Muita elämänsä arvottomaksi kokeneita?

Osasin jotenkin hirveän hyvin samastua juuri tuohon tummennettuun. 

Hirveästi tsemppiä ja jaksamista sinulle. Pystyisitkö lähestymään unelmiasi jo nyt vapaaehtoistyön muodossa? 

Ap[/quote]

Minäkin samaistun tuohon! Olen aina halunnut tehdä jotain merkittävää ja minäkin tosiaan uskoin, että minusta tulisi "jotain". Sitten kun vuosituhannen alussa olisi ollut aika hakea yliopistoon, niin en edes hakenut, kun en ollut mielestäni tarpeeksi mitään ja muut olivat varmasti enemmän jotain. Nyt melkein 40-vuotiaana itken ohi kiitänyttä elämääni, menetettyjä mahdollisuuksia ja toivottomalta vaikuttavaa tulevaisuutta. Edelleen odotan, että milloin minusta tulee sitä jotain, vaikka aina jaksan vain vähemmän minkään eteen mitään tehdä ja samalla kaikki muuttuu vaikeammaksi, kun terveys ja muisti huononee jne. Lapsia en enää haluakaan, koska olisin halunnut ne välttämättä nuorempana ja tietysti olisin halunnut olla sitä jotain jo ennen perhe-elämää. Minulla on kausia, jolloin olen täysin luovuttanut ja haluaisin vain eläköityä johonkin metsän keskelle, mutta loppujen lopuksi taidan koko ikäni odottaa, että minusta tulisi jotain. En vain päse irti siitä ajatuksesta. En voi edes käsittää, miten joku ei halua elämältään enempää, vaan elelee tyytyväisenä esim. duunarina jossain syrjäkylässä. (En todellakaan halua sillä ketään loukata, vaan nimenomaan korostaa viallista ajattelutapaani.)

Kauheasti voimia teille molemmille! ♡ Voisimmepa tavata ja keskustella. Ehkä keksisimme jopa, miten meistä tulisi SITÄ JOTAIN. :D

Vierailija kirjoitti:

Nämä epärealistiset, toteutumatta jääneet unelmat on aika monelle milleniaalille ongelma. Vanhemmat ovat vielä kannustaneet, koska silloin kun olimme yläasteella ja lukiossa, kouluttautumisesta ja itsensä toteuttamisesta aiheutuvat unelmat vaikuttivat paljon enemmän todennäköisiltä. Totta kuitenkin on, että yhtä onnistujaa kohti on monta unelmissaan epäonnistunutta. Usein kyse on ihan tuuristakin, ei siitä että toinen olisi ansainnut menestyksen enemmän kuin toinen.

Ymmärrän kipusi lapsettomuudesta, kärsin siitä itsekin. Olisiko mahdollista katsoa asiaa niin, että kun perhe-elämää nyt ei tule, niin sinulla jää aikaa toteuttaa joku toinen aikaa vievä unelma? 30-vuotias ei kuitenkaan ole niin vanha, että kaikki mahdollisuudet olisivat menneet. Moni perheellinen nauttii perheestä, mutta joutuu uhraamaan muut unelmat sen vuoksi. Ja monet asiat jotka vaativat paneutumista, ottavat niin paljon aikaa, että perheellinen ei pysty kehittymään tarpeeksi hyväksi.

Tällä hetkellä tuntuu ihan mahdottomalta edes kuvitella onnellista elämää ilman lapsia, kun olen nähnyt perheen elämässäni niin suurena rikkautena omien vanhempieni ja isovanhempieni kautta. Minulle lapsettomuus tarkoittaisi kirjaimellisesti täydellistä yksinäisyyttä, ja pelkään ihan hirveästi tulevaisuutta ilman lapsia. Ja tätä tuntuu ihan hirveältä edes kirjoittaa, kun en halua tällä alleviivata, että jokaisen lapsettoman elämä näin lohdutonta olisi. Mutta tällä hetkellä olen käytännössä itkenyt koko päivän, kun olen miettinyt, mitä odotettavaa minulla enää on. Tuntuu että elämästä on tällä hetkellä pyyhkiytynyt ilo niistäkin asioista, mistä ennen olen iloinnut. 

