Lue keskustelun säännöt.
Muita elämänsä arvottomaksi kokeneita?
10.04.2018 |
Ehkä masentavin puheenaihe kauniiseen kevätpäivään, mutta pakko purkaa johonkin, koska pää hajoaa.
Olen heitä, jotka eivät vain päässeet mukaan elämään, ja unelmani suurimmista pienimpiin tuntuvat yksinkertaisesti puhkeavan ennen alkujaan. Luulisi, että siinä oppisi sietämään pettymyksiä ja haaveilemaan vähän pienemmistä asioista, ja olemaan ehkä onnellinen siitä, mitä on. Ja hävettää ihan kauheasti sanoa, että en pysty. Minulla on ihana puoliso ja läheisiä ihmisiä ympärilläni, ja olen ihan hajalla. Ikinä en voisi itselleni mitään tehdä heidän vuokseen, mutta silti toivon, että voisin vain kadota tältä pallolta ja aloittaa uudelleen. Ihan vain luovuttaa.
Joskus kouluaikoina, kiusattuna pikku luuserina (anteeksi!) ajattelin, että minusta tulisi jotakin suurta: suuri alani osaaja, joka menisi naimisiin ja saisi lapsia, olisi onnellinen. Ja onhan elämäni sinänsä huomattavasti onnellisempaa kuin mitä se oli kouluaikoinani, onhan minulla läheisiä ja rakastavia ihmissuhteita. Ja siksi tuntuukin aivan hirveältä tunnustaa, että... en tiedä, toivoin itseltäni jotakin paljon enemmän? Että olisin ollut vähän enemmän kuin unelmiensa alassa epäonnistunut työtön köyhä, jonka hapuilut työelämässä eivät tuota tulosta, talous on jatkuvasti kuralla ponnisteluista ja säästämisyrityksistä huolimatta, unelma naimisiinmenosta tulee tuskin koskaan toteutumaan, ja kärsin lapsettomuudesta. Joista jälkimmäisin on ehkä se kaikkein kipein, etten edes voi lapsia saada.
Kun pitäisi hyväksyä, ja osata haaveilla pienemmistäkin, ja olla onnellinen siitä, mitä sai. Ja olenhan minä saanut. Mutta minulla ei ole annettavaa kenellekään. En ole _mitään_ . Ja kun en voi edes puhua kenellekään, kuinka paha olo on kuulostamatta niin kauhean kiittämättömältä.
En tiedä. Onko jollakin viisaita sanoja, tai edes omia kokemuksia? Olen ihan hajalla.
Kommentit (48)
Vierailija kirjoitti:
Tuo suurista haaveilu on minusta myös eräänlainen defenssi nuorena ja lapsena. Ei niinkään "pelkkä" epärealistinen haave vaan tapa selvitä sen hetkisestä tilanteesta kun kuvittelee itselleen tulevaisuuden joka korvaa kaiken menetetyn. Sen takia kun sitä ei saavuta, se lyö menneisyydenkin päin kasvoja jota on onnistunut mielikuvillaan välttelemään.
Hyvä ja aika puhutteleva pointti. :)
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kerro nyt vielä, että olet erakkomainen introverttityyppi, ja vaikka sinulla on mies ja ystäviä, koet musertavaa yksinäisyyttä, ja että yhteiskunta ei hyväksy sinua, koska olet omanlaisesi outo lintu. Ja että tulet paremmin toimeen miesten kuin naisten kanssa, mutta puolisosi ei tykkää miesystävistäsi ja naiset nyt vaan puhuvat meikeistä ja muutenkin vihaavat sinua, koska olet niin kaunis.
Tulihan nyt kaikki AV-kliseet mukaan? Oikeasti, pää pois perseestä ja ota arki sellaisena kuin se on. Se ei muutu, ainoastaan oma suhtautumisesi siihen.
