Jos sinulla on vakava huoli (esim. huoli sairaudesta), kerrotko siitä mielelläsi ystävällesi/kaverillesi?

up

Aika yllättävät tulokset. Yleensähän ystäviä pidetään ihmisinä joiden kanssa jaetaan huolet, tuetaan toisiaan jne.

Riippuu ystävästä. Minulla on kaksi luotto ystävää mieheni lisäksi, heille pystyn puhumaan jos siltä tuntuu, sillä saan heiltä erilaista näkökulmaa, jota en välttämättä olisi tullut ajatelleeksi yksin. Sillon kun suhde ystävään on turvallinen, on todella antoisaa keskustella mistä tahansa. Ystävä on parasta maailmassa<3

Nelikymppiseksi elettyäni olen tajunnut, että parhaiten kaikkoaa ihmiset ympäriltä, kun niille kertoo jotain huolia esim. sairausjuttuja.

Joten vastaus on, etten nykyään kerro kenellekään yhtään mitään. En ole koskaan saanut tukea, vaan hylkäämistä. Joten pitäkää tunkkinne. Ei mulla muuta.

Ei tuommoisia asioita kannata kertoa, tai ihmiset katoavat ympärille, puhun veljelleni, serkulleni ja vanhemmilleni, tein virheen ja jotain avauduin ystävälleni, ei olisi pitänyt. En enää ikinä kerro noin avoimesti.

Ystävät eivät ole minulle ihmisiä, joiden kanssa jaetaan henkilökohtaiset asiat, vaan pikemminkin ihmisiä, joiden kanssa rentoudutaan ja pohdiskellaan filosofisia, tärkeitä mutta ei-henkilökohtaisia aiheita mukavassa tunnelmassa. Ystävyyteen liittyy tasavertaisuuden ja reiluuden periaatteet sekä keskustelu ja huumori.

Pyrkisin olemaan kertomatta.

Ei tällä hetkellä ole ketää ,jota voisi ystäväksi sanoa. En ole miehelle tai lapsillenikaan kertonut rintäsyöpäepäilystä.

En ryntäisi heti kertomaan, todennäköisesti haluaisin saada varmistuksen siitä, että huoli on aiheellinen ennen kuin kertoisin. Mutta ei se kertominen ahdistavaa, pelottavaa tai vastenmielistä olisi. En keksinyt mikä vaihtoehdoista olisi tätä kuvannut parhaiten, joten valitsin vaihtoehdon "Usein kerron huolesta ystävälleni ja suhtaudun kertomiseen neutraalisti."

Vierailija kirjoitti:

Ei tällä hetkellä ole ketää ,jota voisi ystäväksi sanoa. En ole miehelle tai lapsillenikaan kertonut rintäsyöpäepäilystä.

Toivottavasti epäily osoittautuu turhaksi. Jos olisin naimisissa, kertoisin sairaushuolesta kyllä varmaan miehelleni, uskoisin sen helpottavan oloani. Puoliso on niin tiiviisti osa elämää ja arkea. Toisaalta tällaiset asiat ovat niin yksilöllisiä ja kertomiseenkin tarvitsee yleensä sopivan hetken.

Minulla on nyt 50% mahdollisuus sairastaa syöpää ja olen kertonut siitä aika monellekin. En ole itkeskellyt tai asiaa paisutellut, vaan jakanut huoleni niin kuin sen tiedän ja sen kertoessani on muodostunut todella hyvää keskustelua. Yllättävän monella on omakohtaisia kokemuksia asiasta joko itsellään tai lähisukulaisella. Nämä ystäväni ovat varmasti ystäviäni aina. Tukiverkostoni on iso ja pystymme muutenkin juttelemaan aiheesta kuin aiheesta. Perjantaina kuulen mitä näytteiden tulos kertoo ja tiedän, että ystäväni päivän muistavat. Tämä on minun tapani ja en voisi edes kuvitella muunlaista tapaa. N43

En kerro huolista ystäville/kavereille enkä myöskään sisaruksille enkä vanhemmille. Jälkeenpäin voin kyllä mainita esim. hyvälaatuisesta kasvaimesta, mutta sekin tuntuu harmittomana asiana niin vaikealta, että olisi varmaan todella vaikeaa kertoa, jos jotain vakavaa todettaisiin

En kerro enää kaikille. Sellaisille vain, ihan neutraalisti, joita elämäni oikeasti kiinnostaa. Olen itse ollut roskatynnyrinä kaiken kokoisille asioille, niin tiedän että ei sellainenkaan kivalta tunnu. Minulla oli talvella ikävä terveysaiheinen asia, josta olisin halunnut kertoa ja kysyä ehkä jotain mielipidettä tai ideaa. En saanut koskaan suunvuoroa ja se tuntui aika pahalta kaiken muun lisäksi. Aito ystävä tajusi sanomattakin, että jotain on pielessä ja hänelle kerroin. Hänen asenteensa oli korvaamaton apu ja pelkoni loppui heti.