Tunnetko ketään, joka on ollut koko elämänsä äitinsä kanssa symbioosissa?

Kyllä, miehen sisko! Siinä ei ole napanuora katkennut, vaikka ikää on yli 40 v. On perheensä kanssa myös muuttanut vanhempiensa perässä muutaman kerran toiselle paikkakunnalle. Välimatkaa ollut enimmillään kilometri. On yhteydessä äitiinsä jopa useamman kerran päivässä. Matkustavat yhdessä ja isovanhemmat hyysanneet ko. perheen lapsia huomattavan paljon. Kuskanneet harrastuksiin ja epäilemättä tukeneet myös taloudellisesti. Perheen toiset lapset asuvat kauempana. Hämmentyneenä olen sivusta seurannut!

Tunnen muutamia. Ja aina ihmettelen, mistä tämä ylivarovainen äitiys kumpuaa. Koska siitähän se on kiinni, pystyykö äiti antaa lapsensa kasvaa ja suurentaa omaa elinpiiriään vai sitooko lapsen henkisesti, rahallisesti jne. itseensä.

Siis mä koen, että mun äidillä on ollut jotain ongelmia, siis silleen päästää irti meistä aikuisista lapsistaan. :D Kun saan kämpän, en aio olla hetkeen ehkä n. 1-2 vuotta ainakin, ollenkaan tekemisissä hänen kanssaan/vanhempieni kanssa, koska mun henk.koht. asioihin ja yksityisyyteen on puututtu niin rajusti, ja kaikkien mun rajojen yli vaan kävellään.

En tiedä, mikä luonnehäiriö vanhemmillani on?

Minä. Lapsuus oli turvaton, siksi en yrityksestä huolimatta tule itsekseni toimeen.

Veljeni. Näkee melkein päivittäin, äitini hoitaa heidän lapsiaan todella paljon ja veli kehtaa kiukutella hänelle silti kuin teini-ikäinen. Itse asun perheeni kanssa kauempana ja äiti välillä puhelimessa kertoo näistä veljen kiukunpuuskista. Olen sanonut, että ottaisi vähän etäisyyttä, mutta ei kuulemma kehtaa sanoa siinä pelossa, ettei veli toisi enää lapsia hoitoon.

Tunnen yhden kolmikymppisen naisen. Ajoittain oireilee vähän siihen malliin, että kaipaisi sitä omaa itsenäistymistä, mutta menee ohi parissa päivässä ja sitten on taas äiti auttamassa valitsemaan vaatteita, hoitamaan kotia, puhumassa vuokranantajan kanssa ja ylipäätään hoitamassa naisen elämää. Aivan järkyttävää katsoa vierestä kun aikuinen ihminen ei osaa eikä halua osata hoitaa asioitaan tai kantaa vastuuta itsestään ilman äitiään.

Ja sääliksi käy sitä miestä, joka joskus tuohon kuvioon erehtyy mukaan :D

Vierailija kirjoitti:

Tunnen yhden kolmikymppisen naisen. Ajoittain oireilee vähän siihen malliin, että kaipaisi sitä omaa itsenäistymistä, mutta menee ohi parissa päivässä ja sitten on taas äiti auttamassa valitsemaan vaatteita, hoitamaan kotia, puhumassa vuokranantajan kanssa ja ylipäätään hoitamassa naisen elämää. Aivan järkyttävää katsoa vierestä kun aikuinen ihminen ei osaa eikä halua osata hoitaa asioitaan tai kantaa vastuuta itsestään ilman äitiään.

Ja sääliksi käy sitä miestä, joka joskus tuohon kuvioon erehtyy mukaan :D

Tää on ihan järkyttävää, onko tolla naisella joku neurologinen tai psykiatrinen sairaus?

Miehen veli. On kuin äitinsä aviomies. Muitakin suvusta löytyy esim yksi sukulainen käy pojallaan jatkuvasti hoitamassa lapsia ja siivoamassa yms. Soittelevat pojan kanssa päivittäin.... äiti 70-vuotias ja poika 50-vuotias.

Olenko minä ainoa, joka kokee normaalina sen että perheissä voidaan olla hyvin läheisiä, vaikka oltaisiin aikuisia? Voi olla, että oma maailman taustani kokemuksineen vaikuttaa käsitykseen. Suomessa ollaan nimittäin maailman mittakaavassa usein poikkeuksellisen ei-perhekeskeisiä. Monessa muussa maissa harva ihmettelisi tuollaista.