Lue keskustelun säännöt.
Miksi suhteessa täytyy edetä mahdollisimman nopeasti ja muuttaa yhteen?
07.03.2018 |
Itse asun ensimmäistä kertaa yksin, ensimmäistä kertaa saan siis päättää kaikesta kotiin liittyvästä ihan itse, mikä on ollut ihan mahtavaa. No miesystävä onkin sitten alkanut puhumaan yhteenmuutosta, ja tottakai hänen asuntoonsa. Vaikka viihdynkin hänen luonaan, sisustus ei millään ole minun makuuni ja asuntokin on sen kokoinen ettei minun tavarani mahtuisi hänen luokseen. Seurusteluakin on niin vähän takana etten halua omasta asunnostani luopua. Odottelu tuntuu kuitenkin olevan loukkaus. Miksi ihmiset haluavat edetä niin nopeasti? Miksei yökyläilyt riitä? Olen jo kokenut avoliiton ja nyt haluan kokea jotain muuta.
Kommentit (36)
Miehet on aina sellaisia. Kun kaksi kuukautta on oltu yhdessä, heillä on niin paljon suunnitelmia ja katsovat asuntoilmoituksia jne.
Mutta kun 4 kk tulee täyteen, he ilmoittavat että ei tää ollutkaan mun juttu ja ovat löytäneet uuden nuoren blondin vahingossa tinderistä.
Että älkää hätäilkö, tuo on niin nähty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä naisistakin löytyy vastaavia tapauksia.
Jotkut haluavat kotkottaviksi kot kot kana-emoiksi.
No, nopea eteneminen on suhteellista. et puhunut mitään, kauanko olette olleet yhdessä, millainen suhteenne on, minkäikäisiä olette, onko lapsia, aiotteko hankkia jne.
Oikeasti ongelma tuosta tulee vain silloin, kun suhteen osapuolet ovat etenemisestä, vauhdista ja suhteen tavoitteista eri mieltä.
Itse kun tapasin nykyisen aviomieheni, koin tuntuvan hyvin luonnolliselta edetä sitä vauhtia kun edettiin, en sitten tiedä, oliko se nopeaa vai ei. Eli seurusteltiin kaksi kuukautta (käytännössä asuttiin jo tuolloin yhdessä koko ajan), sitten mentiin kihloihin ja muutettiin virallisesti yhteen, vuoden päästä naimisiin ja siitä vuoden päästä saatiin ensimmäinen lapsemme, ja pian sen jälkeen seuraava. Kaikki oli hyvin luonnollista jatkumoa edelliselle vaiheelle. Sitä kun tapaa sen oikean, niin miksi pitäisi viivytellä?
Vierailija kirjoitti:
Itse asun ensimmäistä kertaa yksin, ensimmäistä kertaa saan siis päättää kaikesta kotiin liittyvästä ihan itse, mikä on ollut ihan mahtavaa. No miesystävä onkin sitten alkanut puhumaan yhteenmuutosta, ja tottakai hänen asuntoonsa. Vaikka viihdynkin hänen luonaan, sisustus ei millään ole minun makuuni ja asuntokin on sen kokoinen ettei minun tavarani mahtuisi hänen luokseen. Seurusteluakin on niin vähän takana etten halua omasta asunnostani luopua. Odottelu tuntuu kuitenkin olevan loukkaus. Miksi ihmiset haluavat edetä niin nopeasti? Miksei yökyläilyt riitä? Olen jo kokenut avoliiton ja nyt haluan kokea jotain muuta.
Ota asunnoton tai köyhä opiskelija. Saat edelleen päättää kaikesta kotiin liittyvästä ihan itse, vähän niin kuin meillä.
Vierailija kirjoitti:
No, nopea eteneminen on suhteellista. et puhunut mitään, kauanko olette olleet yhdessä, millainen suhteenne on, minkäikäisiä olette, onko lapsia, aiotteko hankkia jne.
Oikeasti ongelma tuosta tulee vain silloin, kun suhteen osapuolet ovat etenemisestä, vauhdista ja suhteen tavoitteista eri mieltä.
