Onko lapsesi saanut lisätukea yläkouluaikana koulunkäyntiinsä?

Sai vaikka ja mitä , valitettavasti ei auttanut lastani. Oletan, että yleensä avusta oppilaat hyötyvät!

Nostan. Ja onpa todella ikävän kuuloista, ettei lapsesi lisätuesta hyötynytkään..

Ap

.

Harvoin oppilaat hyötyvät lisätuesta "ihan oikeasti", koska sitä annetaan lähinnä niin pahasti kelkasta jääneille, etteivät he saa kuitenkaan muita kiinni enää. Pidetään vaan "pää pinnalla", niin että ei saa nelosia vaan vitosia ja kutosia.

t. yläkoulun opettaja

Sai ja hyötyi. Minusta tuntuu tosin että suurin apu oli diagnoosista jolloin opettajat ymmärsi miksi lapsella on tarkkaavaisuuden pulmia ja ”herättelivät” häntä unelmoinnista ja katsoivat ettei lapsi tipahda kyydistä. Aiemmin joku ope kommentoi että olisi laiskuutta, josta ei ollut kyse.

Viitonen jatkaa vielä että numerot nousi jopa parilla, mutta vaati lisätukea koulun lisäksi kotona, ja yhteystyötä koulun kanssa.

Täytyy yläkoulun erityisopettajana sanoa, että yläkoulun opettaja on oikeassa. Mutta onhan sekin parannus, jos nelonen kääntyy edes vitoseksi tai kutoseksi.

Moniammatillisen työryhmän vaikutukset on niin yksilöllisiä. Joidenkin kohdalla on saatu apua, joidenkin kohdalla se on rutiinia, jolla ei ole mitään vaikutusta mihinkään. Esimerkkinä avusta hyötyneestä oppilaasta oli oppilas, jolla oli poissaoloja varmaan 80% tunneista ja sai tukea kuraattorilta, psykologilta ja tuli minulle tekemään rästejä. Alkoi taas käydä koulua ja sai muut hienosti kiinni. Lopuksi sai hyvän päättötodistuksen ja opiskelee tällä hetkellä jo lukion jälkeisissä opinnoissa, eikä tietääkseni ole mitään ongelmia tullut. Sitten on taas näitä, joilla on toimenpidettä toimenpiteen perään ja lopputulos on täysin nolla. Täytyy kuitenkin muistaa, että kaikkia ei voi pelastaa, vaikka kuinka haluaisi. Yksikin pelastettu nuori on niin arvokas, että siinä on palkkansa ansainnut vuosiksi. Mikään ei tule kalliimmaksi kuin syrjäytyminen.

Yleensä oppilaat hyötyvät kaikkein eniten koulunkäynnistä kiinnostuneesta kodista, joka huolehtii:

1. läksyt tehdään kotona

2. kappaleet luetaan kotona.

Jokaisella luokalla on kolmannes oppilaita, joilla nämä kaksi hommaa jäävät yleensä tai aina tekemättä. Oppiminen on työtä ja ilman työn tekoa ei voi oppia.

'Koti, joka huolehtii, että läksyt tehdään ja kappaleet luetaan.'

Itse mietin, että onko tämä enää aiheellista yläkouluikäiselle. Mielelläni maanittelisin, palkkaisin, kehuisin, muistuttaisin, patistaisin, loisin ja pitäisin kiinni rutiineista,  mutta missä menee raja?

Meillä poika vastustaa voimakkaasti äidin ohjailua. Olen ajatellut, että tuossa iässä  hän vastaa osittain itse tekemisistään ja tekemättä jättämisistään.

   Tiina

Osa ei kykene vastaamaan läksyjen teosta itse. Siihen tarvitaan kodin apua.

Vierailija kirjoitti:

Täytyy kuitenkin muistaa, että kaikkia ei voi pelastaa, vaikka kuinka haluaisi. Yksikin pelastettu nuori on niin arvokas, että siinä on palkkansa ansainnut vuosiksi. Mikään ei tule kalliimmaksi kuin syrjäytyminen.

Yksi aika iso vika on kyllä siinä!ett

Eivät opettajat eikä erityisoettajat perustkoulussa edes halua ketään ”pelastaa”. He haluavat, että kaikki menevät sill äsamalla kaavalla, jolla oma työmäärä säilyy sillä tasolla millä sen itse haluaa säilyvän. Opettajat eivät ole valmiita muuttamaan opetustyyliään, pedagogisia lähestymistapoja, eivätkä näkemään opetussunnitelmaa prosessina, vaikka tätä pedagogisissa koulutuksissa ja sekä tavallisen että erityisopetuksen turkimuksissa kokoajan jankataan.