Ap

Olisiko adoptio teille mahdollinen vaihtoehto? Vaikutat hyväsydämiseltä ja sukurakkaalta ihmiseltä.

Kilpailuyhteiskunnassa kun eletään niin jos masennut häviät. Näin on käyny myös mulle. Toivon että voisin saada uuden mahdollisuuden työmarkkinoilla, mutta sellaisia ei nykypäivänä jaella. Hirveän vaikea löytää elämälle merkitystä. 

Ainakin sulla on se mies. T. Katkera ikisinkku

AP. Älä ota paineita surkean ja turhan elämäsi suhteen. Kaikki muutkin elämät ovat aivan yhtä turhia, vaikka eivät niin surkeilta vaikuttaisi.

Vierailija kirjoitti:

Ainakin sulla on se mies. T. Katkera ikisinkku

Niin on, ja hirveän rakas onkin. Mutta hirveän rakkaalle miehelle ei voi sälyttää sitä vastuuta, että hänen yksin pitäisi tehdä minut onnelliseksi, eikä se rakkainkaan mies riitä pyyhkimään pois kaikkia elämäni vastoinkäymisiä. Saan hänestä aivan valtavasti voimaa, mutta en yksinkertaisesti voi uuvuttaa miestäni kaikella tällä, mitä olen tänne kirjoittanut. Toki hän tietää olostani, muttei toivon mukaan ihan tässä volyymissa. Kun hän ihan oikeasti ansaitsee vain parasta.

Ap

En jaksanut lukea kaikkia vastauksia, mutta kuulostat olevan hyvin samassa tilanteessa kuin minäkin. Paitsi että mulla ei ole mitään tutkintoakaan, enkä myöskään opiskele. Pitkäaikaistyöttömänä elelen, tahattomasti lapsettomia ollaan ja usein tuntuu siltä että olen se jonka tehtävänä on sit seurata sivusta kun muut elävät. Periaatteessa olis mahdollisuus toteuttaa itseään miten vain, mut en saa itsestäni yhtikäs mitään irti. Juuri mikään ei kiinnosta. Elämä on ihan mukavaa ja parisuhde on onnellinen ja ihana, mut muuten vain olen. Joskus oon miettinyt et ei kait kaikkien tartte saadakaan asioita aikaiseksi. Kai minunkin olemassaoloon silti on jokin syy...vaikken sitä sitten koskaan tulis löytämäänkään. Facebookissa toimii muuten SYKE-verkosto-niminen ryhmä, eli Simpukan Yksin ja Kaksin Elävien verkosto. Se on tarkoitettu tahattomasti lapsettomaksi jääneille. Sieltä sai ainakin ennen ihan hyvin vertaistukea, nykytilannetta en tiedä kun en enää ole jäsen.

Vierailija kirjoitti:

Olisiko adoptio teille mahdollinen vaihtoehto? Vaikutat hyväsydämiseltä ja sukurakkaalta ihmiseltä.

En tiedä. Tämänhetkisessä tilanteessa tuskin, ja toivon, että vielä olisi kortteja käännettävänä ennen tätä vaihtoehtoa. 

Ap

Ihan hyvä, että itket.

Mä kannustin sua hakemaan apua, koska aina luotin, että olin onnistunut aina ennenkin selättämään omat masennukseni, mutta tossa tilanteessa, kun oli kolmas km takana (enkä ollut menestynyt alalla, johon on vaikein päästä kaikista koulutusaloista) ja elämäni oli todella tyhjää, mulla olisi pitänyt löytyä älyä hakea apua. Pelkällä tutkinnollahan ei mitään tee... Olin siinä tilassa, etten oikeastaan edes tajunnut sen vakavuutta, koska olin niin turtunutkin siihen jo. Ja kuten sanoin, koko elämäni oli ollut sitä kierrettä lapsesta asti.