Itse kun tapasin nykyisen aviomieheni, koin tuntuvan hyvin luonnolliselta edetä sitä vauhtia kun edettiin, en sitten tiedä, oliko se nopeaa vai ei. Eli seurusteltiin kaksi kuukautta (käytännössä asuttiin jo tuolloin yhdessä koko ajan), sitten mentiin kihloihin ja muutettiin virallisesti yhteen, vuoden päästä naimisiin ja siitä vuoden päästä saatiin ensimmäinen lapsemme, ja pian sen jälkeen seuraava. Kaikki oli hyvin luonnollista jatkumoa edelliselle vaiheelle. Sitä kun tapaa sen oikean, niin miksi pitäisi viivytellä?
Ei sitä oikeaa ole olemassakaan, on vain vähiten väärä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen samaa! Olisiko läheisriippuvaisia?
Me ollaan oltu yhdessä toistakymmentä vuotta ja edelleenkin meillä on omat talot.
Seurusteluaika on suhteen mukavinta aikaa, siispä me vaan seurustellaan😃
Jos haluaa joka aamu herätä samasta sängystä saman tyypin vierestä, se on nykyään läheisriippuvuutta? Tavallaan ymmärrän näkemyksesi, mutta ei taida vielä psykiatrille olla riittävästi matskua.
Älä vain luovu asunnostasi. Yks kaunis päivä alat epäileen miehen käytöstä ja ratsaat puhelimen..pang! äijällä jo uusi kierroksessa. Ja sinähän se olet joka joudut muuttamaan mutta mihin kun uhrasit entisen kivan asuntosi moisen retaleen takia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi ihmiset haluavat edetä niin nopeasti?
En aikanaan nähnyt mitän syytä siihen miksi ei olisi voinut edetä nopeasti. Eikä oikein maltettu olla erosta toisistaan muuten kuin pakolliset (minä opiskelemassa ja hän töissä). Toisaalta en koe että yhteenmuutto jotenkin olisi nopeuttanut suhteen etenemistä.
Miksei yökyläilyt riitä?
Hänen työnsä vuoksi yökyläily oli hiukan hankalaa. Eikä oikein ollut syytä siihen miksi emme olisi voineet muuttaa yhteen melko nopeasti. Ei kylläkään muutettu kummankaan asuntoon.
Vaikea ottaa kantaa tietämättä tarkemmin ap:n olosuhteita. Jos nyt mietitään noita kysymyksiä, "miksi ihmiset haluavat edetä niin nopeasti, miksi ei yökyläilyt riitä", niin tässä jotain ajatuksia, miksi minä ja mieheni halusimme muuttaa vuoden seurustelun jälkeen yhteen (kahden vuoden päästä kihloihin, neljän vuoden päästä naimisiin):
Se tuntui hirvittävän luonnolliselta. Olimme syvästi kiintyneitä ja rakastuneita toisiimme. Yhdessä asuminen paljastaa vielä sen viimeisen puolen toisesta ihmisestä (no ehkä kymmenen vuoden seurustelu ja yökyläily ilman yhdessä asumistakin tekee saman), ja olimme hyvin innokkaita tutustumaan toisissamme tähänkin puoleen. Tunsin, että tästä miehestä tulee perheeni (nyt ei puhuta lapsista). Haaveilin jo etukäteen asiasta, ja yhdessä asuminen tuntui unelman elämiseltä. Mieheni oli perheeni yhdeksän vuotta, vasta sitten saimme esikoisemme. Joidenkin ihmisten on hyvä olla omiensa (omansa) lähellä, perheensä lähellä.
En tarkoita, että kaikkien pitäisi tuntea näin, tai että suhde olisi huono, jos ei tällaisia tunteita tulisi esim. vuoden yhdessäolon jälkeen. Ap:n seurustelukumppani ei kuitenkaan ole mielestäni yhtään ap:ta huonompi ihminen, vaikka hän tuntisi näin. Varmaan jonkin verran jokainen aikuinen ihminen on valmis näissä asioissa joustamaan, mutta jos puhutaan esim. vuosien näkemyserosta osapuolten välillä sen suhteen, koska on oikea aika muuttaa yhteen, niin epäilisin, onko parisuhteella tulevaisuutta. Ehkä kannattaa löytää joku omanhenkisensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisit iloinen, että mies on vakavissaan. Tietysti, jos odottaa koko ajan löytävänsä paremman, ei kannata järjestellä vaivatonta ja mukavaa yhteistä elämää. Silloin ehkä kannattaakin siivota kahdessa paikassa ja maksaa kahden asunnon kuluja. Ei ole niin työlästä hankkiutua toisesta eroon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, nopea eteneminen on suhteellista. et puhunut mitään, kauanko olette olleet yhdessä, millainen suhteenne on, minkäikäisiä olette, onko lapsia, aiotteko hankkia jne.
