Elämäsi hetki joka pysyy muistoissasi?

Hetki jolloin isäni tuli hakemaan minua koulusta kesken päivän kun äitini oli menehtynyt kolarissa työmatkallaan. Tapahtui vuonna 1975 ja edelleen muistan sen paremmin kuin esim äidin hautajaiset.

Lasten syntymät. Muistan joka hetken kuin eilisen. Ovat nyt teinejä. Tiedän, aika ennalta arvattava vastaus...

Se hetki, kun istuin terassilla tuoliin ja avasin suuni. Jos olisin tiennyt saman kuin nyt,  olisin noussut pikaisesti ja lähtenyt toiseen suuntaan. No, kaikesta voi oppia. 

Jostain syystä minäkin muistan paremmin surullisia hetkiä, vaikka elämässäni on ollut PALJON ERITTÄIN HYVIÄ hetkiä. Tämän täytyy liittyä jotenkin aivojen rakenteeseen.

Muistan siis kesäaamun, jolloin äiti soitti, että isä on kadoksissa. Menin etsimään ja löysin kuolleena metsäpolulta. muistan, miltä aurinko tuntui kun polvistuin siinä vieressä, miten miurahainen kiipesi isän poskea, joku heinäsirkka siritti ja millainen loppumattoman surullinen rauha siellä oli. Muistan sen kauhun kun kuulimme - sinänsä pahaenteisen mukavan päivän iltana - että yksinäisen poikani ainoa kaveri oli kuollut.

Hyviä hetkiä en muista samalla lailla yksittäisinä, mutta muistan paikkoja ja tilanteita, joissa ne tuppaavat toistumaan, ja edelleen tulee hyvä olo näissä paikoissa. Paljon hyviä hetkiä on vietetty mökillä ja lapsuudenkodin mökillä. Parhaita hetkiä toistui myös silloin kun alakouluikäisellä pojallani oli tapana maata sylissäni sohvalla peiton alla ja jutella mitä milloinkin tai vaan olla ja katsella telkkaria.

Kun poliisi toi lapseni kotiin ja vähän myöhemmin sitten jo väkisin vietiinkin m1-lähetteellä osastolle. Tätä tunnettä en saa mielestäni varmaan koskaan, tosin ei se sinällään elämääni ole muuttanut. Lasten syntymät ovat muuttaneet...

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä minäkin muistan paremmin surullisia hetkiä, vaikka elämässäni on ollut PALJON ERITTÄIN HYVIÄ hetkiä. Tämän täytyy liittyä jotenkin aivojen rakenteeseen.

Muistan siis kesäaamun, jolloin äiti soitti, että isä on kadoksissa. Menin etsimään ja löysin kuolleena metsäpolulta. muistan, miltä aurinko tuntui kun polvistuin siinä vieressä, miten miurahainen kiipesi isän poskea, joku heinäsirkka siritti ja millainen loppumattoman surullinen rauha siellä oli. Muistan sen kauhun kun kuulimme - sinänsä pahaenteisen mukavan päivän iltana - että yksinäisen poikani ainoa kaveri oli kuollut.

Hyviä hetkiä en muista samalla lailla yksittäisinä, mutta muistan paikkoja ja tilanteita, joissa ne tuppaavat toistumaan, ja edelleen tulee hyvä olo näissä paikoissa. Paljon hyviä hetkiä on vietetty mökillä ja lapsuudenkodin mökillä. Parhaita hetkiä toistui myös silloin kun alakouluikäisellä pojallani oli tapana maata sylissäni sohvalla peiton alla ja jutella mitä milloinkin tai vaan olla ja katsella telkkaria.

Luulen samoin. Siinä hetkessä, kun maailma murenee, mieli kiinnittyy johonkin konkreettiseen asiaan siinä tilanteessa, joku pieni seikka, joka pitää kiinni tässä todellisuudessa. Pienet asiat saa hirvittävän suuret mittasuhteet.

Vierailija kirjoitti:

Lasten syntymät. Muistan joka hetken kuin eilisen. Ovat nyt teinejä. Tiedän, aika ennalta arvattava vastaus...

Sama täällä, syvän onnentunne; lasteni syntymät 1979 ja 1981, surulliselta puolelta äitini kuolema, pidin häntä kädestä kiinni vielä pitkään hänen jo kuoltua.

Se hetki kun ilmoitettiin että äitini tulee kuolemaan, ja viikkoa myöhemmin tieto kuolemasta. Sama kauhu ja suru molemmilla kerroilla.

Niitä on monta, mikään ei nouse ylitse muiden.

Muistan hetken, kun traumapolin lääkäri kutsui minut ja poikaystäväni perheen huoneeseensa ja sanoin "hän tulee menehtymään". Poikaystäväni siis kuoli aivan yllättäen ja 24 h odottelimme käännettä parempaan. Toinen hetki on onnellinen. Tapasin ensimmäistä kertaa nykyisen mieheni Kolmen sepän patsaalla. Meillä oli sokkotreffit. Hän käveli paikalle ja katsoi minua upeilla silmillään laskien aurinkolasejaan hieman. Sisimmässä läikähti ja arvasin heti, että nyt on mun mies tässä :)

Viimeinen deep impact oli kun tajusin istuvani autossa vastaantulijoiden kaistalla rekan törmättyä perääni jäisellä tiellä. Väliin aika pysähtyy, venyy ja käyttäytyy kummallisesti. Joinain hyvinäkin hetkinä toki :)