Murskaava itsekritiikki, jonka aiheuttajana on oma vanhempi

Äitini olisi pitänyt tukea minua, jos olen taipuvainen itsekriittisyyteen, eikä pahentaa tilannetta ja asioita, jos olisi halunnut olla se hyvä ja muka rakastava vanhempi, joka itse kuvittelee ja uskoo olevansa.

Tämän takia mikään kritiikki, mitä palstalta tulee ei ole aiheellista, koska tiedän kaikki kritiikin aiheet jo itse. Sitten palstalaiset itkee, että miksei mikään "neuvo" kelpaa!? No, kun niissä ei neuvota miten pääsisi äidin aiheuttamasta, murskaavasta itsekriittisyydestä eroon.

Oletko harkinnut terapiaa? Oikeesti?

Olen käynyt terapioissa, mutta niissä ei ymmärretty ongelmiani, koska ne olivat kognitiivista terapiaa. Siellä ei autettu vapautumaan ja parannettu itsetuntoa, lisätty itsetuntemusta eikä mitään. Nyt oon terapiassa, jossa tuntuu, että jotain sellaista, millä on vaikutusta ongelmien juuriin, tapahtuu.

Juuri tämän takia en pidä enää yhteyttä äitiini, että sitä hänen kritisointiaan ei olisi pitänyt joutua kuuntelemaan lapsesta alkaen lainkaan, mutta kun altistuin sille, niin jossain vaiheessa aloin kuvitella, että äitini haluaa sillä mun saavuttavan asioita, joita mä haluan. Tai siis en koskaan kyseenalaistanut sitä. Sen kyseenalaistin, että hän satutti minua sillä kritiikillään, sellainen ohjaaminen ei tuntunut minusta järkevältä.

Mutta nyt tajusin, ettei äitini kritisoinut minua siksi, että saavuttaisin asioita, joita MINÄ haluan, vaan jotta olisin sellainen kuin HÄN haluaa ja eläisin sellaista elämää. Ja olen 45-vuotias :'( Vaikea tästä on enää muokata elämäänsä sen suuntaiseksi, jollaista itse olisi halunnut, se muodostaminen kun pitäisi alkaa sieltä 18-vuotiaasta ja sitä tukevien (hyvien ja huonojenkin) kokemusten kerääminen.

Voidaan siis sanoa, että äiti pilasi elämäni olemalla itsekriittiselle lapselleen vielä kriittisempi ja aina arvostelemassa ja ilkä.

Jos yhtään lohduttaa, niin aika monelle äidille (ja isällekin) se lapsi on itsensä jatke, varsinkin kun on samaa sukupuolta.

Lapsi on se, joka toteuttaa vanhemman omat toteutumattomat unelmat jääkiekkolegendana, balettitanssijana, pianovirtuoosina, missinä, huippututkijana, yritysjohtajana, korkeimman oikeuden juristina, olympiaurheilijana... you name it.

Näkeehän tuon jo harrastuksista: vanhemmat laittavat lapsensa harrastamaan sitä, mitä vanhemmat itse eivät saaneet lapsena harrastaa. Jos ei ollut pianotunteja eikä osaa soittaa, niin lapsi ainakin osaa, tykkäsi siitä tai ei. Tai "se naapurin Jenni on niin reipas ja osaa esiintyä" - toisin kuin sinä joka olet ujo ja arka (lue: olisitpa sinäkin samanlainen, saisin olla ylpeä kun laulaisit lavalla kauniisti ja kaikki itkisivät onnesta.)

Lasta ohjaillaan omien mieltymysten mukaan ja neuvotaan omasta mielestä oikeaan suuntaan. Onko se sitten hyvä vaiko ei, jää tulevaisuudessa nähtäväksi. Vanhemman ja lapsen temperamenttieroillakin on merkitystä, toisenlaisella varustettu ei vain osaa lukea tai ymmärtää täysin toista.