Oikeasti ongelma tuosta tulee vain silloin, kun suhteen osapuolet ovat etenemisestä, vauhdista ja suhteen tavoitteista eri mieltä.
Itse kun tapasin nykyisen aviomieheni, koin tuntuvan hyvin luonnolliselta edetä sitä vauhtia kun edettiin, en sitten tiedä, oliko se nopeaa vai ei. Eli seurusteltiin kaksi kuukautta (käytännössä asuttiin jo tuolloin yhdessä koko ajan), sitten mentiin kihloihin ja muutettiin virallisesti yhteen, vuoden päästä naimisiin ja siitä vuoden päästä saatiin ensimmäinen lapsemme, ja pian sen jälkeen seuraava. Kaikki oli hyvin luonnollista jatkumoa edelliselle vaiheelle. Sitä kun tapaa sen oikean, niin miksi pitäisi viivytellä?
Ei sitä oikeaa ole olemassakaan, on vain vähiten väärä.
Eri mieltä. Minä ja mieheni olemme kuin tehdyt toisillemme, sopivan samanlaisia ja sopivan erilaisia. Arki sujuu olematta tylsää, samoin seksi. Elämänarvomme, elämäntapamme ja tavoitteemme ovat hyvin samanlaisia ja ajattelemme asioista hyvin pitkälle ihan samalla tavalla. Olemme kasvattaneet lapsemme ilman sen kummempaa vääntöä, olemme olleet lähestulkoon kaikesta lapsiin liittyvässä samaa mieltä. Ylipäätään, heti alusta asti olemme olleet sielunkumppaneita ja toistemme puolikkaita. Ammattimme ja osa harrastuksistamme ovat täysin erilaisia, mutta ihmisinä täydennämme toisiamme loistavasti. Kuulostaa kliseeltä, mutta kumpikin meistä on yhdessä ollessamme hiukan parempi kuin yksin. Ja yhteistä elämää takana jo yli 20 vuotta, eli en puhu missään alkurakkauden huumassa :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No onhan se hyvä nähdä, miten arki sujuu kumppanin kanssa. Että romahtaako romantiikka kakanhajuun veskissä.
Noin joka toinen liitto päättyy eroon.
Avoliittoja onko edes tilastoitu?
Yksinhuoltajia näyttäisi olevan paljon tälläkin palstalla.
....ettei vaan olisi liian äkkiä muutettu yhteen..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, ihmiset on erilaisia.
Minä kun tapasin mieheni, niin mies aika lailla jäi mun luo asumaan ekan kerran (joka oli tarkoitettu yhden yön jutuksi) jälkeen. Oltiin jo molemmat lähes nelikymppisiä, oltu kauan, kauan yksin, ja tuntui mukavalta että siinä oli toinen nyt. Ei ollut mitään syytä ihmetellä ja katsella sen pidempään. Naimisiin menimme 3 kk päästä tapaamisesta.
Vierailija kirjoitti:
Noin joka toinen liitto päättyy eroon.
Avoliittoja onko edes tilastoitu?
Yksinhuoltajia näyttäisi olevan paljon tälläkin palstalla.
....ettei vaan olisi liian äkkiä muutettu yhteen..
Niin eli parmpi ettei asuta yhdessä ollenkaan kuin että muutetaan lopulta erilleen kun arki ei sujunutkaan. Miksi?
Olisiko hitaampi yhteen muutto estänyt eron? Hiukan epäilen. Meillä se ei myöskään eroa aiheuttanut. Aikanaan muutettiin yhteen alle vuosi ensitapaamisesta ja nyt ollaan oltu yhdessä reilusti yli 20 vuotta.
Jotkut haluavat ja jotkut eivät. Jos aiheesta ei tule yhteisymmärrystä, niin silloin varmaan teidän suhteella ei ole tulevaisuutta.
