Miten pystyisin taas kiinnostumaan ihmisten seurasta?

Sama, jään seuraamaan tätä ketjua.

Onko kenelläkään hyviä vinkkejä tähän?

Vierailija kirjoitti:

Onko kenelläkään hyviä vinkkejä tähän?

Ei, mutta vinkit kiinnostaisi minuakin.

Itse olen sopinut joitain menoja sellaisten ihmisten kanssa joiden kanssa tiedän olevan yleensä mukavaa. Yleensä tapaaminen on joku max parin tunnin ruokailu. Lähteminen saattaa olla vaikeaa mutta olen mennyt.

Kotiini en oikein tykkää pyytää ketään.

Ja joidenkin ihmisten seura on raskasta kun joutuu itse pitää juttelua yllä, sellaisia en edes yritä jaksaa tavata.

Mulla sama, mutta ehkä jo paljon pahemmaksi päässyt tilanne: masennukseen sairastuttua ja työelämästä eläkkeelle jouduttua olen jo täysin erakoitunut (tyyliin tämän ja viime vuoden aikana en ole tavannut ketään ihmistä, pl. kaupankassa jne). Olin ennen sosiaalinen.

aloita pienestä. käy kerran viikossa esim kahvilla jonkun kanssa. sitten elokuviin, syömään, konserttiin...

Vierailija kirjoitti:

Itse olen sopinut joitain menoja sellaisten ihmisten kanssa joiden kanssa tiedän olevan yleensä mukavaa. Yleensä tapaaminen on joku max parin tunnin ruokailu. Lähteminen saattaa olla vaikeaa mutta olen mennyt.

Kotiini en oikein tykkää pyytää ketään.

Ja joidenkin ihmisten seura on raskasta kun joutuu itse pitää juttelua yllä, sellaisia en edes yritä jaksaa tavata.

Aiemmin pidin tällaisia tapaamisia yleensä tosi kivoina, mutta nykyään masennuksen takia nukun huonosti ja toisiin ihmisiin keskittyminen on väsyneenä hankalaa.

Mutta tästä viestistäsi heräsi idea. Ehkä voisin jatkossa yrittää kahvittelujen ja lounaiden sijaan ehdottaa toisille ulkoilua? Raitis ilma saattaisi virkistää ja parantaa omaa keskittymiskykyä.

Vierailija kirjoitti:

aloita pienestä. käy kerran viikossa esim kahvilla jonkun kanssa. sitten elokuviin, syömään, konserttiin...

Juu, pitää muistaa se, että on jo tosi hyvä juttu, jos joka viikkoon saisi jotain sosiaalista tekemisistä mahdutettua. Ja tuo elokuvat ja konsertti ovat hyviä ideoita, niissä kun ei kaiken aikaa tarvitse seurusteluun keskittyä.

En kiinnostu siitä enää. Ja se on näin ok.

Olisiko helpompaa mennä isommalla porukalla? Silloin ei haittaa jos on itse hiukan hiljaisemmalla tuulella tai tekeekin mieli lähteä aiemmin kotiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen sopinut joitain menoja sellaisten ihmisten kanssa joiden kanssa tiedän olevan yleensä mukavaa. Yleensä tapaaminen on joku max parin tunnin ruokailu. Lähteminen saattaa olla vaikeaa mutta olen mennyt.

Kotiini en oikein tykkää pyytää ketään.

Ja joidenkin ihmisten seura on raskasta kun joutuu itse pitää juttelua yllä, sellaisia en edes yritä jaksaa tavata.

Aiemmin pidin tällaisia tapaamisia yleensä tosi kivoina, mutta nykyään masennuksen takia nukun huonosti ja toisiin ihmisiin keskittyminen on väsyneenä hankalaa.

Mutta tästä viestistäsi heräsi idea. Ehkä voisin jatkossa yrittää kahvittelujen ja lounaiden sijaan ehdottaa toisille ulkoilua? Raitis ilma saattaisi virkistää ja parantaa omaa keskittymiskykyä.

Kävelykin juu voi olla sopiva. Tsemppiä!

Itsellä muuten helpompi että syömässä on 3-4 hlö, luin että jos olisi kaksin, silloin ei tarvitse olla niin skarppina kun muut välillä keskustelevat. Kokeile jos on sellaiseen tuttuun porukkaan mahdollisuus.

Vierailija kirjoitti:

Olisiko helpompaa mennä isommalla porukalla? Silloin ei haittaa jos on itse hiukan hiljaisemmalla tuulella tai tekeekin mieli lähteä aiemmin kotiin.

