttui. Yhteiset kirjoitetut pelisäännöt joita kaikki noudattaa ja sen hyväksyminen että pitää antaa tilaa jos ahdistaa auttaa paljon. Kun lapsesta asti on opittu että vain piilossa ja yksin on turvallista itkeä ja osoittaa tunteita niin siitä tavasta ei oikein tahdo päästä pois.

Omilta exiltä tuli palautetta että vaikka pyynnöstä annoin hellyyttä niin silti jotain jäi puuttumaan, enkä ole vieläkään oppinut mitä. Joten voi olla että vaikka ihastuksesi näyttäisi vihreää valoa ja muutatte yhteen, voit olla silti tyytymätön parisuhteessa, rajua romantiikkaa ja suuria tunteita kun tuskin tulee siinä olemaan. Voi olla että joudut seurustelemaan sen naamion kanssa. Mies voi olla siihen tarpeeksi tyytyväinen mutta kysymysmerkki on että olisitko sinä siihen tyytyväinen.

Läheisyys itsessään ei välttämättä auta asiaa koska sen umpisolmun tekee se tosiasia että hirviövanhemmatkin harvoin ovat 24/7 hirviöitä. Vaan se luottamus rikkoontuu kun yhtenä päivänä se isä voi olla ylpeä siitä kuinka hyvin teit kotityöt tai ruuan ja saat vitosen jätskiin, sitten heti seuraavana päivänä kun saunan lämmityksessä meni liikaa tulitikkuja niin läpsitään niskaa ja pistetään ryömimään lattialla housut kintuissa vollottaen jos uskaltaakin itkeä. Kolmantena päivänä isä on ylpeä kun tulit mukaan mökkiä kunnostamaan (niin kauan kun et tee mitään väärin), neljäntenä päivänä saa kuulla miksi ollaan niin kummallinen vässykkä ja neiti ja kuinka serkut ja koulusi pojat ovat kaikki parempia ja kunnollisempia poikia. Saarnan jälkeen käsketään katsomaan silmiin ja tarkistetaan ettei vahingossakaan olla itku kurkussa, muuten se on puolen tunnin seisoskelu parvekkeella pakkasessa tai nyrkkiä.

Se on kuin kananmunankuorien päällä hiiviskelyä, turvalliselta ja hiljaiselta vaikuttava ympäristö tai henkilö voi sormennapsautuksesta muuttua vaaralliseen ja pelottavaan. Siksi liiankin mukavalta vaikuttava henkilö heti herättää epäilyn, käykö niinkuin lapsuudessa että heti kun uskaltaa luottaa ja miettii että "ei hän nyt niin paha olekaan" niin tapahtuu taas kauheita.

Miksi narsisti aina vaatii katsomaan silmiin?  Olen törmännyt kolmeenkin henkilöön eri tilanteissa, joissa ovat valittaneet, etten itse tai joku muu ole katsonut heitä silmiin ja siksi moite.