Jaksan saarnata, koska a. olet selvästi keskimääräistä lahjakkaampi, b. sä voit käyttää niitä lahjojasi itsesi auttamiseen ja elämäsi suunnan muuttamiseen niin, että nyt kolmekymppisenä alat rakentamaan elämääsi oikeasti k e s t ä v ä l l e pohjalle. Se tie on erittäin vaativa ja kova, mutta jos päätät sen tehdä, onnistut siinä. Jos jäät vaan odottelemaan, kuten minä jäin "kyllä tämä menee ohi, on mennyt ennenkin" niin tilanne vain pahenee. Ne asiat mitkä pohjalla on eli tuo "et ole päässyt elämään mukaan" ei korjaannu ilman kovaa työtä ja itse pitää ensin saada siihen kuntoon, että niitä resursseja vapautuu käyttöön, eikä ne mene vaan selviytymiseen.

Olen 100 varma, että mietit, että mitähän vttua toi luulee tietävänsä mun elämästä ja siellä kilpaa kuorossa itsesi kanssa vähättelet masennustasi, ihan vapaasti. Joko sä teet jotain eli haet apua tai sitten sä haet sitä viiden vuoden päästä ja vihaat mua (muistat tän saarnan) kun en painokkaammin vaatinut sua hakemaan apua. Tai sitten sä kiität mua.

Tyypillisimpiä syitä olla hakematta apua on se, ettei "minua" kuitenkaan oteta vakavasti (ammattilaiset on kuitenkin ammattilaisia) ja häpeä (pelko leimaantumisesta esim. koska luullaan, että se estäisi esim. vanhemmuuden mikäli on ollut masentunut tms.). Kumpikin pelko on täysin turha.

Kolmas pelko, mikä on kaikkein pahin on "minua ei kukaan voi auttaa". Joko siksi, että jos ei itse ole pystynyt, ei kukaan muukaan voi yms. Avun pyytäminen ja vastaanottaminen vaatii luottamusta ja se on eka steppi, että päättää luottaa terveydenhuollon ammattilaisiin ja laskee elämänsä siihen, mutta se varsinainen hoito tapahtuu oman jaksamisen rajoissa, eikä kukaan vaadi sinulta ainakaan liikaa. Jos haluat edetä reippaasti, tarmolla, hammasta purren niin sua tuetaan täysillä, siitä olen varma. Jos osuu joku k.pää kohdalle (lääkäri, hoitaja) niin voit pyytää vaihtaa lääkäriä ja vedota kemioihin. Voit vaatia palvelua ;-).

Sulla on täydet mahdollisuudet.

Vierailija kirjoitti:

Ihan hyvä, että itket.

Mä kannustin sua hakemaan apua, koska aina luotin, että olin onnistunut aina ennenkin selättämään omat masennukseni, mutta tossa tilanteessa, kun oli kolmas km takana (enkä ollut menestynyt alalla, johon on vaikein päästä kaikista koulutusaloista) ja elämäni oli todella tyhjää, mulla olisi pitänyt löytyä älyä hakea apua. Pelkällä tutkinnollahan ei mitään tee... Olin siinä tilassa, etten oikeastaan edes tajunnut sen vakavuutta, koska olin niin turtunutkin siihen jo. Ja kuten sanoin, koko elämäni oli ollut sitä kierrettä lapsesta asti.