Introverttina en viihdy isossa porukassa. En ole koskaan viihtynyt. Idea on kyllä sinällään oikein hyvä, jos vain itse olisin persoonana hiukan toisentyyppinen.

Mullakin oli monta vuotta tuollaista, että ei oikeasti kiinnostanut ihmisten seura aidosti. Pakotin, oikeasti pakotin itseni ihmisten seuraan. Useampi sosiaalinen meno viikossa. Olin niiden jälkeen monesti kahta uupuneempi, mutta joskus saatoin yllätyksekseni piristyä. Monesti vaan kuuntelin vierestä, en jaksanut puhua. Ne antoivat kuitenkin perspektiiviä elämään ja omiin ajatuksiin. Kun sosiaalisuuteen tottui ja aloin muutenkin paranemaan lääkityksen ansiosta, niin opin nauttimaan vähitellen sosiaalisista tilanteista. Mutta tähän taisi mennä kolme neljä vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Mullakin oli monta vuotta tuollaista, että ei oikeasti kiinnostanut ihmisten seura aidosti. Pakotin, oikeasti pakotin itseni ihmisten seuraan. Useampi sosiaalinen meno viikossa. Olin niiden jälkeen monesti kahta uupuneempi, mutta joskus saatoin yllätyksekseni piristyä. Monesti vaan kuuntelin vierestä, en jaksanut puhua. Ne antoivat kuitenkin perspektiiviä elämään ja omiin ajatuksiin. Kun sosiaalisuuteen tottui ja aloin muutenkin paranemaan lääkityksen ansiosta, niin opin nauttimaan vähitellen sosiaalisista tilanteista. Mutta tähän taisi mennä kolme neljä vuotta.

Tätä vähän pelkään, että tässä voi vielä mennä aikaa siihen, ennen kuin oma sosiaalisuus palaa tavalliselle tasolleen. Lähes pari vuotta tässä on jo nimittäin mennyt tällä tavalla. Ihmisten jutut ovat samanlaisia kuin ennenkin, mutta oma keskittymiskyky vain on paljon aiempaa huonompi. Vika ei tunnu olevan seurassa, koska aiemmin olen näistä ihmisistä pitänyt. Ongelma tuntuu olevan tässä omassa väsymyksessä, joka sumentaa ajatukset.

Vierailija kirjoitti:

En kiinnostu siitä enää. Ja se on näin ok.

Voi olla, että näin käy minullekin, mutten toivo sitä. Aiemmin sain ihmisten seurasta enemmän irti ja se tuntui todella mukavalta. Olisi harmi, jos se tunne ei enää koskaan palaisi.

Ite oon ainakin huomannut että aivot harjaantuu tavallaan siihen mihin niitä käyttää. Itse ainakin koin, että mun piti tavallaan opetella koko sosiaalisuus uudestaan. Oli pakko mennä niihin tilanteisiin ja opetella kiinnostumaan ihmisistä uudestaan. Mitä pidemmän ajan olin itsekseni, niin sitä suuremmaksi kynnys kasvoi mennä ihmisten pariin. Oli pakko pitää jotain sosiaalista kontaktia yllä koko ajan. Kamalinta itelle on jos on ollu monta viikkoa yksin ja näkee sitten jotain ihmistä. Silloin se tuntuu aivan ylivoimaiselta.

Vierailija kirjoitti:

Ite oon ainakin huomannut että aivot harjaantuu tavallaan siihen mihin niitä käyttää. Itse ainakin koin, että mun piti tavallaan opetella koko sosiaalisuus uudestaan. Oli pakko mennä niihin tilanteisiin ja opetella kiinnostumaan ihmisistä uudestaan. Mitä pidemmän ajan olin itsekseni, niin sitä suuremmaksi kynnys kasvoi mennä ihmisten pariin. Oli pakko pitää jotain sosiaalista kontaktia yllä koko ajan. Kamalinta itelle on jos on ollu monta viikkoa yksin ja näkee sitten jotain ihmistä. Silloin se tuntuu aivan ylivoimaiselta.

Sama projekti varmaan on minullakin edessä. Huomaan nimittäin nykyään jännittäväni ihmisten tapaamista aiempaa enemmän. Toki väsymyskin vaikuttaa, muttei se pelkästään siitä johdu. Kun vuorovaikutusta on vähemmän, niin sen onnistumiselle asettaa enemmän paineita.