Lue keskustelun säännöt.
Muita elämänsä arvottomaksi kokeneita?
10.04.2018 |
Ehkä masentavin puheenaihe kauniiseen kevätpäivään, mutta pakko purkaa johonkin, koska pää hajoaa.
Olen heitä, jotka eivät vain päässeet mukaan elämään, ja unelmani suurimmista pienimpiin tuntuvat yksinkertaisesti puhkeavan ennen alkujaan. Luulisi, että siinä oppisi sietämään pettymyksiä ja haaveilemaan vähän pienemmistä asioista, ja olemaan ehkä onnellinen siitä, mitä on. Ja hävettää ihan kauheasti sanoa, että en pysty. Minulla on ihana puoliso ja läheisiä ihmisiä ympärilläni, ja olen ihan hajalla. Ikinä en voisi itselleni mitään tehdä heidän vuokseen, mutta silti toivon, että voisin vain kadota tältä pallolta ja aloittaa uudelleen. Ihan vain luovuttaa.
Joskus kouluaikoina, kiusattuna pikku luuserina (anteeksi!) ajattelin, että minusta tulisi jotakin suurta: suuri alani osaaja, joka menisi naimisiin ja saisi lapsia, olisi onnellinen. Ja onhan elämäni sinänsä huomattavasti onnellisempaa kuin mitä se oli kouluaikoinani, onhan minulla läheisiä ja rakastavia ihmissuhteita. Ja siksi tuntuukin aivan hirveältä tunnustaa, että... en tiedä, toivoin itseltäni jotakin paljon enemmän? Että olisin ollut vähän enemmän kuin unelmiensa alassa epäonnistunut työtön köyhä, jonka hapuilut työelämässä eivät tuota tulosta, talous on jatkuvasti kuralla ponnisteluista ja säästämisyrityksistä huolimatta, unelma naimisiinmenosta tulee tuskin koskaan toteutumaan, ja kärsin lapsettomuudesta. Joista jälkimmäisin on ehkä se kaikkein kipein, etten edes voi lapsia saada.
Kun pitäisi hyväksyä, ja osata haaveilla pienemmistäkin, ja olla onnellinen siitä, mitä sai. Ja olenhan minä saanut. Mutta minulla ei ole annettavaa kenellekään. En ole _mitään_ . Ja kun en voi edes puhua kenellekään, kuinka paha olo on kuulostamatta niin kauhean kiittämättömältä.
En tiedä. Onko jollakin viisaita sanoja, tai edes omia kokemuksia? Olen ihan hajalla.
Kommentit (48)
Jatkan, onko sulla koulutusta? Minkä ikäinen olet? Mitä haaveita/unelmia sinulla on ollut? Mitä on sattunut, muuta kuin lapsettomuus?
Aloitus on tosi epäselvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voitko vastata esittämiini kysymyksiin, ja tarkentaa vähän tilannetta.
Sä olet jossain vaiheessa väsynyt matkalla, kuulostat hyvin luovuttaneelta myös sekä vakavasti masentuneelta. Aloita hoitamalla masennusta ja sitten pureudu syihin. Muita vaihtoehtoja sulla ei nimittäin ole, jos haluat selvitä. Masennus pahenee hoitamattomana ja jonain huonona jaksona et vaan enää kestä ja kuolet. Ala taistella elämäsi puolesta. Mä tein niin ja sain apua. Olen nyt siinä unelmientoteutusvaiheessa 4 vuotta myöhemmin. Lapseton minäkin. Konkreettisesti mua "auttoi" sen tajuaminen, että vaihtoehdot on elämä tai kuolema.
Vierailija kirjoitti:
Voitko vastata esittämiini kysymyksiin, ja tarkentaa vähän tilannetta.
:D hymiön käyttö ei varmaan luo kauheesti luottamusta ja vuorovaikutusta. Ohis.
