Lue keskustelun säännöt.
Kipuilen, kun lapset kasvaa ja etääntyy.. sydän särkyy!
13.04.2018 |
Ymmärrän kyllä, että näinhän tämän kuuluu mennäkin. Ja pitäisi olla iloinen, että lapset itsenäistyy, osaa ja haluaa irrottautua "napanuorasta". Ja tietenkin olenkin, mutta samalla iskee hetkittäin lähestulkoon musertava ikävä, suru ja tyhjyys tästä luopumisesta.
Miten nopeasti se aika menikään, kun lapsiaan sai pitää sylissä, halia, kun he halusivat viettää kanssani aikaa ja höpötellä asioitaan. En kestä, että se on ohi!
Nyt mulla on kaksi teinipoikaa, joilla tuntuu olevan jo täysin oma elämä. Yritän jutella, kysyä kuulumisia, viettää kanssaan aikaa, mutta eiväthän he enää ole kiinnostuneita äitinsä kanssa olemaan. Ei saa halata, murahdellaan yksisanaisia vastauksia ja olen ihan pihalla siitä miten heillä menee. "Hyvin, ei mitään erikoista" on pisin vastaus mitä saa irti, kun aikansa kyselee.
Ehdinkö viettää lapsuusvuosinaan kanssaan tarpeeksi aikaa? Tuntuu, etten. Aikani meni töissä ja arjen pyörityksessä. Ehdinkö antaa tarpeeksi eväitä elämään? Siinäkin tuntuu, etten.. puhuttiinko mitään syvällistä, opetinko mitään elämästä?
Miten voi olla näin raastavaa. Sanokaa nyt että teillä muillakin on samoja tuntemuksia.
Ja kyllä, minulla on oma elämä, työ, mies, harrastukset ja ystävät, mutta lapsiani ikävöin jo nyt. Ja kohta muuttavat pois...
Kommentit (13)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla tuo hetki ei kestänyt kauaa. Tytär tuli nuorena raskaaksi, ja nyt saa hellitellä lastenlasta. Eli näinkin voi käydä.
Normaalia erkaantumisen ja irti päästämisen tuskaa, joka on vain läpi käytävä. Moni epäkypsä vanhempi saattaisi vastaavassa tilanteessa tavalla tai toisella ripustautua itsenäistymispyrkimyksiä toteuttavaan nuoreen ja sitoa nuoren omien tarpeittensa tyydyttäjäksi.
Kiittämätön. Lapset lähdössä kotoa ja sinä valitat. Kuka tahansa äiti antaisi mitä tahansa, jos saisi siirryttyä tuohon kohtaan. Ja joiltain lapset eivät lähde koskaan kotoa, koska ovat erityislapsia. Mieti vähän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Musta tämä on ehdottomasti parasta aikaa äitiydessä, nautin täysillä. Tytär on 17 ja nuo teinimurjotukset jääneet jo taakse. Ilmeisesti minä kypsyin samalla... Fiksu nuori nainen sieltä kuoriutui, ei lapsi enää.
Vierailija kirjoitti:
Kiittämätön. Lapset lähdössä kotoa ja sinä valitat. Kuka tahansa äiti antaisi mitä tahansa, jos saisi siirryttyä tuohon kohtaan. Ja joiltain lapset eivät lähde koskaan kotoa, koska ovat erityislapsia. Mieti vähän.
Ei pidä mitätöidä ja vähätellä toisen luonnollista reaktiota. Vaikka lasten itsenäistyminen on luonnollista, se on silti haikeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niinpä.
Vastaukset joita saa on "normaalisti", "älä kysele", "mitä sä kyttäät" ja "jotenkin". Kännykkä on maailman tärkein. Aivan äärettömän vaikeata olla näin pihalla ja ulalla oikeastaan kaikesta, ei vain lukio-opiskeluista. Ja miten voikaan teinin kivikovat kommentit särkeä sydäntä vaikkei niiden pitäisikään antaa osua, mutta kun ihminen, tunneihminen ja teiniään äärettömästi rakastava äiti olen niin....
T. Pian 17v täyttävän ja 15v poikien äiti.
Olen kokenut saman, pojat jo vanhempia. Tunteesi ovat luonnolliset ja ne on vain läpikäytävä , mutta sitten siirryttävä vain eteenpäin ja nautittava seuraavista vaiheista. Lapsesi ovat aina lapsiasi, mutta heillä tulee olemaan oma elämänsä. Sinulle jää muistot ja se mitä aikuiset lapset haluavat elämästään jakaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta sehän on ihanaa ja tarkoitus että lapset itsenäistyvät ja muuttavat pois. Eivät ole vanhempien omaisuutta. Vielä yksi lukiolainen kotona, muut jo omillaan.
KAH, TONMOSII NIIST TULI! MITÄ NY VÄHÄ TULI HENKISESTI PAHOINPIDELTYY NIIT, MUT VITUNKO VÄLII, AINASKI SAIVAT RUAKAA JA KATON PÄÄN PÄÄLLE. KYL MÄ OON HYVÄ!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tälläkin palstalla äidit on sitä mieltä, että lasten kanssa on kamalaa, mieluummin lapset mummolaan ja elämään omaa elämää.
Minä tiedän, että tuo hetki koittaa, ja että se koittaa liiankin pian.
Itselläni on kolme poikaa, joista vanhin menee syksyllä kouluun. Eli elän keskellä sitä vaihetta, jolloin vessakäyntiäkin säestää ovenkahvan rämpytys ja innokas pieni ääni: "äiti, arvaa mitä..." Tai sitten huuto: "äiti, tuo otti..."
Voi kun tämän kaiken intensiivisyyden, rakkauden ja tarvitsevuuden voisi jakaa tasaisesti loppuelämälle. Mutta kun se pitää ottaa juuri nyt, niin hyvin kuin kunakin hetkenä jaksaa.
Käynpä tästä uusin voimin ihailemaan päivän neljättätoista piirrosta. Kiitos, ap.