Ap, yritä päästä asiasta yli, antaa äidillesi anteeksi ja löytää oma äänesi. Vielä on elämää jäljellä. Et ole ainoa tällaisen uhri.

Ei asioista ylipääseminen vaadi minkäänlaista anteeksiantoa äitiäni kohtaan. Hän ehkä kaipaisi sitä, mutta itse en, pyytäkööt vaan anteeksi, jos saaminen kiinnostaa. Ja en siis silloinkaan antaisi, vaan siitä alkaisi hyvittäminen. Eli ei tule tapahtumaan. Hyvityksen mä tarttisin, en antaa anteeksi.

ap

Vierailija kirjoitti:

Ei asioista ylipääseminen vaadi minkäänlaista anteeksiantoa äitiäni kohtaan. Hän ehkä kaipaisi sitä, mutta itse en, pyytäkööt vaan anteeksi, jos saaminen kiinnostaa. Ja en siis silloinkaan antaisi, vaan siitä alkaisi hyvittäminen. Eli ei tule tapahtumaan. Hyvityksen mä tarttisin, en antaa anteeksi.

ap

Samat fiilikset omasta äidistäni ja olen sulle ennenkin vastannut.

Kiitos että puhut tästä vaikeasta asiasta jota edes jonkunlaisen äiti suhteen omaavat ei voi todellakaan ymmärtää.

Antaa anteeksi äidille, voi kiss my ass!!

Mitä pitää antaa anteeksi?

Ikävuosien 1-15v henkinen ja fyysinen pahoinpitely?

Juu en pysty siihen. En mitenkään.

Varsinkaan nyt äitinä itsekkin niin tod.not.

Kaikille sikiäminen ei ole hyvästä, se on totuus.

Katkaisin välit hiljaisesti. Vastaan jos soittaa ja äitienpäivänä plus syntyärinä muistan koska siitähän se vasta paskamyrsky alkaisi kun sanoisin suoraan etten ole sun kaa missään tekemisissä. Järjetön voivovottelu että kyllä sitä VANHAA äitiä pitää kunnioittaa.

Paljonko hän kunnioitti sitä vauvaa ja pientä lasta kun se oli täysin riippuvainen äidistään? Kuinka kukaan voi olla noin ilkeä ja julma?

Kipuna on sielussa mutta minkäs teet. En halua sitä pahaa ihmistä elämääni mitenkään. Piste.

Ps. Puhuttu on vuosien varrella ja aina itku kun määäää niiin parhaani yritin. Ai millä? Silläkö kun ei pysty istumaan eikä suu aukea päähän kohdistuneesta iskusta. Kyllä mitali hänelle pitäisi antaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei asioista ylipääseminen vaadi minkäänlaista anteeksiantoa äitiäni kohtaan. Hän ehkä kaipaisi sitä, mutta itse en, pyytäkööt vaan anteeksi, jos saaminen kiinnostaa. Ja en siis silloinkaan antaisi, vaan siitä alkaisi hyvittäminen. Eli ei tule tapahtumaan. Hyvityksen mä tarttisin, en antaa anteeksi.

ap

Samat fiilikset omasta äidistäni ja olen sulle ennenkin vastannut.

Kiitos että puhut tästä vaikeasta asiasta jota edes jonkunlaisen äiti suhteen omaavat ei voi todellakaan ymmärtää.

Antaa anteeksi äidille, voi kiss my ass!!

Mitä pitää antaa anteeksi?

Ikävuosien 1-15v henkinen ja fyysinen pahoinpitely?

Juu en pysty siihen. En mitenkään.

Varsinkaan nyt äitinä itsekkin niin tod.not.

Kaikille sikiäminen ei ole hyvästä, se on totuus.

Katkaisin välit hiljaisesti. Vastaan jos soittaa ja äitienpäivänä plus syntyärinä muistan koska siitähän se vasta paskamyrsky alkaisi kun sanoisin suoraan etten ole sun kaa missään tekemisissä. Järjetön voivovottelu että kyllä sitä VANHAA äitiä pitää kunnioittaa.

