Minulla on epäempaattiset vanhemmat. Miten voin/ voinko välttää heidän kaltaisekseen tulemisen?

up

Ahdistavinta on se, ettei pysty rentoutumaan sillä aivan puskista voi tulla joku loukkaus keskellä tavallisen tai jopa hyväntuulisen keskustelun aikana.

Ap

Joskus tuo on tuntunut lähes kiusaamiselta. Olen tehnyt aivan järkyttävän määrän työtä itseni kanssa (olen nuori aikuinen) ja sen kanssa että tiedän mikä on totta ja mikäei, esim. minussa itsessäni. Kaverisuhteet on luultavasti pelastaneet jonkun verran. Kotona on aina kuitenkin huolehdittu materialistisesti enkä sitä ole koskaan kiistänyt. Vanhemmat vetoaa tähän ja sanoo voi voi eikö olla huolehdittu. Ovat ja eivät ole. En odota keltään täydellisyyttä. Ap

Kellään edes jotain kommenttia? Olen valmis antamaan paljon etten olisi joku kauhea ihminen, esim että tylytän muita tai jätän heitteille ja pidän tätä sitten normaalina. Vanhemmilta toki tulee kommenttia että "tyrkytän apuani" tai jos kerron että joku sanoi minusta hyvää, heti ollaan todistamassa vääräksi , että totuus on toinen. Ap

Jaa-a, olen itse kodista joka oli henkisesti aivan sairas, vaikka päällepäin se ei näkynyt. Ei ollut työttömyyttä, köyhyyttä, päihteiden käyttöä tai näkyvää väkivaltaa (ruumiillista kurittamista kyllä oli), joten ulkopuolinen apu jäi saamatta. Jatkuva ilkeily, vähättely, tekemisten kyttääminen ja turhasta syyttely olivat kuitenkin arkipäivää, ja ikävä kyllä lapsuuteni kotiolot pilasivat elämäni. En ole nyt aikuisenakaan emotionaalisesti "normaali" vaan sulkeutunut, ahdistunut ja vihainen sekä yliherkkä kaikelle kritiikille ja ilkeilylle. Tiedän, että saatan olla samalla tavalla ilkeä ja piikittelevä kuin vanhempani, mutta olen pyrkinyt tukahduttamaan tuon puolen itsestäni tullakseni edes jotenkin ihmisten kanssa toimeen. Toisaalta oikean minän tukahduttaminen aiheuttaa ongelmia sekin ja vie paljon energiaa. Ehkä terapia olisi hyväksi, meille kumpaisellekin, jossa oppisi parempia käyttäytymismalleja eikä vain sokeasti seuraisi vanhempiensa viitoittamaa polkua?

Mulla ei auta kuin terapia, olen aikuisena huomannut että olen hyvin epäempaattinen ja kylmä ja narsistinenkin, mikä on ihan luonnollista näillä geeneillä ja kasvatuksella. Keltä olisin oppinut empatiaa.

Onko tää nyt joku Kivikissaäidin alter ego D:

Vierailija kirjoitti:

Jaa-a, olen itse kodista joka oli henkisesti aivan sairas, vaikka päällepäin se ei näkynyt. Ei ollut työttömyyttä, köyhyyttä, päihteiden käyttöä tai näkyvää väkivaltaa (ruumiillista kurittamista kyllä oli), joten ulkopuolinen apu jäi saamatta. Jatkuva ilkeily, vähättely, tekemisten kyttääminen ja turhasta syyttely olivat kuitenkin arkipäivää, ja ikävä kyllä lapsuuteni kotiolot pilasivat elämäni. En ole nyt aikuisenakaan emotionaalisesti "normaali" vaan sulkeutunut, ahdistunut ja vihainen sekä yliherkkä kaikelle kritiikille ja ilkeilylle. Tiedän, että saatan olla samalla tavalla ilkeä ja piikittelevä kuin vanhempani, mutta olen pyrkinyt tukahduttamaan tuon puolen itsestäni tullakseni edes jotenkin ihmisten kanssa toimeen. Toisaalta oikean minän tukahduttaminen aiheuttaa ongelmia sekin ja vie paljon energiaa. Ehkä terapia olisi hyväksi, meille kumpaisellekin, jossa oppisi parempia käyttäytymismalleja eikä vain sokeasti seuraisi vanhempiensa viitoittamaa polkua?