Vierailija kirjoitti:
Tuo suurista haaveilu on minusta myös eräänlainen defenssi nuorena ja lapsena. Ei niinkään "pelkkä" epärealistinen haave vaan tapa selvitä sen hetkisestä tilanteesta kun kuvittelee itselleen tulevaisuuden joka korvaa kaiken menetetyn. Sen takia kun sitä ei saavuta, se lyö menneisyydenkin päin kasvoja jota on onnistunut mielikuvillaan välttelemään.
Jatkan kommenttiani: itse asiassa todella puhutteleva ajatus. Kouluaikoinani vältin oikeastaan kaikki kouluun liittyvät iloiset tapahtumat kiusaamisen ja yksinäisyyden vuoksi, vaikka niitä odotinkin aivan valtavasti: peruutin esimerkiksi kaikki isommat luokkaretket ja abiristeilyn, ja päättäjäispäivät olivat järjestäen minulle aika kamalia. Kun ei ollut ketään, joiden kanssa ilakoida alkavasta kesälomasta, eikä ketään, jolle kertoa, mitä tehdä kesälomalla. Eikä itse asiassa edes ollut ketään, kenen kanssa tehdä yhtään mitään. Hassua sinänsä, kuinka vahvasti tämä on seurannut minua opinnoissani edelleen, eli en myöskään päässyt viettämään "kunnon opiskelijaelämää" - ei siksi, että olisin ollut kiusattu tai yksinäinen, vaan siksi, kun en vain ajatellut sen kuuluvan kaltaiselleni.
No, koko tämä aikana olin todella määrätietoinen suuren, ammatillisen unelmani eteen, kouluttauduin alalle ja maksoin valmennuskurssit, enkä edes nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin menestyä vaikka sitten hammasta purren. Enkä katsonut alavalintaani mitenkään realistisin silmin: "tiesin" kyllä, että ala oli todella vaikea, mutta minun vain oli pakko menestyä. Kun tämä kyseinen asia on ollut ainoa, jossa olen ollut hyvä, ja jossa arvoni on tunnustettu. Ja jos tämä menestystarina olisi oikeasti johtanut tähtiin, kirjoittaisin varmaan ihan erilaista tekstiä kuin nyt.
No, ei se johtanut. Olin alallani keskinkertainen, eikä tältä alalta oikein ole muuta välimuotoa kuin menestyä, tai koota elantonsa kirjaimellisesti rippeistä. Ja itse asiassa tämä asia vaivaa minua aika paljon vähemmän, kuin kaikki muu kirjoittamani. Olen oppinut elämään sen kanssa, ettei minusta tullut suurta menestyjää, ja olen yrittänyt tarkastella tätä suurta haavettani myös siltä kantilta, olisiko menestyminen edes tuonut onnea, ja olisiko se vienyt alaa muilta elämän osa-alueilta. Mutta... kai tämän unelman toteutuminen olisi ollut jotakin, jonka avulla olisi voinut nähdä elämänsä amerikkalaistyyppisenä menestystarinana. Nyt, kun mitään menestystarinaa ei ole, kaikki näyttäytyy vain sen kautta, että sain alun alkaenkin huonot kortit, eikä niillä korteilla voi pelata kuin huonon pelin. :/
Ap (kauheaa avautumista, mutta pakko nämä ajatukset on johonkin purkaa).
Vierailija kirjoitti:
Kerro nyt vielä, että olet erakkomainen introverttityyppi, ja vaikka sinulla on mies ja ystäviä, koet musertavaa yksinäisyyttä, ja että yhteiskunta ei hyväksy sinua, koska olet omanlaisesi outo lintu. Ja että tulet paremmin toimeen miesten kuin naisten kanssa, mutta puolisosi ei tykkää miesystävistäsi ja naiset nyt vaan puhuvat meikeistä ja muutenkin vihaavat sinua, koska olet niin kaunis.
Tulihan nyt kaikki AV-kliseet mukaan? Oikeasti, pää pois perseestä ja ota arki sellaisena kuin se on. Se ei muutu, ainoastaan oma suhtautumisesi siihen.