Paljonko hän kunnioitti sitä vauvaa ja pientä lasta kun se oli täysin riippuvainen äidistään? Kuinka kukaan voi olla noin ilkeä ja julma?

Kipuna on sielussa mutta minkäs teet. En halua sitä pahaa ihmistä elämääni mitenkään. Piste.

Ps. Puhuttu on vuosien varrella ja aina itku kun määäää niiin parhaani yritin. Ai millä? Silläkö kun ei pysty istumaan eikä suu aukea päähän kohdistuneesta iskusta. Kyllä mitali hänelle pitäisi antaa.

Mäkin oon nyt katkaissut välejä hiljaisesti, mutta en ole vielä päässyt ihmettelemään, miten sitten käy, jos äiti soittaa. En haluaisi (ainakaan vielä) vain ottaa puhelua edes vastaan ja "päästä siitä eroon" parilla lauseella, koska koen, että se on juuri sellainen yhteys, jota äiti nyt kanssani haluaa, ja olisi sitten oikein tyytyväinen itseensä ja elämäänsä ja siihen, ettei tarvitse katsella satuttaneensa minua millään lailla, vaikka en ole siitä hänelle kostoa hautoen lainkaan puhunut, vaan siksi, että se parantaisi niitä haavoja, jos toinen tajuaisi satuttaneensa.

Vaikka ei ois aikonut. Silti vois kantaa vastuunsa siitä, että ei nyt vaan mikään oikein onnistunut.

Kaikesta kyllä pystyi minua syyttämään ja minulta täydellisyyttä vaatimaan (sitä en toki lähellekään ollut enkä ole, mutta eihän se VAATIMISTA estä), mutta jos itsensä pitäisi yltää sitten olemaan täydellinen muita kohtaan, niin sokeana sössöttää, ettei hänessä ole vikaa, eli uskoo vain itsensä olevan jo täydellinen. Ja kaiken vian minussa, jos (kun) satutti minua.

Minähän se siinä siis se hölmö yli itsekriittinen vauva olin, mun ois pitänyt tajuta olevani 30 vuotta itseäni vanhempaa ja elämää enemmän kokenutta ja nähnyttä ihmistä älykkäämpi, fiksumpi, sydämellisempi ja mitä vielä.

ap

Mulla oli myös tällainen arvosteleva ystävä, ja hän se mun itsetunnon lopunkin murensi. Siitä ystävyydestä alkaen aloin kärsiä murskaavasta itsekriittisyydestä, enkä ollenkaan tajunnut, että se oli väärää kriittisyyttä, mitä ystäväni harrasti. Se pohjautui kateuteen, ei suinkaan hänen paremmuuteensa, kuten hän itse (ja äitini) uskoi. Tai uskoi, kun siitä oli itselleen hyötyä ja etua.

Ei hän sitten uskonutkaan itsensä mikään virheetönolevan, kun mä myöhemmin syytin häntä hänen virheistään, silloin "jokaisesa on vikaa, kukaan ei ole täydellinen yms paskaa" kun hänen pitäisi muuttua, mutta jos häntä ottaa päähän jokin asia, vika onkin muissa, ja nämä ovat aivan kamalia, säälittäviä ihmisiä, joita ei voi (=osaa, kykene, koska on niin saaatanan aivovammaine idiootti) ymmärtää, vaan voi vain rauhassa arvostella.