Vierailija kirjoitti:
Mitä tarkoittaa "olen heitä, jotka eivät vain päässeet mukaan elämään?" :D
esim. sitä että toistuva masennus torppaa työt, koulut, ihmissuhteet ja ylipäätään kaiken normaaliin elämään tähtäävän toiminnan heti alkuunsa ja jäljelle jää vain tunne arvottomuudesta.
Pystyn täysin samaistumaan, mutta neuvoa en osaa. Terapia on auttanut minua olemaan hieman armollisempi itselleni ja pystyn nyt opiskelemaan, vaikka pelot ja ahdistus ovat jatkuvasti läsnä. Toivon, että jonain päivänä en olisi tällainen yhteiskunnan elätti ja pystyisin elämään ihan kunnollisen ihmisen elämää.
Ei ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voitko vastata esittämiini kysymyksiin, ja tarkentaa vähän tilannetta.
:D hymiön käyttö ei varmaan luo kauheesti luottamusta ja vuorovaikutusta. Ohis.
No aloitus tuli niin dramaattiseen ja mahtipontiseen sävyyn: "Olen niitä, jotka eivät vain päässeet kiinni elämään" :DD Alkoi naurattaa. :DD
4 jatkaa
Sun täytyy kärsiä omanarvontunnottomuudesta ja masennuksesta, mutta sulla on mahdollista saada niihin apua. Mee vaikka yksityiselle psykiatrille ja kerro toi, mitä aloituksessa ja pyydä lähete kunnalliselle psyk. polille. Saat käydäsiellä ilmaiseksi psykiatrilla, jutella sh:n kanssa (tarvittaessa monta kertaa vuodessa). Hoitokontakti on elinikäinen tarvittaessa. Se on se kaikkien haukkuma avohoito, mutta mulle se oli pelastus. Nyt toteutan nimittäin ne unelmat, mitkä jäi "kesken".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jatkan, onko sulla koulutusta? Minkä ikäinen olet? Mitä haaveita/unelmia sinulla on ollut? Mitä on sattunut, muuta kuin lapsettomuus?
Aloitus on tosi epäselvä.
Sori, olen täällä ihan hajalla, enkä saa oikein selkeästi ilmaistua ajatustani. Yritän kyllä parhaani.
Olen ~30, ja minulla on kyllä tutkinto, valitettavasti vain sen verran erikoinen, ettei se työllistä. Kai tämä ala ylipäätään oli jo nuorena minulle iso henkireikä, ja rakentelin sen ympärille jotakin suurta menestystarinaa, että jaksaisin. Nykyään opiskelen toista tutkintoa, joka työllistänee huomattavasti varmemmin.
Jos nyt sivuutan koulukiusaamisen (olen oikeasti päässyt siitä yli ja sinut näiden asioiden kanssa), aikuiselämäni on pitkälti ollut masennuksen, työttömyyden ja rahattomuuden kanssa painimista, ja tuntuu, että vaikka jonkin asian saa järjestymään, jokin muu romahtaa totaalisesti sillä samalla hetkellä. Nyt kun masennus on aisoissa ja koulutus tuo edes jotakin näköalaa jatkuvaan vähätuloisuuteen, lapsettomuus tuntuu ihan musertavalta.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voitko vastata esittämiini kysymyksiin, ja tarkentaa vähän tilannetta.
:D hymiön käyttö ei varmaan luo kauheesti luottamusta ja vuorovaikutusta. Ohis.
No aloitus tuli niin dramaattiseen ja mahtipontiseen sävyyn: "Olen niitä, jotka eivät vain päässeet kiinni elämään" :DD Alkoi naurattaa. :DD
Just.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa ikävältä ja olen puolestasi pahoillani. Sinulle on sattunut paljon ikäviä asioita. Kuinka niitä joskus kasautuukin joillekin, kurja juttu.
Ethän vain ajattele elämää liikaa suorittamisena, että sinun pitäisi ”olla jotain suurta”. Olet selvästi fiksu ja ajatteleva ihminen. Lisäksi sinulla on läheisiä ihmisiä ja ilmeisesti hyvät välit. Se ei ole itsestään selvää ja se on yksi arvokkaimpia asioita elämässä.