Vierailija kirjoitti:
Noin joka toinen liitto päättyy eroon.
Avoliittoja onko edes tilastoitu?
Yksinhuoltajia näyttäisi olevan paljon tälläkin palstalla.
....ettei vaan olisi liian äkkiä muutettu yhteen..
Jos kumppani ei ole oikea, ei yhteenmuuton panttaaminen pelasta suhdetta, vaan mahdollisesti lykkää kriisiä. Ts. en usko, että toisilleen tarkoitetut ihmiset saavat pilattua asioita nopealla yhteenmuutolla. Ja toisaalta moni asia toisesta ihmisestä selviää yleensä vasta silloin, kun asutaan yhdessä. Ei sitä etukäteen voi tietää, millaista yhteinen arki on, ja onko toisesta elämänkumppaniksi.
En tietenkään kannata esim. taloudellista vastuuttomuutta, ja tietysti on todennäköisempää, että osaa arvioida toisen ihmisen potentiaalin kumppanina oikein, mitä paremmin (= pitempään) tämän tuntee. Ei kenenkään pitäisi joutua ottamaan riskejä, jotka tuntuvat epämukavilta. En kuitenkaan usko, että liian varhainen yhteenmuutto pilaa kenenkään parisuhdetta, sellainen olisi päättynyt muutenkin, viimeistään silloin, jos muutetaan vuosien kuluttua yhteen.
Vierailija kirjoitti:
No, ihmiset on erilaisia.
Minä kun tapasin mieheni, niin mies aika lailla jäi mun luo asumaan ekan kerran (joka oli tarkoitettu yhden yön jutuksi) jälkeen. Oltiin jo molemmat lähes nelikymppisiä, oltu kauan, kauan yksin, ja tuntui mukavalta että siinä oli toinen nyt. Ei ollut mitään syytä ihmetellä ja katsella sen pidempään. Naimisiin menimme 3 kk päästä tapaamisesta.
Täsmälleen sama tarina! :-) Ei ollut tarvetta tai mitään pakkoa "löytää mies" mutta tämmöinen satunnainen suhde muuttuikin 24 h tuntemisen jälkeen vakavaksi suhteeksi ja elämäni rakkaudeksi, kun huomasi että tässä sielunkumppani. Lapsetkin olivat niin isoja, että heitäkään ei häirinnyt, kun mukana kulkikin yhtäkkiä toinen aikuinen. Kaverit vähän ihmettelivät, kun sekä minä että mieheni olimme olleet tosiaan jo jonkin aikaa sinkkuina ennen kuin löysimme toisemme. ;-)
Nyt olemme olleet yhdessä jo nelisen vuotta ja naimisissakin siis melkein koko sen ajan. :-D Onnellisia kuin mitkä! Meillä on edelleen kaksi asuntoa, enkä ihan äkkiä keksi syytä miksi pitäisi "muuttaa yhteen". Olemme sitoutuneet toisiimme, vietämme lähes aina yöt yhdessä. Molemmissa kodeissa on parisängyt ja molempien tärkeimmät tavarat, ainoastaan joitain vaatteita ja työpapereita pitää kuljettaa mukana. Myös lapsille on paikat molemmissa kodeissa, ja 17-vuotias tyttöni jopa asuu enemmän mieheni kodissa, koska opiskelun takia tarvitsee rauhaa ja sieltä on lyhyempi matka kouluun.
Suosittelen!
ps. Joskus pikainen yksipuolinen sitoutumisen tarve on merkki narsismista tai sairaalloisesta mustasukkaisuudesta, eli siksi kannattaa olla tarkkana uusissa suhteissa.
Seurustelua on siis takana vasta kuukausia ja vaikka kyseessä onkin tuore suhde, on tähän mahtunut kaikenlaista eikä ole todellakaan ollut pelkkää hattaraa ja kukkasia. Ihan aiheesta siis epäröin, mutta toisaalta myös _haluan_ asua yksin. Lapsia ei ole. Ap
Ihmettelen samaa! Olisiko läheisriippuvaisia?
Me ollaan oltu yhdessä toistakymmentä vuotta ja edelleenkin meillä on omat talot.
Seurusteluaika on suhteen mukavinta aikaa, siispä me vaan seurustellaan😃