Näin ei oikeasti tarvitsekaan seistä sen takana, mitä muilta olettaa, jos sen saman "tason" (huomaavaisuus, muiden ajatteleminen, muista välittäminen ym.) tulisi koskea myös sitä, miten itse elää. Itselle voi antaa anteeksi, mutta ei muiden virheille. Tällainen ystävä murskasi loputkin itsetunnostani. Tyhmähän mä olin, kun luulin tavanneeni hienon ihmisen, joka on niiin kriittinen kaikkea kohtaan ja varmaan itsekin toimii samoin . Paskanmarjat toimi.

ap

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli myös tällainen arvosteleva ystävä, ja hän se mun itsetunnon lopunkin murensi. Siitä ystävyydestä alkaen aloin kärsiä murskaavasta itsekriittisyydestä, enkä ollenkaan tajunnut, että se oli väärää kriittisyyttä, mitä ystäväni harrasti. Se pohjautui kateuteen, ei suinkaan hänen paremmuuteensa, kuten hän itse (ja äitini) uskoi. Tai uskoi, kun siitä oli itselleen hyötyä ja etua.
Ei hän sitten uskonutkaan itsensä mikään virheetön olevan, kun mä myöhemmin syytin häntä hänen virheistään, silloin "jokaisessa on vikaa, kukaan ei ole täydellinen yms paskaa" kun hänen pitäisi muuttua, mutta jos häntä ottaa päähän jokin asia, vika onkin muissa, ja nämä ovat aivan kamalia, säälittäviä ihmisiä, joita ei voi (=osaa, kykene, koska on niin saaatanan aivovammaine idiootti) ymmärtää, vaan voi vain rauhassa arvostella.

Näin ei oikeasti tarvitsekaan seistä sen takana, mitä muilta olettaa, jos sen saman "tason" (huomaavaisuus, muiden ajatteleminen, muista välittäminen ym.) tulisi koskea myös sitä, miten itse elää. Itselle voi antaa anteeksi, mutta ei muiden virheille. Tällainen ystävä murskasi loputkin itsetunnostani. Tyhmähän mä olin, kun luulin tavanneeni hienon ihmisen, joka on niiin kriittinen kaikkea kohtaan ja varmaan itsekin toimii samoin . Paskanmarjat toimi.

ap

Olisi luullut niin kriittisen ihmisen haluavan parantaa ja korjata itseään, kun toinen hänelle rohkeasti kertoi, mikä hänessä tuntui ihan paskalle, ja miksi en halunnut olla hänen kanssaan. Hän siis oli se osapuoli ystävyydessä, joka tuli hylätyksi ja piti yhteyttä minuun päin ja piti itseään niiin hyvänä ystävänä ja ihmisenä. Taisi kuva pikkuisen murentua, kun mä sanoinkin hänelle lopulta päin naamaa, miten loukkaava hän oli ollut, eikä kyennyt prosessoimaan saamaansa arvostelua.

Ja siis YLEENSÄ en todellakaan kulje ympäriinsä kertomassa, mitä vikaa muissa on, enkä osoittele toisia heidän vioistaan (kuten palstalla kyllä tehdään), mutta tämä oli siksi poikkeus, kun itse hylkäsin hänet antamatta selitystä. Niin myöhemmin kerroin miksi, että saa otettua opikseen. Eipä sitten sillä ollut kanttia myöntää mokanneensa.

ap

Eikä  pilaa ellei anna sen pilata. Aina voi valita. Sinä kivikissa olet valinnut uhriutumisen, lapsillesi  kostamisen ja itsesäälissä kieriskelyn. Mikään noista ei paranna elämäsi laatua mitenkään. Lakkaa selittelemästä ja ala tehdä sitä duunia mikä  sun ois pitänt tehdä viimeistään kolmekymppisenä.

Vierailija kirjoitti:

Eikä  pilaa ellei anna sen pilata. Aina voi valita. Sinä kivikissa olet valinnut uhriutumisen, lapsillesi  kostamisen ja itsesäälissä kieriskelyn. Mikään noista ei paranna elämäsi laatua mitenkään. Lakkaa selittelemästä ja ala tehdä sitä duunia mikä  sun ois pitänt tehdä viimeistään kolmekymppisenä.

Mä oon tehnyt sen jo kaksikymppisenä ja murskaavasta itsekriittisyydestä kärsiminen ei ole valinta, vaan sen ovat minulle aiheuttaneet arvostelijat, jotka ovat VALINNEET EI-TUKEA minua.

ap