Pystyisitkö luopumaan tuosta ajattelusta, että sinun pitäisi olla jotain, mitä et ole? Että olet jo hyvä ja riittävä tuollaisena kuin olet ja tärkeä niin monille ihmisille. Olen 100 varma, että sinulle koittaa vielä monia hyviä asioita elämässä. Kunpa pystyisit taas tuntemaan iloa pienistä asioista! Varmaan olet joskus aiemmin tuntenutkin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan, onko sulla koulutusta? Minkä ikäinen olet? Mitä haaveita/unelmia sinulla on ollut? Mitä on sattunut, muuta kuin lapsettomuus?
Aloitus on tosi epäselvä.
Sori, olen täällä ihan hajalla, enkä saa oikein selkeästi ilmaistua ajatustani. Yritän kyllä parhaani.
Olen ~30, ja minulla on kyllä tutkinto, valitettavasti vain sen verran erikoinen, ettei se työllistä. Kai tämä ala ylipäätään oli jo nuorena minulle iso henkireikä, ja rakentelin sen ympärille jotakin suurta menestystarinaa, että jaksaisin. Nykyään opiskelen toista tutkintoa, joka työllistänee huomattavasti varmemmin.
Jos nyt sivuutan koulukiusaamisen (olen oikeasti päässyt siitä yli ja sinut näiden asioiden kanssa), aikuiselämäni on pitkälti ollut masennuksen, työttömyyden ja rahattomuuden kanssa painimista, ja tuntuu, että vaikka jonkin asian saa järjestymään, jokin muu romahtaa totaalisesti sillä samalla hetkellä. Nyt kun masennus on aisoissa ja koulutus tuo edes jotakin näköalaa jatkuvaan vähätuloisuuteen, lapsettomuus tuntuu ihan musertavalta.
Ap
Vertaistukiryhmä lapsettomuuteen liittyen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koskettava aloitus ja tuntemuksesi ovat monelta osin tuttuja minullekin. Itse tein elämästäni hyvin vaikeaa muutaman väärän valinnan johdosta. Ensimmäinen harhasuunta oli koulutusvalintani, väärältä alalta minulle ja lisäksi todella huonosti työllistävä. Sitten tuli vielä muutama vaikea käännös elämään. Jossain vaiheessa tahdonvoima tehdä korjausliikkeitä hupeni. Nyt en näe tulevaisuudessa suuria mahdollisuuksia, mutta olen jotenkin sopeutunut elämään, jollaista en olisi toivonut. Tietysti jokaisessa päivässä on pieniä ilonaiheita, mutta taustalla oleva perussuru pysyy.
Vierailija kirjoitti:
4 jatkaa
Sun täytyy kärsiä omanarvontunnottomuudesta ja masennuksesta, mutta sulla on mahdollista saada niihin apua. Mee vaikka yksityiselle psykiatrille ja kerro toi, mitä aloituksessa ja pyydä lähete kunnalliselle psyk. polille. Saat käydäsiellä ilmaiseksi psykiatrilla, jutella sh:n kanssa (tarvittaessa monta kertaa vuodessa). Hoitokontakti on elinikäinen tarvittaessa. Se on se kaikkien haukkuma avohoito, mutta mulle se oli pelastus. Nyt toteutan nimittäin ne unelmat, mitkä jäi "kesken".
Kiitos kommentistasi. :)
Olen kertaalleen masennuksesta toipunut ja varmaan lopun ikääni taistelen sen uusiutumista vastaan. Tarkennettakoon tilannettani vielä, että olen kärsinyt keskenmenon, josta en vain näytä pääsevän yli. Yritän päästä selvittämään tilannettani, mutta tällä hetkellä ajatuskin lapsettomaksi jäämisestä kaiken tämän muun rinnalla tuntuu jotenkin "viimeiseltä pisaralta" (ja tuntuu yhtä pahalta sanoa tätäkin ääneen, kun en halua antaa kenellekään toiselle lapsettomuudesta kärsivälle tai vapaaehtoisesti lapsettomalle sitä viestiä, etteikö elämä ilman lapsia olisi arvokasta. Se vaan on niin valtava asia minulle itselleni).