Minulla on niin että ihmisille olen yleensä ystävällinen ja tarkoitankin sitä, päässä samaan aikaan ns pimeä puoleni haukkuu ko ihmiset lyttyyn halventavin sanakääntein..

Vierailija kirjoitti:

Onko tää nyt joku Kivikissaäidin alter ego D:

Joo tiedän Kivikissaäidin ja tiedän että tänä oli vähän samanlainen vuodatus kuin hänellä ja olen häntä kohtaan sympatiaa tuntenut (nyt ainakin luulette kun sanon näin) mutta eri ollaan.

Ap

Et voi paeta itseäsi..olet mitä olet.

Älä lisäänny..voit lopettaa pahan kierteen itseesi

Vierailija kirjoitti:

Jaa-a, olen itse kodista joka oli henkisesti aivan sairas, vaikka päällepäin se ei näkynyt. Ei ollut työttömyyttä, köyhyyttä, päihteiden käyttöä tai näkyvää väkivaltaa (ruumiillista kurittamista kyllä oli), joten ulkopuolinen apu jäi saamatta. Jatkuva ilkeily, vähättely, tekemisten kyttääminen ja turhasta syyttely olivat kuitenkin arkipäivää, ja ikävä kyllä lapsuuteni kotiolot pilasivat elämäni. En ole nyt aikuisenakaan emotionaalisesti "normaali" vaan sulkeutunut, ahdistunut ja vihainen sekä yliherkkä kaikelle kritiikille ja ilkeilylle. Tiedän, että saatan olla samalla tavalla ilkeä ja piikittelevä kuin vanhempani, mutta olen pyrkinyt tukahduttamaan tuon puolen itsestäni tullakseni edes jotenkin ihmisten kanssa toimeen. Toisaalta oikean minän tukahduttaminen aiheuttaa ongelmia sekin ja vie paljon energiaa. Ehkä terapia olisi hyväksi, meille kumpaisellekin, jossa oppisi parempia käyttäytymismalleja eikä vain sokeasti seuraisi vanhempiensa viitoittamaa polkua?

Tämä on kuin omasta elämästäni. Olen käynyt 2 v terapiassa enkä vieläkään pääse irti masennuksesta, josta olen kärsinyt ilmeisesti jo lapsesta lähtien. Tiedostan itsekin luisuvan samanlaiseksi ankeuttajaksi mutta itsensä muuttaminen on vaikeaa kun on pari vuosikymmentä joutunut elämään tuollaisessa ympäristössä. Ei minusta taida tulla koskaan normaalia...

Minun vanhempani olivat (ovat) myös kovin vaativia, pessimistisiä ja epäempaattisia ihmisiä. Ymmärsin vasta omia lapsia saatuani ja terapiaan päästyäni, miten vahingoittavia ajatusmalleja muista ja itsestäni olin lapsuudessani oppinut. Siellä opin myös, mitä empatia on ja mikä vaikutus sillä on kaikkeen, ja olen kuin eri ihminen nykyään.

Kuulostaa siltä, että sinulla on "toivoa" kun tiedostat, mistä on kyse. Terapiaa suosittelen lämpimästi.

Mulla kanssa epäempaattiset narsistivanhemmat. Olen monessa mielessä samanlainen ankeuttaja, pessimisti ja epäempaattinen kuin he. Nuorempana luulin että voisin olla erilainen omille lapsilleni. Hyvin vaikeaa se on, ja koko ajan huomaan muuttuvani enemmän äitini kaltaiseksi ankeaksi tyypiksi. Harmittaa. Ahdistaa.

Olen antanut vanhemmilleni anteeksi, koska tunnen esim mummoni käytöksen.. :D että miten se on hänen lapsiinsa vaikuttanut. Ja uskon tosiaan että minulla on toivoa. Kiitos muuten kaikista vastauksista. Ap