En ole, jos kohta sait minut naurahtamaan tälle. :)
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Uskaltaisin veikata, että suurimmalla osalla ihmisistä on ainakin toisinaan arvottomuuden tunnetta ja/tai masennusta, myös niillä joista sitä ei uskoisi.
Otan esimerkiksi omat kokemukseni:
Tilanteeni päällisin puolin: olen noin 30v, koulut on käyty hyvällä menestyksellä läpi, olen saanut hyväpalkkaisen vakituisen työpaikan mieleiseltäni alalta, on oma asunto juuri sellaisilla ominaisuuksilla mitä halusinkin ja taloudellinen tilanne on ylipäätään erittäin hyvä. On säästöjä ja rahaa tulee enemmän kuin ehdin tuhlata. Periaatteessa juuri sellainen tilanne mihin olen pyrkinytkin.
Mutta. Sitten sisäisesti se miltä kaikki tuntui: Kaikki "saavutukset" ovat vain tuuria tai eivät edes mitään saavutuksia. En ole oikeastaan yhtään mitään. Ketään ei oikeasti kiinnosta pätkääkään vaikka kuolisin tähän paikkaan, miksi ihmeessä muka kiinnostaisi tai edes pitäisi kiinnostaa? Ei ole mitään unelmia. Ei ole mitään syytä nousta aamulla ylös paitsi jatkaa "olemassa olemista" ja loppujen lopuksi sekin on täysin turhaa. Vielä noin 5 vuotta aiemmin kaikki tämä tuntui tosi pahalta ja itkin usein yksin ollessani. Enää mikään ei tunnu miltään. Nousen viikonloppuisin sängystä ylös vasta illalla ja sekin ainoastaan koska on nälkä.
Usean vuoden ajan tuo kaikki ei oikeastaan haitannut juuri siitä syystä että ei enää ollut mitään omia tunteita. Kaikki mitä tunsi oli vain empaattinen reaktio jonkun muun kokemiin tunteisiin. Joku nauraa ilosta - itsekin on hetken iloinen. Jotain oikeasti todella hyvää tapahtuu itselle - ei tunnu yhtään miltään.
Viime vuoden lopulla kuitenkin tapahtui jotain. Kaikki alkoi yhtäkkiä tuntumaan taas aivan järkyttävän pahalta. Aloin pikkuhiljaa näkemään että ei tämä nyt ihan normaalia ole, kyllä jossain pitäisi tuntua, jotain pitäisi tehdä. Pikkujoulujuhlissa sitten avauduin työkaverilleni asiasta ja suureksi yllätyksekseni hänellä oli myös ollut vakava masennuskausi viime vuosien aikana. Hän kertoi että oli saanut apua lopulta terapiasta ja suositteli sitä myös minulle ja sai minut uskomaan että avun hakeminen ei todellakaan ole mikään häpeä.
Nyt jo muutaman kuukauden jälkeen tuntuu monessa mielessä todella paljon paremmalta, vaikka edelleen on paljon tehtävää. Tämänkin kirjoittaminen tuntuu jotenkin tosi terapeuttiselta. Olen jo uskaltanut alkaa haaveilla että voisin joskus löytää jonkun rinnalleni. Ehkä sitä ei tapahdu vielä muutamaan vuoteen mutta miksei joskus. Voisin ehkä jopa perustaa perheen! Toistaiseksi parasta on kuitenkin tehnyt se, että ns. "saavutetuista eduista" on lupa nauttia. Raha on vain rahaa, mutta sitä voi kuitenkin muuttaa elämyksiksi. Voisin käydä vaikka ulkomailla! Tiedän toki että taloudellinen tilanteeni on melko poikkeuksellinen nuorelle ihmiselle nyky-Suomessa, mutta yllättävän vähällä saa jo paljon aikaiseksi. Niin ja ennen kaikkea: minulla on herännyt toivo siitä, että minullakin on vielä tulevaisuus joka on näkemisen ja kokemisen arvoinen.