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
4 jatkaa
Sun täytyy kärsiä omanarvontunnottomuudesta ja masennuksesta, mutta sulla on mahdollista saada niihin apua. Mee vaikka yksityiselle psykiatrille ja kerro toi, mitä aloituksessa ja pyydä lähete kunnalliselle psyk. polille. Saat käydäsiellä ilmaiseksi psykiatrilla, jutella sh:n kanssa (tarvittaessa monta kertaa vuodessa). Hoitokontakti on elinikäinen tarvittaessa. Se on se kaikkien haukkuma avohoito, mutta mulle se oli pelastus. Nyt toteutan nimittäin ne unelmat, mitkä jäi "kesken".
Kiitos kommentistasi. :)
Olen kertaalleen masennuksesta toipunut ja varmaan lopun ikääni taistelen sen uusiutumista vastaan. Tarkennettakoon tilannettani vielä, että olen kärsinyt keskenmenon, josta en vain näytä pääsevän yli. Yritän päästä selvittämään tilannettani, mutta tällä hetkellä ajatuskin lapsettomaksi jäämisestä kaiken tämän muun rinnalla tuntuu jotenkin "viimeiseltä pisaralta" (ja tuntuu yhtä pahalta sanoa tätäkin ääneen, kun en halua antaa kenellekään toiselle lapsettomuudesta kärsivälle tai vapaaehtoisesti lapsettomalle sitä viestiä, etteikö elämä ilman lapsia olisi arvokasta. Se vaan on niin valtava asia minulle itselleni).
Ap
Siinäkin meidän tarina on yhteneväinen. Olin 32 kun sain viimeisen keskenmenon ja siitä seurasi elämäni vakavin depressio. Olin vasta mennyt naimisiin ja kaikki oli "hyvin", muka. En voinut uskoa, miten vakavaksi se tilanne kehittyi. Se km oli viimeinen niitti arvittomuuden tunteisiini. Se todella vakava masennus kesti pari vuotta ja vasta n. 3 vuoden päästä hain apua ja siitä lähti vasta paraneminen. Nyt olen 39 ja hyväksynyt lapsettomuuteni n. 4 vuotta sitten.
Kirjoitan ehkä turhan suoraa, mutta... Oikeasti hae apua, sitä on saatavilla.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa ikävältä ja olen puolestasi pahoillani. Sinulle on sattunut paljon ikäviä asioita. Kuinka niitä joskus kasautuukin joillekin, kurja juttu.
Ethän vain ajattele elämää liikaa suorittamisena, että sinun pitäisi ”olla jotain suurta”. Olet selvästi fiksu ja ajatteleva ihminen. Lisäksi sinulla on läheisiä ihmisiä ja ilmeisesti hyvät välit. Se ei ole itsestään selvää ja se on yksi arvokkaimpia asioita elämässä.
Pystyisitkö luopumaan tuosta ajattelusta, että sinun pitäisi olla jotain, mitä et ole? Että olet jo hyvä ja riittävä tuollaisena kuin olet ja tärkeä niin monille ihmisille. Olen 100 varma, että sinulle koittaa vielä monia hyviä asioita elämässä. Kunpa pystyisit taas tuntemaan iloa pienistä asioista! Varmaan olet joskus aiemmin tuntenutkin?
Kiitos ihanasta viestistäsi. :)
Toivon minäkin, että osaisin oikeasti olla vilpittömän onnellinen tästä mitä olen saanut, enkä oikeasti haluaisi olla näin katkera, kuin mitä olen. Hyvät ihmissuhteet eivät todellakaan ole mikään itsestäänselvyys, ja olen saanut tehdä hartiavoimin töitä sen eteen, etten mokaa ihmissuhteitani itse. Tällä hetkellä koen ihmissuhteeni aika hyviksi, ja ehkä siksikin vuodatan näitä asioita täällä, kun en halua kuormittaa rakkaimpiani tällaisilla asioilla.