Opettajat ovat ihan oikeasti sitä mieltä, että osa oppilaista ei vaan ansaitse oppia, ja että se on oppilaan ongelma, ei heidän.

Liekö oman vastuun antaminen sitten heitteilejättöä. Meillä poika voisi hyötyä jostakin diagnoosista (haaveilee omissa maailmoissaan, ei ole kartalla, opiskeluvälineet kadoksissa, läksyt unohtuvat). Joku toinen voisi sanoa, hän on laiska.

Diagnoosi ehkä voisi kuitenkin  auttaa ympäröivää maailmaa ymmärtämään häntä paremmin. Tällä hetkellä yläasteikäinen poikani saa pääsääntöisesti vain kielteistä palautetta niin koulussa kuin kotona. Toki joskus positiivistakin. On kuitenkin vaikea antaa positiivista palautetta, kun käytännössä joutuu hillitsemään itseään, ettei anna kielteistä palautetta jokaisesta asiasta, joka tulee mieleen. Housut ovat jääneet eteisen lattialle, ulkokengät eivät ole kaapissa, ruokaa syöty sohvapöydällä ja astiat unohtuneet pöydälle. Koulusta myöhästynyt ja vihko ollut kotona.

   Tiina

Ja jos poikani käytös (unohtelu, hajamielisyys,   jne) on lievää, mistä edes diagnoosia haettaisiin? Ja leimaisiko se poikaa haitallisesti? Onko diagnoosi aina positiivinen asia? Vai onko joskus ok ajatella, että me ihmiset olemme erilaisia ja hyväksyä se?

  Tiina

Muistathan, ettei aikuisten maailma anna juuri mitään helpotuksia diagnoosista huolimatta. Meillä ei ole olemassa hoiksattuja elämiä. Poislukien tietysti holhouksen alaiset. Huoltajien tehtävä on valmistaa nuori siirtymään aikuisten maailmaan. Siihen maailmaan, jossa tekemättä jättämiset kolahtavat joskus todella pahasti.

Vierailija kirjoitti:

Muistathan, ettei aikuisten maailma anna juuri mitään helpotuksia diagnoosista huolimatta. Meillä ei ole olemassa hoiksattuja elämiä. Poislukien tietysti holhouksen alaiset. Huoltajien tehtävä on valmistaa nuori siirtymään aikuisten maailmaan. Siihen maailmaan, jossa tekemättä jättämiset kolahtavat joskus todella pahasti.

Itse asiassa oman kokemukseni mukaan aikuisten maailma antaa todella paljon enemmän helpotuksia kuin peruskoulu tai toisen asteen koulu. Harvassa työssä pitää istua tuntia hiljaa liikkumatta paikallaan. Harvassa työssä on pakko pystyä hallitsemaan kommunikaatiota 30 ihmisen kanssa samalla kun istuu hiljaa ja työskentelee.

Aikuiset eivät kiusaa niin herkästi kuin lapset ja teinit, ja mitä enemmän koulutusta ja asiantuntijuutta vaativassa tehtävässä ollaan, sitä ”omituisempi” ihminen siellä saa ihan rauhassa olla.

Ainakin oma elämäni helpottui aivan valtavasti kun pääsin yliopistoon ja sitten töihin.

'Huoltajien tehtävä on valmistaa nuori siirtymään aikuisten maailmaan. Siihen maailmaan, jossa tekemättä jättämiset kolahtavat joskus todella pahasti.'

Siksi juuri ajattelen, että teini saa kantaa osittain vastuuta itse. Voisi olla rankka pudotus reaalielämään, jos oppivelvollisuuden loppuun asti äiti olisi huolehtinut ja varmistanut, että läksyt on tehty.

Kääntöpuolena on se, että lapseni selviytyy hänelle asetetuista odotuksista heikosti ja saa siksi lähes päivittäin kielteistä palautetta koulusta ja/tai kotoa.

Huoh.

Ehkä pitäisi alkaa kehumaan ja palkitsemaan siitä, kun wilma-merkintää ei jonain päivänä tule. Vaikka ei olisikaan siivonnut jälkiään kotona. Känny olisi ollut hukassa. Ja ulkopukeutuminen ei riittävää kovaa pakkassäästä ajatellen.

Lapsesi tarvitsee tukea muistamisen opetteluun. Onko hänellä käytössä esimerkiksi kännykkäsovellusta, joka muistuttaa päivittäin tarpeellisista asioista?

Tukeminen ei tarkoita valmiiksi tekemistä. Tavoitteena on opettaa lapsi selviämään omillaan.