Jaksan saarnata, koska a. olet selvästi keskimääräistä lahjakkaampi, b. sä voit käyttää niitä lahjojasi itsesi auttamiseen ja elämäsi suunnan muuttamiseen niin, että nyt kolmekymppisenä alat rakentamaan elämääsi oikeasti k e s t ä v ä l l e pohjalle. Se tie on erittäin vaativa ja kova, mutta jos päätät sen tehdä, onnistut siinä. Jos jäät vaan odottelemaan, kuten minä jäin "kyllä tämä menee ohi, on mennyt ennenkin" niin tilanne vain pahenee. Ne asiat mitkä pohjalla on eli tuo "et ole päässyt elämään mukaan" ei korjaannu ilman kovaa työtä ja itse pitää ensin saada siihen kuntoon, että niitä resursseja vapautuu käyttöön, eikä ne mene vaan selviytymiseen.

Olen 100 varma, että mietit, että mitähän vttua toi luulee tietävänsä mun elämästä ja siellä kilpaa kuorossa itsesi kanssa vähättelet masennustasi, ihan vapaasti. Joko sä teet jotain eli haet apua tai sitten sä haet sitä viiden vuoden päästä ja vihaat mua (muistat tän saarnan) kun en painokkaammin vaatinut sua hakemaan apua. Tai sitten sä kiität mua.

Tyypillisimpiä syitä olla hakematta apua on se, ettei "minua" kuitenkaan oteta vakavasti (ammattilaiset on kuitenkin ammattilaisia) ja häpeä (pelko leimaantumisesta esim. koska luullaan, että se estäisi esim. vanhemmuuden mikäli on ollut masentunut tms.). Kumpikin pelko on täysin turha.

Kolmas pelko, mikä on kaikkein pahin on "minua ei kukaan voi auttaa". Joko siksi, että jos ei itse ole pystynyt, ei kukaan muukaan voi yms. Avun pyytäminen ja vastaanottaminen vaatii luottamusta ja se on eka steppi, että päättää luottaa terveydenhuollon ammattilaisiin ja laskee elämänsä siihen, mutta se varsinainen hoito tapahtuu oman jaksamisen rajoissa, eikä kukaan vaadi sinulta ainakaan liikaa. Jos haluat edetä reippaasti, tarmolla, hammasta purren niin sua tuetaan täysillä, siitä olen varma. Jos osuu joku k.pää kohdalle (lääkäri, hoitaja) niin voit pyytää vaihtaa lääkäriä ja vedota kemioihin. Voit vaatia palvelua ;-).

Sulla on täydet mahdollisuudet.

Kiitos hirveästi viestistäsi ja anteeksi että venyi hieman vastaaminen, olen tässä yrittänyt hieman koota itseäni. :) Olen tällä hetkellä hakenut aika sinnikkäästi apua terveyskeskuksesta ja neuvolasta ongelmaani, mielenterveysapua en toistaiseksi ole vielä hakenut kun tällä hetkellä suurimpana ongelmana tuntuu olevan juurikin pelko lapsettomuudesta. Syystä tai toisesta vain tuntuu, että minut kirjaimellisesti käännytetään ovilta, ja tällä hetkellä tämän ongelman suhteen ainoa paikka, jonne olen päässyt, on gynekologin perustarkastus yksityisellä ja luonnollisesti omalla rahalla, mitä ei juuri ole. Tuntuu, että olen jäänyt ongelmieni kanssa terveydenhoidonkin saralta aivan totaalisen yksin. Enkä yksinkertaisesti tiedä, miten apua enää selkeämmin hakea, kun olen yrittänyt selventää apua hakiessani, että tuntuu että olen tämän asian kanssa yksin, elämäni alkaa murentua kaiken tämän ympärillä ja että tarvitsen apua.

Ap

Minulla on ajoittain myös vahvoja arvottomia sen tunteita. Tiedostan niiden liittyvän masennukseeni, mutta pelkään silti, etten tule pääsemään niistä koskaan eroon. Elämä on hyvää, mutta minulla on matkassa monenlaisia taakkoja.

On käynyt selväksi, että taipumus masennukseen on sen verran voimakas aiemman kuormituksen takia, että joudun ottamaan sen huomioon tekemisissäni ratkaisuissa koko loppuelämäni ajan.

