Mikä mua vaivaa

Joskus tiedostan että ko.aiheesta (mikä nyt sitten ikinä onkaan) on turhaa suuttua, pitäisi rauhoittua ja antaa olla. Sitten huomaankin että olen jo raivon vallassa, suuttumus on silmitöntä ja "sokeaa", vaikea saada itseni kasaan ja tuntuu kuin maailma romahtaisi. Millään ei ole mitään merkitystä sillä hetkellä. En välttämättä aina itse muista siitä hetkestä kokonaiskuvaa.

Toisaalta saatan itsekin ihmetellä jälkikäteen käyttäytymistäni.. en tiedä mistä se riippuu muistanko siitä mitään vai ihmettelenkö tapahtunutta. Joskus kadun, joskus ei kiinnosta tippaakaan.
En todellakaan aina suuttuisi niistä pienestä asioista.. tuntuu normiolotilassa (=olen herkkä ja mukava, ystävällinen) käsittämättömältä touhulta.

Eli toisin sanoen mielialani saattaa tunnissa heittää vuoristorataa sadasta nollaan. Välillä ihmettelen miten mieheni kestää tällaista sekopäätä mutta hän kuulemma rakastaa mua kaikesta huolimatta, minäkin häntä. Mutta en tahtoisi hänelle näin painavaa henkistä taakkaa.

En luota ihmisiin, tuntuu että lähes kaikki haluaa mulle pohjimmiltaan pahaa (paitsi mieheni) ja tykkää siitä kun mulla menee huonosti.

Välillä tuntuu että kehoni on mulle vieras. Tai tämä elämä, ihan kuin olisin vain jossain "vierailulla".

Ahdistaa pienimmätkin asiat. Pelkkä postipaketin haku vaatii päivän tai parin valmistautumisen. Roskien vienti tuntuu rintakehässä, tuntuu että kaikki kattoo. Kun vien koiraa ulos niin tuntuu että jokaisesta asunnosta ihmiset tuijottaa mua. Mutta toisaalta taas vastaantulijat tai autoilijat ei kiinnosta/haittaa. Mistähän tämäkin johtuu? Ei ole mitään järkeä. Ja lisää riittäisi vaikka millä mitalla.

Mulla alkaisi opinnot syksyllä. Pää on ihan lukossa. Miten voin mennä kouluun jos roskien vientiinkin täytyy psyykata itseäni?

Mikähän mielenvika mahtaa olla kyseessä? Normaalista hyvin kaukana..ikääkin vasta 26.