Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lamaannun lasten kiukuista
23.03.2018 |
Joskus jaksan taistella/ohittaa kiukut, joskus ne saa mut sängynpohjalle, en vaan jaksa!
Sama jos tarvisin miestä mukaan johonkin mihin menen lasten kanssa ja jos se ei lähde, joskus lamaannun ja jätän menemättä kokonaan.
Jos menen yksin lasten kanssa, joudun itteä kovasti tsemppaamaan ja 'yrittää olla ajattelematta mitään'.
Mistä tuo lamaannus voi johtua?
Miksi se vie jalat alta?
Samoin jos olen siivonnut ja heti sotketaan, lamaannun. Tuntuu et voimat ja energiat meni turhuuteen.
(En ole pikkutarkka ja tiptop siistityyppi silti, aika kaaosta meillä on.)
Kommentit (19)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omituista! Tuollaisissa tilanteissa minä taas voimaannun ja tunnen kuinka sappi alkaa kiehumaan. Ainakin tietää olevansa elossa. Mikäli tämä tieto tulee joillekkin yllätyksenä, niin voin vakuuttaa, että meillä määrään marssin tahdin Minä!
Mielenkiintoista, kuinka ihmiset toimivat samantapaisissa tilanteissa täysin erilailla. Jään ihmettelemään ja kummastelemaan tätä... hmm.
Komentoora kirjoitti:
Omituista! Tuollaisissa tilanteissa minä taas voimaannun ja tunnen kuinka sappi alkaa kiehumaan. Ainakin tietää olevansa elossa. Mikäli tämä tieto tulee joillekkin yllätyksenä, niin voin vakuuttaa, että meillä määrään marssin tahdin Minä!
Mielenkiintoista, kuinka ihmiset toimivat samantapaisissa tilanteissa täysin erilailla. Jään ihmettelemään ja kummastelemaan tätä... hmm.
Ei mun kohdalla se lamaantuminen tarkoita sitä, etten pysty toimimaan, mutta usein se menee huutamiseksi ja tappelemiseksi. (Tosin jos saan sanoa, niin ei tuo sunkaan suhtautumistapa ainakaan tuon viestin perusteella täysin terveeltä kuulosta.)
Vierailija kirjoitti:
Synnytyksen jälkeinen masennus.
Voiko se olla vieläkin vaikka synnytyksestä 5vuotta?
Masennusta on ollut ja n.5v oon terapioissa istunut.
Jos kuulen että joku on vaikka odottaa/on synnyttänyt, tulee kans voimaton olo.
Synnytykset oli todella kamalia ja uuvuin niistä, tuntu raiskauksilta ja luulin että kuolen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten lamaannut siis? Et pysty enää toimimaan? Itseäni vaan alkaa ärsyttää ja epätoivo toisinaan iskee kun kuljen taaperon perässä ja siivoan samat asiat miljoona kertaa päivässä..
Komentoora kirjoitti:
Omituista! Tuollaisissa tilanteissa minä taas voimaannun ja tunnen kuinka sappi alkaa kiehumaan. Ainakin tietää olevansa elossa. Mikäli tämä tieto tulee joillekkin yllätyksenä, niin voin vakuuttaa, että meillä määrään marssin tahdin Minä!
Mielenkiintoista, kuinka ihmiset toimivat samantapaisissa tilanteissa täysin erilailla. Jään ihmettelemään ja kummastelemaan tätä... hmm.
Saan myös välillä kiukusta voimaa ja voimahetkillä myös minä oon pomo.
Sitten toisinaan lamaannun ja vetäydyn.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhteys perheneuvolaan. Kannattaa ottaa vastaan apua, koska sitä on tarjolla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Synnytyksen jälkeinen masennus.
Voiko se olla vieläkin vaikka synnytyksestä 5vuotta?
Masennusta on ollut ja n.5v oon terapioissa istunut.
Jos kuulen että joku on vaikka odottaa/on synnyttänyt, tulee kans voimaton olo.