Ehkä aika auttaa hyväksymään tämän asian, mutta tällä hetkellä olen pettynyt. Elämäni ei tulekaan olemaan sellainen menetystarina ja niskavoitto aiemmista vaikeista kokemuksistani, kuin mitä olen pitkään kovasti toivonut. Yritän kuitenkin nyt päivä kerrallaan päästä eteenpäin ja toivon, että minulla olisi jossain vaiheessa taas hiukan onneakin matkassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan hyvä, että itket.

Mä kannustin sua hakemaan apua, koska aina luotin, että olin onnistunut aina ennenkin selättämään omat masennukseni, mutta tossa tilanteessa, kun oli kolmas km takana (enkä ollut menestynyt alalla, johon on vaikein päästä kaikista koulutusaloista) ja elämäni oli todella tyhjää, mulla olisi pitänyt löytyä älyä hakea apua. Pelkällä tutkinnollahan ei mitään tee... Olin siinä tilassa, etten oikeastaan edes tajunnut sen vakavuutta, koska olin niin turtunutkin siihen jo. Ja kuten sanoin, koko elämäni oli ollut sitä kierrettä lapsesta asti.

Jaksan saarnata, koska a. olet selvästi keskimääräistä lahjakkaampi, b. sä voit käyttää niitä lahjojasi itsesi auttamiseen ja elämäsi suunnan muuttamiseen niin, että nyt kolmekymppisenä alat rakentamaan elämääsi oikeasti k e s t ä v ä l l e pohjalle. Se tie on erittäin vaativa ja kova, mutta jos päätät sen tehdä, onnistut siinä. Jos jäät vaan odottelemaan, kuten minä jäin "kyllä tämä menee ohi, on mennyt ennenkin" niin tilanne vain pahenee. Ne asiat mitkä pohjalla on eli tuo "et ole päässyt elämään mukaan" ei korjaannu ilman kovaa työtä ja itse pitää ensin saada siihen kuntoon, että niitä resursseja vapautuu käyttöön, eikä ne mene vaan selviytymiseen.

Olen 100 varma, että mietit, että mitähän vttua toi luulee tietävänsä mun elämästä ja siellä kilpaa kuorossa itsesi kanssa vähättelet masennustasi, ihan vapaasti. Joko sä teet jotain eli haet apua tai sitten sä haet sitä viiden vuoden päästä ja vihaat mua (muistat tän saarnan) kun en painokkaammin vaatinut sua hakemaan apua. Tai sitten sä kiität mua.

Tyypillisimpiä syitä olla hakematta apua on se, ettei "minua" kuitenkaan oteta vakavasti (ammattilaiset on kuitenkin ammattilaisia) ja häpeä (pelko leimaantumisesta esim. koska luullaan, että se estäisi esim. vanhemmuuden mikäli on ollut masentunut tms.). Kumpikin pelko on täysin turha.

Kolmas pelko, mikä on kaikkein pahin on "minua ei kukaan voi auttaa". Joko siksi, että jos ei itse ole pystynyt, ei kukaan muukaan voi yms. Avun pyytäminen ja vastaanottaminen vaatii luottamusta ja se on eka steppi, että päättää luottaa terveydenhuollon ammattilaisiin ja laskee elämänsä siihen, mutta se varsinainen hoito tapahtuu oman jaksamisen rajoissa, eikä kukaan vaadi sinulta ainakaan liikaa. Jos haluat edetä reippaasti, tarmolla, hammasta purren niin sua tuetaan täysillä, siitä olen varma. Jos osuu joku k.pää kohdalle (lääkäri, hoitaja) niin voit pyytää vaihtaa lääkäriä ja vedota kemioihin. Voit vaatia palvelua ;-).

Sulla on täydet mahdollisuudet.

