Lue keskustelun säännöt.
Kirjallisuus,runous
23.04.2018 |
Haluaisin vaihtaa mielipiteitä ihan asiallisesta kirjallisuuteen liittyvästä osasta,runoudesta.Olisko täällä runouden harrastajia,sellaisia,jotka lukisivat paljon nykyrunoutta.Tämä nyky tarkoittaa siis tuollaista rontti 60 vuotta sitten alkanutta runotyyliä,joka jatkuu ja jatkuu.
On siis loppusoinnutonta,sitä nyt en ihmettele,mutta koko runon tarina on minulle yhtä siansaksaa.
Menin muutama vuosi sitten työväenopiston runolukupiiriin.Siellä luetaan kirja tai pari tapaamisten välillä,tapaamme talvikaudella n. kuukauden välein.
Ajattelin että oppisin pitämään tästä runoudesta,kun ikäni olen runoja lukenut ja analysoinut.Mutta ne ovat olleet Eino Leinoa,V.A.Koskenniemeä,Saima Harmajaa,Aale Tynniä,Einari Vuorelaa,L.Onervaa ym.ym.
Uusista runoilijoista mainitsen myös tasapuolisuuden vuoksi muutamia nimiä;Sirpa Kyyrönen,Saila Susiluoto,Silja Kejonen ym.ym.
Minun on pakko ihmetellä,kuinka heidän teoksensa saavuttavat ihmisiä.Olen työllä ja tuskalla yrittänyt samaistua siihen epätoivoon,ankeuteen,mustuuteen ja kaikella tavalla käsittämättömään,mitä nämä runot edustavat.On kaikenlaisia kielikuvia,vertauksia,absurdeja kuvauksia.Mainitsen tässä muutaman ihmeellisen kuvakielen:vauvat roikkuvat pyykkinaruilla,isoäitejä tulee suusta ulos,kohdusta putoilee sikiöitä,jne jne.
Tulee mieleen,että henkilö kirjoittaa unimaailmastaan,joka on täyttä painajaista.
Sitten on muuten niin outoja lauseita.Siis kukka voi olla mätä silmä,mätä silmä voi olla munankeltuainen.Tämä tuntuu älyttömältä sellaisen lukemana,joka ei näitä runoja lue.Siksi ajattelin kirjoitella tännekin,että löytyykö ketään näiden ymmärtäjää.
Ihmettelen kun nykyään ei kirjoiteta runoja luonnosta,vuodenajoista ja niiden kauneudesta ja merkityksestä ihmisille,ei kasveista,kukista,rakkaudesta(paitsi laululyriikka ja sekin on ontuvaa ).
Kysyin tätä kerran meidän ohjaajalta.Hän arveli,että elämä on nykyään niin raskasta ja ihmiset niin kadottaneet elämän perusasiat,että he purkavat vaan raskaat tunteet moniselitteisiin vertauksellisiin runoihin.Kukaan ei enää halua kirjoittaa kaunista ja kuvata onnea tai surua ymmärrettävällä tavalla.
Nauttiiko ihminen enää vuodenajoista,eläimistä,metsästä.
Kun joku vielä kirjoittaisi kuten V.A.KOSKENNIEMI
"Tule aamuhun hymyilevään,tule tuoksuun syreenein.
Ens kukkasista kevään ens seppelen mä tein.
Kevätlintujen laulussa helää kaik elämän ihanuus.
On sille ken varjossa elää,joka suvi ihme uus."
Odottelen järkeviä mielipiteitä,en älyttömiä puujalkavitsejä.
Kommentit (12)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saanko antaa ihan pienen neuvon: opettele käyttämään välimerkkejä oikein. Laita välilyönti aina välimerkin jälkeen. Opettele myös tiivistämään sanottavaasi. Pitkä pötkö vaikeaselkoista tekstiä ei innosta ihmisiä lukemaan, vaikka asia olisi mielenkiintoinen.
Vierailija kirjoitti:
Saanko antaa ihan pienen neuvon: opettele käyttämään välimerkkejä oikein. Laita välilyönti aina välimerkin jälkeen. Opettele myös tiivistämään sanottavaasi. Pitkä pötkö vaikeaselkoista tekstiä ei innosta ihmisiä lukemaan, vaikka asia olisi mielenkiintoinen.
Tässähän ne tulikin.
Itse luen nykyrunoutta ja kyllä siinä vaan kiehtoo juurikin se synkkyys. En tiedä, onko jotenkin väärin rakastaa pahassa olossa vellomista, mutta teen niin silti. Olen kaiken kaikkiaan hyvin optimistinen ja idealistinen persoona, joka näkee kauneutta pienissäkin asioissa, mutta siitä huolimatta pidän pimeästä taiteesta. Negatiiviset tunteet ovat vahvoja, niihin löytyy tarttumapintaa ja ne vaikuttavat syvästi. Vähän sama syy ehkä, kuin miksi esim. Sofi Oksasen teokset ovat niin kovin suosittuja.