Synnytykset oli todella kamalia ja uuvuin niistä, tuntu raiskauksilta ja luulin että kuolen.
Synnytyksen jälkeinen masennus voi pitkittyessään jatkua jopa vuosikymmenen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten lamaannut siis? Et pysty enää toimimaan? Itseäni vaan alkaa ärsyttää ja epätoivo toisinaan iskee kun kuljen taaperon perässä ja siivoan samat asiat miljoona kertaa päivässä..
No nyt jouduin ottamaan melkein tunnin päiväunet. Joskus laitan peltorit korville ja leikin kuollutta.
Jotenkin luovutan ja vaivun hetkeksi itsesääliin ja kyselen itseltä miksi en vaan jaksa?
(Oon tietenkin introvertti mut mielestäni kaikkia vikoja ja vaivoja ei voi tuon ominaisuuden taakse laittaa?)
Ap
Vierailija kirjoitti:
Komentoora kirjoitti:
Omituista! Tuollaisissa tilanteissa minä taas voimaannun ja tunnen kuinka sappi alkaa kiehumaan. Ainakin tietää olevansa elossa. Mikäli tämä tieto tulee joillekkin yllätyksenä, niin voin vakuuttaa, että meillä määrään marssin tahdin Minä!
Mielenkiintoista, kuinka ihmiset toimivat samantapaisissa tilanteissa täysin erilailla. Jään ihmettelemään ja kummastelemaan tätä... hmm.
Ei mun kohdalla se lamaantuminen tarkoita sitä, etten pysty toimimaan, mutta usein se menee huutamiseksi ja tappelemiseksi. (Tosin jos saan sanoa, niin ei tuo sunkaan suhtautumistapa ainakaan tuon viestin perusteella täysin terveeltä kuulosta.)
Huutajat ja tappelijat siirretään alta nanosekunnin jäähylle. Tilanne rauhoitetaan ja sen jälkeen arvioidaan uudestaan. Keskustellaan tilanne selväksi. Jokaisella on paikkansa tässä perheessä. Minä aikuisena otat ohjat ja toimin kuten parhaaksi näen. Otan myos vetovastuun. Mun silmille ei hypitä, eikä auktoriteettiani kyseenalaisteta. Asennoitumiskysymys. Onhan tämä nyt terveempi toimintatapa, kuin sinun huutaminen, räyhääminen ja pelkurimainen vetäytyminen. Leuka pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yhteys perheneuvolaan. Kannattaa ottaa vastaan apua, koska sitä on tarjolla.
Meillä aikoinaan kävikin. Saatiin todella paljon hyviä vinkkejä ja apua. Mut ei se poistanut tätä lamaannusta.
Silloin kun lapset on 'kunnolla' eikä tappele, kaikki on hyvin eikä ole mitään hätää.
Se vaan etten kerkeä toipua/parantua vahvaksi seesteisinä aikoina.
Lapsethan aina tappelee ja huutaa, tiedän.
Osaksi nämä voi lapsuudestakin johtua. Aina joku tappeli ja huusi.
Nyt se onki omien kohdalla samaa, puuuuuh.
Vierailija kirjoitti:
Komentoora kirjoitti:
Omituista! Tuollaisissa tilanteissa minä taas voimaannun ja tunnen kuinka sappi alkaa kiehumaan. Ainakin tietää olevansa elossa. Mikäli tämä tieto tulee joillekkin yllätyksenä, niin voin vakuuttaa, että meillä määrään marssin tahdin Minä!
Mielenkiintoista, kuinka ihmiset toimivat samantapaisissa tilanteissa täysin erilailla. Jään ihmettelemään ja kummastelemaan tätä... hmm.
Saan myös välillä kiukusta voimaa ja voimahetkillä myös minä oon pomo.
Sitten toisinaan lamaannun ja vetäydyn.