Työkaverini oli oikeassa, avun hakeminen ei todellakaan ole mikään häpeä.
Kiitos kokemuksesi jakamisesta, ja hirveästi sinulle tsemppiä tulevaan. :) Kuka tietää, nyt kun kurssi on muuttunut, muutos voi tapahtua yllättävänkin nopeasti, ihmissuhderintamallakin. :>
Ap
Vierailija kirjoitti:
Olen kokenut aika paljon samoja tunteita. Löysin nyt sattumalta kirjan tunnelukoista ja mitä olen sitä nyt vähän lukenut ja tehnyt testin, niin aika tyrmäävä olo tuli. Minulla on vaikka mitä tunnelukkoja, isoimpina varmaan ulkopuolisuuden tunne eli en osaa ajatella olevani riittävän samanlainen kuin muut; oletan aina olevani vain outo ja mitäpä sitä sitten yrittämäänkään sos. suhteissa. Minulla on myös epäonnistumisen pelko. En ole ollut työelämässä (isoin "traumani") ja olen yrittänyt jotain pientä hommaa kotoa käsin, mutta en pääse alkua pidemmälle, koska pelkään epäonnistumista niin paljon. Siis pointti on, että tunnelukkojen takia ihminen päätyy kiertämään aina samaa rataa ja vaikka välillä onnistuisi aloittamaan vaikka uuden harrastuksen, ensimmäisen vastoinkäymisen myötä päätyy taas lähtötilanteeseen ja seuraavalla kerralla yrittäminen on vain vaikeampaa. Ne asiat eivät ikinä muutu, ellei oma ajattelu muutu. Mutta ihan alkumatkalla olen tuohon asiaan tutustumisessa, mutta tällä hetkellä se vaikuttaa tosi järkeenkäyvältä psykologialta. Elämäni on nimenomaan ollut kipuilua ihan samojen asioiden parissa vuosikymmenestä toiseen. Edelleen yli nelikymppisenä mietin, mitähän minusta voisi tulla, ihan kuten teininä :(
Paljon jaksamista sinulle, ja kiitos muuten tuon tunnelukko-käsitteen avaamisesta. :) Kävin itsekin tekemässä testin. Eipä tieto ojaankaan kaada, ja kun osaa vähän toimintatapojansa kartoittaa, olisi kenties ainakin joskus mahdollisuutta muutokseen.
Ap
Olen kokenut aika paljon samoja tunteita. Löysin nyt sattumalta kirjan tunnelukoista ja mitä olen sitä nyt vähän lukenut ja tehnyt testin, niin aika tyrmäävä olo tuli. Minulla on vaikka mitä tunnelukkoja, isoimpina varmaan ulkopuolisuuden tunne eli en osaa ajatella olevani riittävän samanlainen kuin muut; oletan aina olevani vain outo ja mitäpä sitä sitten yrittämäänkään sos. suhteissa. Minulla on myös epäonnistumisen pelko. En ole ollut työelämässä (isoin "traumani") ja olen yrittänyt jotain pientä hommaa kotoa käsin, mutta en pääse alkua pidemmälle, koska pelkään epäonnistumista niin paljon. Siis pointti on, että tunnelukkojen takia ihminen päätyy kiertämään aina samaa rataa ja vaikka välillä onnistuisi aloittamaan vaikka uuden harrastuksen, ensimmäisen vastoinkäymisen myötä päätyy taas lähtötilanteeseen ja seuraavalla kerralla yrittäminen on vain vaikeampaa. Ne asiat eivät ikinä muutu, ellei oma ajattelu muutu. Mutta ihan alkumatkalla olen tuohon asiaan tutustumisessa, mutta tällä hetkellä se vaikuttaa tosi järkeenkäyvältä psykologialta. Elämäni on nimenomaan ollut kipuilua ihan samojen asioiden parissa vuosikymmenestä toiseen. Edelleen yli nelikymppisenä mietin, mitähän minusta voisi tulla, ihan kuten teininä :(