Kyllä minä joskus osaan nauttia pienistäkin asioista, ja joskus aiemmin iloitsin hirveästi vaikkapa erilaisista juhlapäivistä tai joistakin matkoista, ja suunnittelinkin niitä aika innoissani. Ja kyllä minä noista edelleen pidän, mutta huomaan jarruttelevani suunnittelussa aika rankasti. Kun tuntuu, että jos odotan jotakin asiaa iloisin mielin, se päättyy pettykseen. Ja tämä varsinkin on ihan hirveän myrkyllinen ajatus, kun ei läheisteni tehtävä ole varmistella minun onnellisuuttani ja pitää minua tyytyväisenä, vaan minun pitäisi ihan itse löytää onni itsestäni ja elämästäni. Ja tällä hetkellä se on ihan hiton vaikeaa. :/
Ap
Mä kirjoitin sekavasti, olin 35 v. kun hain apua. Menin yksityislääkärille ja kerroin masennuskierteestä, jossa olin elänyt ja hän onnitteli mua ja sanoi, että hyvä kun tulit nyt, sua voidaan vielä auttaa ja kurssi voidaan kääntää niin, että koko loppuelämä on toisen näköinen. Sanoi, tekevänsä kaiken, että lähete avohoitoon menee läpi. Psyk. polilla otettiin hyvin vastaan. Tein selväksi, että aion taistella ja se nosti lääkärini motivaation sataan prosenttiin ja nyt 4 vuotta myöhemmin mun kamppailu on tuottanut tulosta. Paljon!
Minäkään en ole päässyt elämään kiinni. Ja jokainen päivä ajattelen, etten ole mitään. Teen arkisia asioita, ja niiden keskellä tunnen, etten ole yhtä hyvä kuin muut. En yhtä tarpeellinen, että yhtä tärkeä.
Minä en koskaan saanut mitään koulua käytyä. En edes kunnolla aloitettua. Pelkään niin paljon kaikkea, ja olen masentunut. Olen ollut sitä lapsesta saakka, mutta ei siinä elämässä mitä lapsena jouduin elämään, kellään ollut mitään halua tai kykyä nähdä sitä. Minulla on lapsuudesta hylkäämiskokemuksia, on ollut alkoholismia ja perheväkivaltaa. Koulussa kiusaamista. Kaiken sen keskellä koko ajan ajattelin, että joskus vielä olen jotain. Tämä on niin outo ajatus, etten ole saanut sitä koskaan kenellekään kerrottua. Mutta ajattelin läpi lapsuuden ja nuoruuden - vaikka en pärjännyt koulussa ja lintsasin - että joku päivä opiskelen yliopistossa ja "olen jotain".
No, en päässyt sinne asti. En ole saanut käytyä edes iltakoulua. Olen pian neljäkymmentä, eikä minulla ole koulutusta eikä juuri mitään kokemusta työelämästä. Ja minun haaveeni olivat mahtipontisia: lääkis, Lääkärit ilman rajoja, vapaaehtoistyö maailman kriisipesäkkeissä - ikuinen kaipuu olla tärkeä jollekin, jättää jälki johonkin.
Minulla on kyllä perhe, ja yritän tehdä heidän kanssaan parhaani. Syyllistyn kuitenkin kaikista uutisista, joissa korostetaan äidin taustan ja terveyden vaikutusta lasten tulevaisuuteen. Suren saamattomuuttani ja tyhmyyttäni. Koen, että en ole yhtä älykäs kuin muut ja jo vuosia olen ajatellut, etten edes ansaitse samaa kuin muut. Päiväni ovat toistensa kaltaisia. En haaveile enää mistään. Teen sen, mitä on pakko ja yritän löytää pieniä onnen hetkiä ja syitä olla tyytyväinen tähän, mitä nyt. Joskus onnistus, useimmiten en.