Kiitos hirveästi viestistäsi ja anteeksi että venyi hieman vastaaminen, olen tässä yrittänyt hieman koota itseäni. :) Olen tällä hetkellä hakenut aika sinnikkäästi apua terveyskeskuksesta ja neuvolasta ongelmaani, mielenterveysapua en toistaiseksi ole vielä hakenut kun tällä hetkellä suurimpana ongelmana tuntuu olevan juurikin pelko lapsettomuudesta. Syystä tai toisesta vain tuntuu, että minut kirjaimellisesti käännytetään ovilta, ja tällä hetkellä tämän ongelman suhteen ainoa paikka, jonne olen päässyt, on gynekologin perustarkastus yksityisellä ja luonnollisesti omalla rahalla, mitä ei juuri ole. Tuntuu, että olen jäänyt ongelmieni kanssa terveydenhoidonkin saralta aivan totaalisen yksin. Enkä yksinkertaisesti tiedä, miten apua enää selkeämmin hakea, kun olen yrittänyt selventää apua hakiessani, että tuntuu että olen tämän asian kanssa yksin, elämäni alkaa murentua kaiken tämän ympärillä ja että tarvitsen apua.

Ap

Aika yleistä pelätä hylkäystä ja torjuntaa terveydenhuollonkin suunnalta, varsinkin kun on masentunut. Se ei kuitenkaan todennäköisesti suurin pelkosi, joten se riski kannattaa ottaa.

Tätä ketjua lukiessa olet varmasti vertaillut alaspäin "ei minulla noin huonosti ole", mutta tässä onkin kyse susta ja sun tilanteesta. Toivon, että tajuat sen.

Sä voit nennä tk-lääkärille ja sanoa, että olet koko elämäsi yrittänyt sinnitellä toistuvan masennuksen kanssa ja tunnet itsesi arvottomaksi, eikä elämäsi ole kestävällä pohjalla, pelkäät jatkuvasti, että jostain tulee jotain, mikä romauttaa kaiken. Ja sen, ETTÄ haluat apua, olet v a l m i s ottamaan sitä vastaan ja haluat tehdä kaikkesi päästäksesi siitä kierteestä eroon. Kysyt, onko mahdollista saada asiakkuus psykiatrian poliklinikalle, jossa sun tilannetta selvitettäisiin ja seurattaisiin (tk-lääkärin luona ei sitä kartoitusta ehdi tehdä, joten riittää jos sanot tuon).

Sitten kerrot läheisillesi, että aiot hakea itsellesi apua. Tulet huomaamaan, että he suhtautuu kannustavasti ja saattavat olla helpottuneita jopa.

Pystypäin, sellaisella prkl. mulla on oikeus hyvään, kestävään, toimivaan... (you name it!) elämään ja nyt myös v a a d i n itselleni apua.

Oikeasti! Usko mua. Jos sä saat asiakkuuden, sitoudut hoitoon 100% ja otayät vastan lääkkeet niin sulla on erinomaiset mahdollisuudet. Mut perspektiivi pitää olla riittävän pitkä. Ensin 3kk pätkissä, sitten 2 vuotta, 5 vuotta, 10 vuotta, 15 vuotta jne. Loppuelämä nousujohteisesti pois kierteestä.

Mä tiedän, että sä haluat sitä, koska k a i k k i jotka on elänyt kokien elämänsä arvottomaksi h a l u a a siitä pois/parempaa. Usko!! Se ON mahdollista.

^ voit myös sanoa, että tulit kun olet k u u l l u t, että sellaisesta kierteestä voi päästä, vaikkei sinulla ole käsitystä siitä, miten se voisi tapahtua, mutta olet kuullut, että psyk. polin hoito voi auttaa.

Voit myös sanoa, että olet alisuoriutunut, etkä voi tietää, miten tämä pitkällä tähtäimellä voi vaikuttaa työkykyysi ym.

Toivottavasti et pidä tyhmänä sitä, että sanon sulle, mitä sanoa... tiedän miten vaikeaa se ensimmäinen meno voi olla, joten siksi yritän sanoittaa sun puolesta ;-).

