"Kasvoimme erilleen" - konkreettisia esimerkkejä?

Up.

No, meidän erilleenkasvu alkoi mun vakavasta sairaudesta (syöpä). Sen diagnoosin myötä jäi myös muutama ”ystävyyssuhdekin”.

Mä tunnen muutaman parin, joissa toinen on hurahtanut uskontoon, toinen ei. Eri ikäisiä pareja, pitkät liitot kaikilla takana. Kaikissa näissä muuten se uskoon kääntynyt puoliso oli nainen, ei yhdessäkään mies.

Pikkulapsiaika meni hyvin. Sitten tuli ajanjakso, jolloin mies joutui reissutöihin ja koki erään trauman. Reissutyöt ja trauman käsittely johtivat burnoutiin. Koitin tukea, mutta tilanne oli haastava kun näimme niin vähän, pienet lapset sairastivat paljon ja itse olin aivan puhki käytyäni töissä ja hoidettuani omakotitaloa. Jaksoimme silti uskoa parempaan.

Reissutyöt jatkui, vaihtoehtoja ei ollut. Kävin edelleen töissä, hoidin omakotitaloa ja lapsia. Omat vanhempani ikääntyivät ja vaativat paljon apua. Välillä isä oli hyvin heikossa kunnossa ja henki hiuskarvan varassa. Koitin parhaani mukaan tukea edelleen myös miestä toipumisessa.

Sitten sain uuden työn. Sitten sairastuin syöpään. Sitten isäni sairastui taas. Sitten miehen isä yllättäen kuoli.

Tämä ajanjakso kesti noin 5 vuotta. Tajuttiin että ei olla pidetty suhteesta huolta. Arki sujui edelleen mukavassa tiimihengessä, mutta mies kertoi että ei saa enää tunnetta mistään. Liikaa kuormaa menneestä, viime vuodet tuntuivat enemmän raskailta kuin onnea tuoneilta. Ymmärsin, että juurikin edelleen oltiin kasvettu. Onneksi kumpikin oli käyttänyt viimeiset voimanrippeet lapsiin, jotka ovat kasvaneet todella tasapainoisiksi ja mukaviksi.

Uskon että ero on meille kummallekin uusi alku. Ihan oikeasti erotaan ystävinä ja toiselle hyvää toivoen, ja ihmetellään yhdessä miten ollaankaan tähän esti selvitty.

Minä ja mies tutustuttiin nuorina seurakunnan tapahtumassa, molemmat oli uskovaisista perheistä ja uskossa. Mentiin nuorina naimisiin. Ajan myötä menetin uskoni, tai sanotaanko näin etten tiedä mihin uskon mutta en ihan ateistikaan ole. Jokatapauksessa mies ei kestänyt sitä... ei halunnut erotakaan mutta yhteiselämä meni niin ahdistavaksi ettei siitä mitään tullut.

Mun exmies oli töissä, halusi sen jälkeen elää vaan niin että käy töissä ja tulee kotiin ja katsoo televisiota ja säästää rahaa. Ei halunnut käydä ulkona, ei leffassa, ei harrastaa urheilua eikä yleensäkään käydä edes kävelyllä mun kanssa. Eikä lomilla.

Oletti että mä olisi vain istunut kotona sen kanssa. Oltiin siis just vajaa kolmekymppisiä, todella nuoria vielä!

Koska mies ei halunnut tehdä mitään mun kanssa, jouduin aina lähtemään yksin (tai harvemmin jonkun muun kanssa) lenkille, leffaan, kaupungille, ja lomalle. Siitä alkoi elämät luonnostaan eriytyä.

Lisäksi halusin opiskella, oppia uusia asioita, matkustaa ja nähdä maailmaa. Kun pääsin opiskelemaan yliopistoon, ei kestänyt kauaa kun ero alkoi olla selviö. Ei kerta kaikkiaan ollut mitään yhteistä kiinnostuksen kohdetta eikä suuntaa minne edetä tulevaisuudessa yhdessä, ei mitään yhteistä minkä varaan rakentaa.

Up

Ainoa, jonka kanssa voin sanoa kasvaneeni erilleen on ensimmäinen poikaystäväni. Olin itse 24v. ja hän 30v. Kun tapasimme, ihastuin hänessä siihen, että hän uskalsi olla erilainen kuin ns. perinteinen mies. Hänellä mm. oli lähes vitivalkea pörrötukka, käytti paljon pinkkejä vaatteita ja asusteita, harrasti tanssia ym. Parin vuoden yhdessä asumisen jälkeen hänestä kuoriutui vähitellen takakireä, konservatiivinen, neuroottinen kontrollifriikki.

En tiedä, oliko kyse hänen "kasvustaan" vai siitä, että todellinen luonne ja syvimmät arvot paljastuivat. Osittain kyse oli myös jonkinlaisesta vakiintumisesta, sillä tavatessamme hän oli juuri lopettanut edellisen suhteensa, jossa hänen eksänsä oli painostanut häntä lasten hankintaan. Minä ilmoitin lapsia joskus haluavani, mutta jos täytyisi valita hänet tai lapset, valitsisin hänet. Kun suhteemme alkoi lähestyä loppuaan, hän muutti mieltään perheasioista täysin, halusi kanssani naimisiin ja lapsia.