Ap
Nyrkkisääntönä voidaa pitää pitkäjännitteisyyttä ja johdonmukaisuutta. Kun pidät itsestäsi huolta ja olet fyysisesti vahva, näin henkinen puoli seuraa mukana. Hallitse myös omat mielenheilahdukset ja "pysy kurssissa".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Komentoora kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Komentoora kirjoitti:
Omituista! Tuollaisissa tilanteissa minä taas voimaannun ja tunnen kuinka sappi alkaa kiehumaan. Ainakin tietää olevansa elossa. Mikäli tämä tieto tulee joillekkin yllätyksenä, niin voin vakuuttaa, että meillä määrään marssin tahdin Minä!
Mielenkiintoista, kuinka ihmiset toimivat samantapaisissa tilanteissa täysin erilailla. Jään ihmettelemään ja kummastelemaan tätä... hmm.
Ei mun kohdalla se lamaantuminen tarkoita sitä, etten pysty toimimaan, mutta usein se menee huutamiseksi ja tappelemiseksi. (Tosin jos saan sanoa, niin ei tuo sunkaan suhtautumistapa ainakaan tuon viestin perusteella täysin terveeltä kuulosta.)
Huutajat ja tappelijat siirretään alta nanosekunnin jäähylle. Tilanne rauhoitetaan ja sen jälkeen arvioidaan uudestaan. Keskustellaan tilanne selväksi. Jokaisella on paikkansa tässä perheessä. Minä aikuisena otat ohjat ja toimin kuten parhaaksi näen. Otan myos vetovastuun. Mun silmille ei hypitä, eikä auktoriteettiani kyseenalaisteta. Asennoitumiskysymys. Onhan tämä nyt terveempi toimintatapa, kuin sinun huutaminen, räyhääminen ja pelkurimainen vetäytyminen. Leuka pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä!
En minä sanonut, että oma tapani on terve, mutta on myös normaalia ja tervettä, että lapsi kyseenalaistaa vanhempansa auktoriteetin.
Vierailija kirjoitti:
Komentoora kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Komentoora kirjoitti:
Omituista! Tuollaisissa tilanteissa minä taas voimaannun ja tunnen kuinka sappi alkaa kiehumaan. Ainakin tietää olevansa elossa. Mikäli tämä tieto tulee joillekkin yllätyksenä, niin voin vakuuttaa, että meillä määrään marssin tahdin Minä!
Mielenkiintoista, kuinka ihmiset toimivat samantapaisissa tilanteissa täysin erilailla. Jään ihmettelemään ja kummastelemaan tätä... hmm.
Ei mun kohdalla se lamaantuminen tarkoita sitä, etten pysty toimimaan, mutta usein se menee huutamiseksi ja tappelemiseksi. (Tosin jos saan sanoa, niin ei tuo sunkaan suhtautumistapa ainakaan tuon viestin perusteella täysin terveeltä kuulosta.)
Huutajat ja tappelijat siirretään alta nanosekunnin jäähylle. Tilanne rauhoitetaan ja sen jälkeen arvioidaan uudestaan. Keskustellaan tilanne selväksi. Jokaisella on paikkansa tässä perheessä. Minä aikuisena otat ohjat ja toimin kuten parhaaksi näen. Otan myos vetovastuun. Mun silmille ei hypitä, eikä auktoriteettiani kyseenalaisteta. Asennoitumiskysymys. Onhan tämä nyt terveempi toimintatapa, kuin sinun huutaminen, räyhääminen ja pelkurimainen vetäytyminen. Leuka pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä!
En minä sanonut, että oma tapani on terve, mutta on myös normaalia ja tervettä, että lapsi kyseenalaistaa vanhempansa auktoriteetin.
Ei vielä siinä vaiheessa, kun lapsella ei ole ns. "työkaluja" kyseenalaistaa asioita ja häneltä puuttuu kyky ratkaista tilanteet turvallisesti ja järkevästi. Jokaisen perheen pitäisi luoda toimivat pelisäännöt ja noudattaa niitä. Aikuisten auktoriteetti on perusteltua varsinkin silloin, kun on kyse sujuvasta arjenpyörityksestä, turvallisuudesta ja kaikkien peheenjäsenten hyvinvoinnista. On normaalia antaa lapsille haasteita, mutta myös ohjata oikeaan suuntaan ja opettaa vastuun ottamista, sekä selittää, mitä kaikkea sellainen pitää sisällään. Tässä vaaditaan aikuisilta tilannetajua ja (taas kerran) pelisilmää.