Absurdit vertaukset ovat kiehtovia nekin. Luovat mielikuvia ja maalailevat muutenkin sitä maisemaa, jonka runoilija tahtoo lukijoilleen tulkata. Harhaisen mielen sekoittuminen todellisuuteen ja seinien maalaaminen omalla verellään ovat hienoja teemoja. Ja mikäpä kuvaisi niitä paremmin kuin vaikkapa kohdusta putoilevat sikiöt? Se kuvaa hyvin nykymaailman hulluutta, jossa mikään ei ole turvassa - edes vielä syntymättömät.
Olen itsekin pöytälaatikkorunoilija ja kirjoitan nimenomaan edellä kuvatun kaltaista runoutta. Koska siinäkin on jotain kaunista.
Mutta kaikki eivät tietenkään voi pitää kaikesta ja ymmärrän senkin, jos ei vain kiinnosta tai saa siitä mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka teos olisi pääasiassa synkkä, mutta siinä on joku toivonripe tai pieni valonkajo kaiken mielettömyyden keskellä, se on onnistunut. Jos ei, se on epäonnistunut. Maailma (myös runojen) rakentuu polariteeteistä.
Vanhemman ajankin suomalaiset runoilijat, kuten Eino Leino, Saima Harmaja, Edith Södergran ja myös V. A. Koskenniemi, kirjoittivat surusta ja tuskasta ja vakavista ihmiseloon liittyvistä asioista. Minun mielestäni heidän parhaat runonsa ovat juuri niitä melankolisia. Kauniista asioista kertovat positiiviset runot eivät kosketa minua samalla tavalla, vaikka en ole ollenkaan synkistelijä. Esim. Eino Leinon luontoaiheistenkin runojen teemoina on usein kuolevaisuus ja suru.
Nykyrunoudessa törmää silloin tällöin pitkälle meneviin surrealistisiin ja absurdeihin kielikuviin, jotka eivät kuljeta mitään tiettyä viestiä, vaan tulkinta on tarkoitettukin pelkästään yksilökohtaiseksi. Niistä minäkään en liiemmin tykkää. Muutoin kyllä tykkään myös modernista, loppusoinnuttomasta runoudesta. Metaforien käyttö viestin kuljettamiseen vaatii taitoa ja ymmärrystä. Siihen verrattuna on helppoa kirjoittaa vain jotain psykedeelistä tajunnanvirtaa ja sanoa: "Jokainen löytäköön oman tulkintansa!".
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Synkkäkin taide voi olla hyvää, oli sitten musiikkia, elokuvaa
kuvataidetta tai kirjallisuutta.
Mutta kaikki nykyrunous ei ole tietenkään synkkää. Risto Ahti on aivan omassa sarjassaan, niin hurjaa, lentävää ajatusta, että hävettää omilla sanoilla siitä edes yrittää mitään sanoa.
Kristiina Wallinista ja Jukka Viikilästä on ainakin myös jäänyt ei-negatiivinen vire. Ja tietysti Anja Erämaja!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole huomannut, että nykyruno olisi erityisen synkkää. Pidän runoista sen takia, että lukijana saan niistä jotain kuvia, joita voin itse jatkaa, se runo on mulle lähtökohta.
Myös nykyrunoilijoista löytyy sekä hauskoja, että muutoin kauniisti ja syvällisesti runoilevia.
Tosi usein runossa on sekä ilo että suru.
Esimerkiksi pidän Heli Laaksosesta, tai Eeva Kilvestä tai Maila Pylkkösestä (50-lukua). Eeva-Liisa Manner on myös lemppareitani. Mieshuumoria edustaa esim. Tero Järvisen runot.
Mikään ei estä lukemasta vanhaa runoutta. Nykyisinkin kirjoitetaan loppusoinnullista, mutta onko se sitten "laadun" tae. Omansa joutuu etsimään. Kirjastot ovat hyvin varustettuja, joten siellä on helppo tutkia tarjontaa laajemmin.
Suosittelisin tutustumista käännösrunouteen. Aika paljon on ihan viime aikoinakin (vuosina) suomennettu myös vanhempaa aiemmin suomentamatonta tai suomennettu uudelleen esim. Baudelairen Pahan kukat.
Juu,kiitos vaan.Tämän verran siis ketään kiinnosti.Kaksi päivää sitten tein aloituksen,odotin,että tulis jotain henkevää keskustelua.Ei tänne kannata mitään syvällistä kirjoittaa,tai ainakaan pyytää mielipiteitä.Yli 50 sivua plarasin ennenkuin tään edes löysin.Olihan kauas kadonnut.