Itse kuitenkin tajusin, ettei suhteestamme tulisi koskaan mitään, sillä emme jakaneet muuten samanlaisia arvoja, tulevaisuudentoiveita tai edes tapoja, jolla halusimme arkea viettää. Viimeinen varmistus asialle tuli kun olin lomamatkalla kavereideni kanssa ja tajusin, että elämäni voisi olla tällaista: voisin olla vapaa tekemään asioita, jotka tuottavat minulle tyydytystä. Tajusin olevani paljon seikkailunhaluisempi, luovempi, spontaanimpi ja rohkeampi ja ettei hänen ennakoiva, loputtomiin varmisteleva ja varman päälle pelaava elämäntapansa ei olisi koskaan omani. 

Meillä ero tapahtui 3v sitten. Yhdessä 10v. Erilleen kasvamiseen liittyi se, että minä olin kouluttautunut AMK-tutkinnon verran, miehellä vain ammatillinen lyhyt kurssi käytynä. Tämä osittain vaikutti maailmankatsomukseen ja arvomaailmaan. Minä kiinnostuin taiteista, olisin halunnut liikkua luonnossa yms., mies pelasi pleikkaa ja kävi kuntosalilla. Ei mitään yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Molemmilla vuorotyö joten ei ollut yhteistä aikaakaan. Lapset 3v ja 5v erotessa. Seksielämä surkeaa, ei intressit kohdanneet siinäkään.

En ole katunut vaikka rankkaa on yksin lasten kanssa ollut!

Oikeamman miehen vastaantuloa odotellessa..

Up.

Ihmiset kasvavat erilleen. Ihan ystävyyssuhteissaan, sillä osa ihmisistä muuttuu.

Sitten on niitä ihmisiä, jotka vaativat toista muuttumaan.

Muutos voi olla vaikka mitä. Esimerkiksi saman ryhmän jäsenet voivat suhtautua eri ihmisten muutoksiin eritavalla ihan saman ryhmän sisällä. Että x:n muutos on hyvä juttu ja y:n muutos ei ole hyvä. Minua ärsyttää sellainen. X saa muuttua luvan kanssa, mutta y ei.

Oltiin tosi nuoria, kun mentiin yhteen. Nyt 20 v myöhemmin ollaan eron partaalla alle nelikymppisinä. Kummankin arvot ovat muuttuneet, eivätkä ainakaan samaan suuntaan. Tai ehkä eivät muuttuneet sinänsä, mutta voimistuneet ja pienistä eroista on tullut isoja eroja. Toinen arvostaa enemmän rahaa kuin yhdessäoloa. Toisesta on tullut rasisti. Toinen näkee seksin vain tarpeidentyydytyksenä ja palveluksena, toinen haluaisi siltä yhdessäoloa ja läheisyyttä. Toisesta on tullut entistä menevämpi, toinen viihtyy vielä aikaisempaakin paremmin kotona. Toinen haluaa antaa lasten olla lapsia, toinen hoputtaa kasvamaan ja vaatii heiltä isojen käyttäytymistä jo pienenä. Toinen on rikkonut välit lapsuudenperheeseensä ja moniin ystäviinsä. Toinen tukeutuu hankkimiinsa ystäviin, kun kumppaniin ei enää voi. Toinen on lähes täysraitis, toinen on alkoholisoitunut. Yhteisiä aterioita ei syödä, koska toinen haluaa mättöruokaa ja toinen valmistaa terveellistä.  Toinen on tarkka taloudestam toinen mällää kaikki rahat menemään. Toisen mielestä hyvä itsetunto on sitä, että uskaltaa v***lla kenelle vain, toisesta se on sitä, ettei tarvitse korostaa itseään tai alentaa muita.

Eroja alkoi ilmetä kymmenisen vuotta sitten ja nyt ne ovat kärjistyneet liikaa.

Pitkä prosessi.

Päällimmäisin syy lienee miehen kiukkuisuus ja täysin yllättävät raivokohtaukset, joiden takia saattaa mököttää monta päivää. Kerron vain yhden esimerkin, mutta näitä tapauksia oli melkein viikottain: mies tulee saunaan, olen pannut pyyhkeet pesuun viikkosiivouksen yhteydessä ja sanonut miehelle ennen saunomaan menoa, että otatko itsellesi puhtaan pyyhkeen vessan kaapista ennen kuin tulet. Mies ei muista, ja saunaan tullessaan muistutan asiasta (on ikävä huomata vasta litimärkänä, ettei naulakossa olekaan pyyhettä). Mies joutuu hakemaan pyyhkeen 7 metrin päästä vessasta, ei mikään iso asia. Silti mököttää tuon takia kolme päivää.