Komentoora kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Komentoora kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Komentoora kirjoitti:
Omituista! Tuollaisissa tilanteissa minä taas voimaannun ja tunnen kuinka sappi alkaa kiehumaan. Ainakin tietää olevansa elossa. Mikäli tämä tieto tulee joillekkin yllätyksenä, niin voin vakuuttaa, että meillä määrään marssin tahdin Minä!
Mielenkiintoista, kuinka ihmiset toimivat samantapaisissa tilanteissa täysin erilailla. Jään ihmettelemään ja kummastelemaan tätä... hmm.
Ei mun kohdalla se lamaantuminen tarkoita sitä, etten pysty toimimaan, mutta usein se menee huutamiseksi ja tappelemiseksi. (Tosin jos saan sanoa, niin ei tuo sunkaan suhtautumistapa ainakaan tuon viestin perusteella täysin terveeltä kuulosta.)
Huutajat ja tappelijat siirretään alta nanosekunnin jäähylle. Tilanne rauhoitetaan ja sen jälkeen arvioidaan uudestaan. Keskustellaan tilanne selväksi. Jokaisella on paikkansa tässä perheessä. Minä aikuisena otat ohjat ja toimin kuten parhaaksi näen. Otan myos vetovastuun. Mun silmille ei hypitä, eikä auktoriteettiani kyseenalaisteta. Asennoitumiskysymys. Onhan tämä nyt terveempi toimintatapa, kuin sinun huutaminen, räyhääminen ja pelkurimainen vetäytyminen. Leuka pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä!
En minä sanonut, että oma tapani on terve, mutta on myös normaalia ja tervettä, että lapsi kyseenalaistaa vanhempansa auktoriteetin.
Ei vielä siinä vaiheessa, kun lapsella ei ole ns. "työkaluja" kyseenalaistaa asioita ja häneltä puuttuu kyky ratkaista tilanteet turvallisesti ja järkevästi. Jokaisen perheen pitäisi luoda toimivat pelisäännöt ja noudattaa niitä. Aikuisten auktoriteetti on perusteltua varsinkin silloin, kun on kyse sujuvasta arjenpyörityksestä, turvallisuudesta ja kaikkien peheenjäsenten hyvinvoinnista. On normaalia antaa lapsille haasteita, mutta myös ohjata oikeaan suuntaan ja opettaa vastuun ottamista, sekä selittää, mitä kaikkea sellainen pitää sisällään. Tässä vaaditaan aikuisilta tilannetajua ja (taas kerran) pelisilmää.
Esim. uhmaikä on yhtä vanhemman auktoriteetin kyseenalaistamista, vaikka lapsella ei todellakaan ole siinä vaiheessa minkäänlaisia kykyjä yhtään mihinkään. Ja uhmaaminen on tervettä, koska lapsi harjoittelee siinä oman tahdon käyttöä. Ei auktoriteetin kyseenalaistamisella tarkoiteta vain sellaisia tilanteita, joissa vanhemman tulisi jotenkin kriittisesti arvioida omaan auktoriteettia, vaan ylipäätään kaikkia tilanteita, joissa lapsi kyseenalaistaa sen auktoriteetin, oli se järkevää tai ei (yleensä ei). Ja jos lapsi ei uskalla kyseenalaistaa vanhempaansa, se tarkoittaa, että suhde ei ole turvallinen.
Vierailija kirjoitti:
Komentoora kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Komentoora kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Komentoora kirjoitti:
Omituista! Tuollaisissa tilanteissa minä taas voimaannun ja tunnen kuinka sappi alkaa kiehumaan. Ainakin tietää olevansa elossa. Mikäli tämä tieto tulee joillekkin yllätyksenä, niin voin vakuuttaa, että meillä määrään marssin tahdin Minä!