Vierailija kirjoitti:
Minäkään en ole päässyt elämään kiinni. Ja jokainen päivä ajattelen, etten ole mitään. Teen arkisia asioita, ja niiden keskellä tunnen, etten ole yhtä hyvä kuin muut. En yhtä tarpeellinen, että yhtä tärkeä.
Minä en koskaan saanut mitään koulua käytyä. En edes kunnolla aloitettua. Pelkään niin paljon kaikkea, ja olen masentunut. Olen ollut sitä lapsesta saakka, mutta ei siinä elämässä mitä lapsena jouduin elämään, kellään ollut mitään halua tai kykyä nähdä sitä. Minulla on lapsuudesta hylkäämiskokemuksia, on ollut alkoholismia ja perheväkivaltaa. Koulussa kiusaamista. Kaiken sen keskellä koko ajan ajattelin, että joskus vielä olen jotain. Tämä on niin outo ajatus, etten ole saanut sitä koskaan kenellekään kerrottua. Mutta ajattelin läpi lapsuuden ja nuoruuden - vaikka en pärjännyt koulussa ja lintsasin - että joku päivä opiskelen yliopistossa ja "olen jotain".
No, en päässyt sinne asti. En ole saanut käytyä edes iltakoulua. Olen pian neljäkymmentä, eikä minulla ole koulutusta eikä juuri mitään kokemusta työelämästä. Ja minun haaveeni olivat mahtipontisia: lääkis, Lääkärit ilman rajoja, vapaaehtoistyö maailman kriisipesäkkeissä - ikuinen kaipuu olla tärkeä jollekin, jättää jälki johonkin.
Minulla on kyllä perhe, ja yritän tehdä heidän kanssaan parhaani. Syyllistyn kuitenkin kaikista uutisista, joissa korostetaan äidin taustan ja terveyden vaikutusta lasten tulevaisuuteen. Suren saamattomuuttani ja tyhmyyttäni. Koen, että en ole yhtä älykäs kuin muut ja jo vuosia olen ajatellut, etten edes ansaitse samaa kuin muut. Päiväni ovat toistensa kaltaisia. En haaveile enää mistään. Teen sen, mitä on pakko ja yritän löytää pieniä onnen hetkiä ja syitä olla tyytyväinen tähän, mitä nyt. Joskus onnistus, useimmiten en.
Osasin jotenkin hirveän hyvin samastua juuri tuohon tummennettuun.
Hirveästi tsemppiä ja jaksamista sinulle. Pystyisitkö lähestymään unelmiasi jo nyt vapaaehtoistyön muodossa?
Ap
Nämä epärealistiset, toteutumatta jääneet unelmat on aika monelle milleniaalille ongelma. Vanhemmat ovat vielä kannustaneet, koska silloin kun olimme yläasteella ja lukiossa, kouluttautumisesta ja itsensä toteuttamisesta aiheutuvat unelmat vaikuttivat paljon enemmän todennäköisiltä. Totta kuitenkin on, että yhtä onnistujaa kohti on monta unelmissaan epäonnistunutta. Usein kyse on ihan tuuristakin, ei siitä että toinen olisi ansainnut menestyksen enemmän kuin toinen.
Ymmärrän kipusi lapsettomuudesta, kärsin siitä itsekin. Olisiko mahdollista katsoa asiaa niin, että kun perhe-elämää nyt ei tule, niin sinulla jää aikaa toteuttaa joku toinen aikaa vievä unelma? 30-vuotias ei kuitenkaan ole niin vanha, että kaikki mahdollisuudet olisivat menneet. Moni perheellinen nauttii perheestä, mutta joutuu uhraamaan muut unelmat sen vuoksi. Ja monet asiat jotka vaativat paneutumista, ottavat niin paljon aikaa, että perheellinen ei pysty kehittymään tarpeeksi hyväksi.
Mitä tarkoittaa "olen heitä, jotka eivät vain päässeet mukaan elämään?" :D