Niin ja mitä lääkkeisiin tulee niin olen nyt neljän vuoden jälkeen alkanut vähentää lääkitystä. Mulla siis toi neljä vuotta oli se aika, ninkä se otti. En lopeta kokonaan, mut annos puolitetaan ja sitten taas seurataan pari vuotta.

Tuo suurista haaveilu on minusta myös eräänlainen defenssi nuorena ja lapsena. Ei niinkään "pelkkä" epärealistinen haave vaan tapa selvitä sen hetkisestä tilanteesta kun kuvittelee itselleen tulevaisuuden joka korvaa kaiken menetetyn. Sen takia kun sitä ei saavuta, se lyö menneisyydenkin päin kasvoja jota on onnistunut mielikuvillaan välttelemään. 

Vierailija kirjoitti:

Tuo suurista haaveilu on minusta myös eräänlainen defenssi nuorena ja lapsena. Ei niinkään "pelkkä" epärealistinen haave vaan tapa selvitä sen hetkisestä tilanteesta kun kuvittelee itselleen tulevaisuuden joka korvaa kaiken menetetyn. Sen takia kun sitä ei saavuta, se lyö menneisyydenkin päin kasvoja jota on onnistunut mielikuvillaan välttelemään. 

Kyllä ne unelmat on mahdollista toteuttaa, kun vaan hoitaa masennuksen pois ensin. Siis jos yhtään on älyä tai lahjoja. Ap on VASTA 30-vuotias, n. 50 vuotta aikaa jäljellä (hyväkuntoisena) toteuttaa unelmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo suurista haaveilu on minusta myös eräänlainen defenssi nuorena ja lapsena. Ei niinkään "pelkkä" epärealistinen haave vaan tapa selvitä sen hetkisestä tilanteesta kun kuvittelee itselleen tulevaisuuden joka korvaa kaiken menetetyn. Sen takia kun sitä ei saavuta, se lyö menneisyydenkin päin kasvoja jota on onnistunut mielikuvillaan välttelemään. 

Kyllä ne unelmat on mahdollista toteuttaa, kun vaan hoitaa masennuksen pois ensin. Siis jos yhtään on älyä tai lahjoja. Ap on VASTA 30-vuotias, n. 50 vuotta aikaa jäljellä (hyväkuntoisena) toteuttaa unelmia.

Kommenttini tarkoitus oli sanoa että haaveilu "suurista", suurinpiirtein sankariteoista, voi olla myös oire siitä että pakenee todellisuutta. Usemmiten ihmisillä on varmasti isojakin haaveita, mutta niihin suhtaudutaan realistisesti ja niitä ennen on pienempiä helpommin saavutettavia etappeja.

Uskaltaisin veikata, että suurimmalla osalla ihmisistä on ainakin toisinaan arvottomuuden tunnetta ja/tai masennusta, myös niillä joista sitä ei uskoisi.

Otan esimerkiksi omat kokemukseni:

Tilanteeni päällisin puolin: olen noin 30v, koulut on käyty hyvällä menestyksellä läpi, olen saanut hyväpalkkaisen vakituisen työpaikan mieleiseltäni alalta, on oma asunto juuri sellaisilla ominaisuuksilla mitä halusinkin ja taloudellinen tilanne on ylipäätään erittäin hyvä. On säästöjä ja rahaa tulee enemmän kuin ehdin tuhlata. Periaatteessa juuri sellainen tilanne mihin olen pyrkinytkin.