Mielenkiintoista, kuinka ihmiset toimivat samantapaisissa tilanteissa täysin erilailla. Jään ihmettelemään ja kummastelemaan tätä... hmm.
Ei mun kohdalla se lamaantuminen tarkoita sitä, etten pysty toimimaan, mutta usein se menee huutamiseksi ja tappelemiseksi. (Tosin jos saan sanoa, niin ei tuo sunkaan suhtautumistapa ainakaan tuon viestin perusteella täysin terveeltä kuulosta.)
Huutajat ja tappelijat siirretään alta nanosekunnin jäähylle. Tilanne rauhoitetaan ja sen jälkeen arvioidaan uudestaan. Keskustellaan tilanne selväksi. Jokaisella on paikkansa tässä perheessä. Minä aikuisena otat ohjat ja toimin kuten parhaaksi näen. Otan myos vetovastuun. Mun silmille ei hypitä, eikä auktoriteettiani kyseenalaisteta. Asennoitumiskysymys. Onhan tämä nyt terveempi toimintatapa, kuin sinun huutaminen, räyhääminen ja pelkurimainen vetäytyminen. Leuka pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä!
En minä sanonut, että oma tapani on terve, mutta on myös normaalia ja tervettä, että lapsi kyseenalaistaa vanhempansa auktoriteetin.
Ei vielä siinä vaiheessa, kun lapsella ei ole ns. "työkaluja" kyseenalaistaa asioita ja häneltä puuttuu kyky ratkaista tilanteet turvallisesti ja järkevästi. Jokaisen perheen pitäisi luoda toimivat pelisäännöt ja noudattaa niitä. Aikuisten auktoriteetti on perusteltua varsinkin silloin, kun on kyse sujuvasta arjenpyörityksestä, turvallisuudesta ja kaikkien peheenjäsenten hyvinvoinnista. On normaalia antaa lapsille haasteita, mutta myös ohjata oikeaan suuntaan ja opettaa vastuun ottamista, sekä selittää, mitä kaikkea sellainen pitää sisällään. Tässä vaaditaan aikuisilta tilannetajua ja (taas kerran) pelisilmää.
Esim. uhmaikä on yhtä vanhemman auktoriteetin kyseenalaistamista, vaikka lapsella ei todellakaan ole siinä vaiheessa minkäänlaisia kykyjä yhtään mihinkään. Ja uhmaaminen on tervettä, koska lapsi harjoittelee siinä oman tahdon käyttöä. Ei auktoriteetin kyseenalaistamisella tarkoiteta vain sellaisia tilanteita, joissa vanhemman tulisi jotenkin kriittisesti arvioida omaan auktoriteettia, vaan ylipäätään kaikkia tilanteita, joissa lapsi kyseenalaistaa sen auktoriteetin, oli se järkevää tai ei (yleensä ei). Ja jos lapsi ei uskalla kyseenalaistaa vanhempaansa, se tarkoittaa, että suhde ei ole turvallinen.
Mikäli vanhempi lamaantuu ja vetäytyy, niin miten lapsi koskaan oppii ratkaisemaan vaikeita tilanteita omin päin? Pitää ohjata ja asettaa rajoja. Aikuisen auktoriteetti juuri luo sitä turvallisuutta, joka lapsilta jää räjähdysalttiissa tilanteissa puuttumaan. Monesti aikuiset eivät osaa käsitellä lapsen tunnemyrskyä, vaan luvutetaan ja lapsi jätetään yksin raivoamaan. Lapselle tällainen toiminta viestii, että se on hyvksyttävää ja ainoa oikea tapa saada mielipidettään/ tahtoaan läpi. Vetäytyvä ja lamaantunut aikuinen luo lapselle vääristyneen käyttäytymismallin. Tällainen toimintatapa ei ole turvallinen kenellekkään.
Minä. Sainkin sitten aikuisiällä Asperger- ja ADD-diagnoosit.
Alue: Aihe vapaa
Ok.