Onko kunnianhimo sama kuin kilpailuhenkisyys?

kilpailuhenkisyys = halu olla luokan/työpaikan ym. paras

kunnianhimo = halu löytää "totuus"/olla hyvä omassa jutussaan riippumatta siitä mitä muut sanovat/pitävät tavoittelemisen arvoisena

menikö oikein?

Kunnianhimoa käytetään pirun huonona tekosyynä kaikelle epäonnistumiselle. 

Vierailija kirjoitti:

Kunnianhimoa käytetään pirun huonona tekosyynä kaikelle epäonnistumiselle. 

Totta.

Mutta, kun hän oli niin kunnianhimoinen...kuulee useinkin sanottavan epäonnistuneen suorituksen jälkeen.

Minulle kunnianhimo on kilpailua itseni kanssa. Haluan ylittää itseni.

Haluan oppia lisää, tietää lisää, osata enemmän omalla alallani. Edetä.

En kilpaile muiden kanssa. Hyväksyn muiden tavoitteet. Ne ei itse asiassa kiinnosta minua.

Tämä on eräällä tavalla jopa vaarallista! On muistettava varoa ettei polta itseään loppuun! Se on epätervettä kunnianhimoa.

Nainen 28

On ja ei, yleensä yhtä aikaa.

Minä olen kunnianhimoinen. Se tarkoittaa, että haluan tehdä omat juttuni niin korkealla tasolla kuin mahdollista ja haluan niistä myös tunnustusta. Joiltain osin tämä vaatii kilpailua, minun pitää saada kilpailtuja rahituksia ja työpaikkoja, jotta voin tehdä omia juttujani mahdollisimman korkealla tasolla. Toiisaalta en halua tehdä sitä samaa, jota muutkin tekevät, vaan nimenomaan omaa juttuani. Siksi kaikessa ei kannata kilpailla. Ja kunnianhimoon kuuluu jopa osia, joissa kilpailusta on haittaa ja joissa pitää auttaa ja tuupata eteenpäin niitä ihmisiä, jotka tavallaan toisaalla ovat tai joista ennen pitkää tulee omia kilpailijoita.

Kyynerpäätaktiikasta puhuat ne, jotka eivät tajua kuvion jölkimmäistä osaa ja siksi eivät menesty.

Vierailija kirjoitti:

kilpailuhenkisyys = halu olla luokan/työpaikan ym. paras

kunnianhimo = halu löytää "totuus"/olla hyvä omassa jutussaan riippumatta siitä mitä muut sanovat/pitävät tavoittelemisen arvoisena

menikö oikein?

Aplodeja. Oikea vastaus suoraan wikipediasta.

E välttämättä ole. Ihminen voi olla luonnostaan kunnianhimoinen ilman kilpailuhenkistä sosiaalista asetelmaa. Pyrkiä itse parhaimpaansa vertaamatta toisiin. Mutta yleisesti se kai käytännössä kuitenkin liittyy myös kilpailuhenkisyyteen ja vertailuun toisiin. 

Vierailija kirjoitti:

E välttämättä ole. Ihminen voi olla luonnostaan kunnianhimoinen ilman kilpailuhenkistä sosiaalista asetelmaa. Pyrkiä itse parhaimpaansa vertaamatta toisiin. Mutta yleisesti se kai käytännössä kuitenkin liittyy myös kilpailuhenkisyyteen ja vertailuun toisiin. 

Koska siihen ”omaan parhaimpaan” pääsemiseen tarvitaan lähes aina jotain ulkopuolisia resursseja (rahaa, aikaa, vapautta, sosiaalista tai kulttuurista pääomaa ja luotettavuutta, turvaa, jne), ja koska ne ovat yleensä rajallisia, joutuu ”omaan parhaaseensa” pääsemiseksi käytönnössä aina kilpailemaan.

Nykymaailmassa ei enää ole etuoikeutettuja, joilla kaikki nuo resurssit olisivat automaattisesti köytettävissään. Tai ainakin heitä on kovin vähän.

Mä en ole kauhean kunnianhimoinen, mutta olen kilpailuhenkinen.

Sen huomaa esim. peleistä.

Ei ole sama asia.

Koen että kunnianhimo lähtee sisäisestä motivaatiosta esim. itsensä kehittämisestä siinä missä kilpailuhenkinen motivoituu ulkoisista tekijöistä esim. halusta olla muita parempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

E välttämättä ole. Ihminen voi olla luonnostaan kunnianhimoinen ilman kilpailuhenkistä sosiaalista asetelmaa. Pyrkiä itse parhaimpaansa vertaamatta toisiin. Mutta yleisesti se kai käytännössä kuitenkin liittyy myös kilpailuhenkisyyteen ja vertailuun toisiin. 