Mutta. Sitten sisäisesti se miltä kaikki tuntui: Kaikki "saavutukset" ovat vain tuuria tai eivät edes mitään saavutuksia. En ole oikeastaan yhtään mitään. Ketään ei oikeasti kiinnosta pätkääkään vaikka kuolisin tähän paikkaan, miksi ihmeessä muka kiinnostaisi tai edes pitäisi kiinnostaa? Ei ole mitään unelmia. Ei ole mitään syytä nousta aamulla ylös paitsi jatkaa "olemassa olemista" ja loppujen lopuksi sekin on täysin turhaa. Vielä noin 5 vuotta aiemmin kaikki tämä tuntui tosi pahalta ja itkin usein yksin ollessani. Enää mikään ei tunnu miltään. Nousen viikonloppuisin sängystä ylös vasta illalla ja sekin ainoastaan koska on nälkä.

Usean vuoden ajan tuo kaikki ei oikeastaan haitannut juuri siitä syystä että ei enää ollut mitään omia tunteita. Kaikki mitä tunsi oli vain empaattinen reaktio jonkun muun kokemiin tunteisiin. Joku nauraa ilosta - itsekin on hetken iloinen. Jotain oikeasti todella hyvää tapahtuu itselle - ei tunnu yhtään miltään.

Viime vuoden lopulla kuitenkin tapahtui jotain. Kaikki alkoi yhtäkkiä tuntumaan taas aivan järkyttävän pahalta. Aloin pikkuhiljaa näkemään että ei tämä nyt ihan normaalia ole, kyllä jossain pitäisi tuntua, jotain pitäisi tehdä. Pikkujoulujuhlissa sitten avauduin työkaverilleni asiasta ja suureksi yllätyksekseni hänellä oli myös ollut vakava masennuskausi viime vuosien aikana. Hän kertoi että oli saanut apua lopulta terapiasta ja suositteli sitä myös minulle ja sai minut uskomaan että avun hakeminen ei todellakaan ole mikään häpeä.

Nyt jo muutaman kuukauden jälkeen tuntuu monessa mielessä todella paljon paremmalta, vaikka edelleen on paljon tehtävää. Tämänkin kirjoittaminen tuntuu jotenkin tosi terapeuttiselta. Olen jo uskaltanut alkaa haaveilla että voisin joskus löytää jonkun rinnalleni. Ehkä sitä ei tapahdu vielä muutamaan vuoteen mutta miksei joskus. Voisin ehkä jopa perustaa perheen! Toistaiseksi parasta on kuitenkin tehnyt se, että ns. "saavutetuista eduista" on lupa nauttia. Raha on vain rahaa, mutta sitä voi kuitenkin muuttaa elämyksiksi. Voisin käydä vaikka ulkomailla! Tiedän toki että taloudellinen tilanteeni on melko poikkeuksellinen nuorelle ihmiselle nyky-Suomessa, mutta yllättävän vähällä saa jo paljon aikaiseksi. Niin ja ennen kaikkea: minulla on herännyt toivo siitä, että minullakin on vielä tulevaisuus joka on näkemisen ja kokemisen arvoinen.

Työkaverini oli oikeassa, avun hakeminen ei todellakaan ole mikään häpeä.

Maailman tapahtuminen vain on, sen syntyminen tyhjästä niin kuin loputtomasti aukeavan kukinnon, jonka olemus on virrata, olla.

Itsensä tarkkailu, kuten tämä ketju osoittaa on mitä? Huomio tarkkailee itseään. Voiko mikroskooppi tutkia itseään? Tähän loppuu dualismin maailmanselitys. Entäpä tarkkailijan ja sen kohteen, subjektin ja objektin sisänsä sulkeva ajatus että maailma vain tapahtuu, eikä ole ketään ”minua” joka oikeasti olisi ohjailemassa tätä ruumista, tällä pallolla, jonka asukkaita yhtäkkiä ja pyytämättä olemme. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna maailman voisi käsittää kuin elokuvana jota esitetään tyhjälle salille. Joskus luulemme olevamme katsojia, joskus luulemme olevamme elokuvan hahmoja.

Sen tajuaminen että emme voi koskaan olla mitään muuta kuin mitä olemme, vapauttaa. Suosittelen AP:lle mindfulness-harjoituksia :)