Masentuneet! Miten kohtelette puolisoanne tai muita läheisiänne?

Mieheni oli kymmenisen vuotta sitten masentunut ja olin hänelle lasten kanssa aika se ja sama. Vaikka lapset olivat silloin ihan pieniä, niin hekään eivät saaneet isäänsä oikein mitään kontaktia. Mies nukkui, nukkui, söi, kävi vessassa, istui, välillä lueskeli ja nukkui taas. Hän oli sairiksella monta kuukautta. Yritin jutella ja olla läsnä, mutta miestä ei pahemmin tuntunut kiinnostavan. Vihamielisyyttä ja syyttelyä oli myös hetkellisesti ilmassa, mutta sen lopetin alkuunsa. Hänellä oli ajoittain myös itsetuhoaikeita mielessään.

Yritin pitää yllä normaalia perhe-elämää parhaani mukaan ja ilmeisesti siinä onnistuinkin, sillä lapset eivät ole saaneet mitään traumoja ja mieskin pääsi aikanaan taas elämänsyrjään kiinni vaikka se toistuikin vielä muutaman kerran, onneksi ei niin pahana. Minulle siitä ajasta jäi kuitenkin jonkunlainen pelko ja varovaisuus, enkä varmaan pääse mieheni tarkkailusta ikinä eroon.

Masentuneena on negatiivisessa kehässä. Ei sieltä jaksa ponnistellenkaan olla positiivinen ja siitä syyttää itseään kahta enemmän ettei siihen kykene. Kunnes enemmän toipuu, on mahdoton nähdä myönteistä vaikka rakastaa paljon.