Koska siihen ”omaan parhaimpaan” pääsemiseen tarvitaan lähes aina jotain ulkopuolisia resursseja (rahaa, aikaa, vapautta, sosiaalista tai kulttuurista pääomaa ja luotettavuutta, turvaa, jne), ja koska ne ovat yleensä rajallisia, joutuu ”omaan parhaaseensa” pääsemiseksi käytönnössä aina kilpailemaan.

Nykymaailmassa ei enää ole etuoikeutettuja, joilla kaikki nuo resurssit olisivat automaattisesti köytettävissään. Tai ainakin heitä on kovin vähän.

itse mietin tuossa käytännöläheisesti vaikka lukioaikaani. Yritin lukea valtavasti ja tein läksyjä tuntikaupalla päivittäin kotona. Tarvitsin resursseiksi työtuolin, työpöydän ja oppikirjat jne. Resurssina toimi kannustus kotoa tähän pänttäämiseen ja suoritusten kehuminen ja arvostaminen. Sillä olisi voinut päästä aika pitkälle. Mutta vaatimukset kotoa olivat lopulta liian vaativat että ne kääntyivätkin itseään vastaan. Kunnianhimoni on kyllä säilynyt mutta kilpailuhenkisyys lähes kadonnut tästä johtuen.

Vierailija kirjoitti:

Koen että kunnianhimo lähtee sisäisestä motivaatiosta esim. itsensä kehittämisestä siinä missä kilpailuhenkinen motivoituu ulkoisista tekijöistä esim. halusta olla muita parempi.

Kyllä näin on. Tunnen erään (itseni lisäksi :) aika kunnianhimoisen tai sanoisinko ambitioisen ja siten kilpailuhenkisen työkaverin. Hän on ainut lapsi myös kuten minäkin. Hän on todella mukava mutta työelämässä suorastaan sietämättömän ärsyttävä joskus kilpailuhenkisyydessään. Oikeastaan se tuttuus hänessä itseeni ärsyttää jotenkin eniten :) 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koen että kunnianhimo lähtee sisäisestä motivaatiosta esim. itsensä kehittämisestä siinä missä kilpailuhenkinen motivoituu ulkoisista tekijöistä esim. halusta olla muita parempi.

Kyllä näin on. Tunnen erään (itseni lisäksi :) aika kunnianhimoisen tai sanoisinko ambitioisen ja siten kilpailuhenkisen työkaverin. Hän on ainut lapsi myös kuten minäkin. Hän on todella mukava mutta työelämässä suorastaan sietämättömän ärsyttävä joskus kilpailuhenkisyydessään. Oikeastaan se tuttuus hänessä itseeni ärsyttää jotenkin eniten :) 

Tässä edellisessä kommentissa siis kunnianhimo ja kilpailuhenkisyys menevät käsi kädessä.

Mietin, että jos oikeasti haluaa olla ykkönen jossakin asiassa, se vaatii molempia. Esim. kilpaurheilijalta vaaditaan varmasti sekä huikeaa kunnianhimoa mutta myös kilpailuhenkisyyttä, sillä kunniaa ei voi saavuttaa kilpailematta muita vastaan.

Itselläni on selvästi puutetta molemmista, sillä en ole koskaan osannut tavoitella mitään. En ymmärrä miksi mun pitäis olla paras jossakin asiassa, tekiskö se muka minut onnellisemmaksi. Opportunistina oon vaan ajelehtinut elämässä ja kuin ihmeen kaupalla päässyt aika hyvään asemaan, siis hyvään työhön josta saa kelpo liksaa.

Oon ollut itseni kanssa melko lailla sinut tähän saakka, mutta nyt on alkanut vähän häiritä, koska hoksaan ettei myöskään mun lapsia aja kumpikaan mielentila - ja he eivät kerta kaikkiaan tunnu pyrkivän edes välttäviin suorituksiin (koulussa).  Jotenkin musta tuntuu (lähipiirin seurannan perusteella), että kunnianhimo ja/tai kilpailuhenkisyys jotenkin siirtyy sukupolvelta toiselle...

ap

Olen molempia, joten vaikea erotella.

Monessa tilanteessa on ollut aika isona motiivina halu voittaa. Siis kilpailla rehdisti muita vastaan ja voittaa. Selvitä myös haasteista voittajana.

N39