Kun tuollaisia alkoi olla yhä tiheämmin, en enää uskaltanut olla eri mieltä edes yleisistä asioista, vaikkapa uutistapahtumista. Koskaan ei tiennyt, mistä herra ässähtää. Oli kuin olisi lasikaupassa kävellyt norsua taluttaen.

Kotihommia herra ei tehnyt kuin erikseen pyytämällä ja siitäkin seurasi usein kiukuttelua.

Yhteisiä harrastuksia oli yhä vain vähemmän, kukapa tuollaisen ruutitynnyrin kanssa mitään haluaa tehdä? Ulkomaanmatkat olivat tuon takia yhtä piinaa, koska hän saattoi todellakin vetäistä kilarit ihan ihme asioista, huutaa ja raivota ja mököttää pari päivää. Kivaa mulle ja lapsille.

Ja kuten jokainen tuollaista kokenut voi varmaan kompata, tuosta alkaa tunteet kyllä itselläkin jäähtyä aika tehokkaasti. Kunnon anteeksipyyntöä oli turha odottaa, koska miehen mielestä hänellähän oli aina ihan hyvät syyt raivokohtauksilleen.

Oli hän parikymppisenäkin aika lyhytpinnainen, muttei sentään tuollainen. Ja siihen aikaan vielä meillä oli yhteisiä, yhdistäviä tekijöitä.

Avioliiton loppuvuosina ei enää ollut. Samassa huushollissa nukuttiin, mutta that's it. Oltiin me pariterapiassakin, mutta se ei muuttanut miehen raivoamisia kuin pieneksi hetkeksi, eikä silloinkaan poistanut niitä kokonaan.

Väistämättä siinä alkoi miettiä, MIKSI. Mitään hyvää syytä jatkaa liittoa en enää keksinyt, kun lapsetkin muuttivat omilleen.

Jatkuva varuillaan olo ja ilmapiirin puhtaanapitoyritykset loppuivat ja tuntui kuin vuori olisi vierähtänyt niskalta pois.

Vierailija kirjoitti:

Olisi mielenkiintoista kuulla konkreettisia tosielämän esimerkkejä siitä, mitä pitkässä suhteessa "erilleen kasvaminen" on tarkoittanut ja miltä se on tuntunut? Onko tällainen tilanne ennen pitkää johtanut eroon vai onko se asia, jonka voi hyväksyä ja pysyä silti suhteessa enemmän tai vähemmän tyytyväisenä?

Te, jotka koette kasvaneenne erilleen joko nykyisessä tai jo päättyneessä suhteessa - missä elämäntilanteessa tämä tapahtui? Liittyikö pikkulapsiaikaan, ikäkriisiin, jommankumman henkiseen kasvuun vai mihin? Kolmanteen osapuoleen? Yhteisen ajan puutteeseen?

Missä ikävaiheessa tämä yleensä tapahtuu? Voidaanko "kasvaa erilleen" esimerkiksi vasta eläkeiässä?

Tapasin exän kun olimme samassa työpaikassa. Kaikki meni ok kunnes irtisanouduin ja lähdin toiseen työpaikkaan, tekemään enemmän koulutustani vastaavaa työtä. Siitä se erilleen kasvaminen oikeastaan alkoi: minusta alkoi tuntumaan sille että mies on jämähtänyt samaan vanhaan kaavaan: aamukahvi lehteä lukien, aina samat osastot ensin, muut vain silmäillen läpi. Sen jälkeen paskalle, pesulle, vaatteet ylle ja töihin. Kotiin tullessa samat jutut, samat ongelmat. 

Itsellä oli tietty uusia työkavereita, uuden opettelua jonka mukana tuli myös tavallaan vähän kaikenlaisen uudistuksen halua. Entisessä työssäni oli vaatetus käytännössä farkut ja t-paita + työnantajan antamat vaatteet, uudessa työssä piti pukeutua enemmän "ihmismäisemmin" ja vähän jopa laittautua. 

Ja mitä enemmän mä uudistin tyyliäni sitä enemmän näytti siltä että mies jäi matkasta. 

Ja kun tiedostin ongelman, koitin sitä ratkaista. Tiedostin kyllä miksi ero tuntui hurjalta mielenkiintojen kohteissa jne. joten yritin jälleen innostua vanhoista harrastuksista, yritin saada miestäkin innostumaan vähän uudemmista asioista. Koitin saada yhteistä aikaa.

Mitä enemmän yritin, sen vankemmin minusta tuntui että miestä ei kiinnostanut. Eikä se jäänyt enää pelkkän tunteeseen, mies myös sanoi sen ettei häntä kiinnosta. 

Häntä ei käytännössä enää kiinnostanut mitä minä tein ja missä kuljin.

Lopulta olimme vain kaikessa kuin kämppikset. Mua ei enää häirinnyt jos mies lähti työporukan kanssa risteilyreissulle tai muuten vaan baariin. Päinvastoin, nukahtaminen yksin omaan sänkyyn oli parasta.

Kun havahduin siihen että suorastaan toivoin miehen lähtevän jonnekin pois, totesin että nyt on aika erota ennen kuin menee inhottavaksi.