"Kasvaminen erilleen" nuoruuden/lapsuuden hyvistä ystävistä surettaa
Ennen oltiin aina parhaita kavereita ja vietettiin tosi paljon aikaa yhdessä. Ennen lukion alkua silloisen parhaan kaverini piti kuitenkin perhesyistä muuttaa toiselle puolelle Suomea. Oltiin tunnettu silloin jo reilusti yli 10 vuotta. Sen jälkeen pikkuhiljaa yhteydenpito lakkasi hänen osaltaan ja vähitellen lakkasi kokonaan. Itse ehdottelin tapaamisia silloin, kun hän oli käymässä pidempiä aikoja täällä, mutta hän perui ne kuitenkin aina jollain verukkeella. Jossain vaiheessa sitten itsekin kyllästyin saamaan pakit ja mielestäni syyttä. Emme ikinä olleet riidelleet tai muuta vastaavaa, mikä olisi selittänyt ystävyyden hiipumista. Oli toki kummallakin muitakin kavereita mutta silti olimme toisillemme ne läheisimmät ja uskouduttiin asioista yms.
Jotenkin tuli surullinen olo nähdä nyt pitkästä aikaa jotain päivityksiä häneltä näin aikuisiällä. On mennyt kihloihin, yhteinen koti yms. Olen toki aidosti onnellinen hänen puolestaan, mutta silti olo on hieman surullinen, sillä nuoruudessamme oltiin niin läheisiä ja kuviteltiin toki olevamme läsnä toistemme tärkeissä hetkissä. Nyt hän on kuitenkin ihan kuin joku tuntematon vaikka ennen olimme kuin paita ja peppu.
No, näin kai välillä käy.
Kommentit (6)
Sama, useamman kerran. Nyt ei oo kavereita jäljellä yhtäkään. :')
Sama, käynyt muutaman kohdalla näin. :/
Minulla on kaveri, joka ei suvaitse, että minulla on oma elämä. Pitäisi olla kuin silloin 13v iässä, kun oltiin bestiksiä ja kerrottiin toiselle kaikki. Nyt tulee melkein vihapuheluja, jos erehdyn someen laittamaan, että käytiin katsomassa asuntoa. Kuulemma hänelle pitää kertoa ensin.
Kiitos ei, pidän etäisyyttä enkä halua olla missään tekemisissä.
Ihan normaalia. Harva pitää enää vanhainkodissa yhteyttä eskariaikaisiin ystäviinsä. Ihmiset muuttavat, elämäntilanteet muuttuvat, elämään tulee uusia ihmisiä jne.
Noin tosiaan joskus käy, vaikkei aina olisikaan mitään syytä sellaiseen. Ihmiset löytävät uusia kavereita ja unohtavat ne vanhat. :/