Miksi suhteessa täytyy edetä mahdollisimman nopeasti ja muuttaa yhteen?

Muutettiin heti yhteen. Jos suhde nyt vuosien kuluttua loppuisi, niin syy ei varmaankaan olisi siinä että muutettiin yhteen muutaman viikon eikä parin vuoden kuluttua.

Tiesin heti kun näin miehen, että siinä on tuleva aviomieheni ja lasteni isä. Niinhän siinä kävi. Ei me enää haluttu olla erossa.

Mikä kellekin sopii. Me seurustelimme viisi vuotta ennen yhteenmuuttoa, asuimme yhdessä seitsemän vuotta ennen avioliittoa ja olimme olleet yhdessä 15 vuotta ennen ensimmäistä lasta.

Jos olisin aloittanut seurustelun kolmekymppisenä, tahti olisi tietenkin ollut toinen. Jos joudun vielä uuteen suhteeseen nelikymppisenä tai sen jälkeen, en ehkä muuta ikinä enää yhteen kenenkään kanssa.

Kyllä sen huomaa kun oikean tapaa.

Siitähän se seurustelu alkaa, kun molemmat on ihastuneita ja vapaita. Heti vaan.

Vierailija kirjoitti:

Seurustelua on siis takana vasta kuukausia ja vaikka kyseessä onkin tuore suhde, on tähän mahtunut kaikenlaista eikä ole todellakaan ollut pelkkää hattaraa ja kukkasia. Ihan aiheesta siis epäröin, mutta toisaalta myös _haluan_ asua yksin. Lapsia ei ole. Ap

Mies ei taida olla se oikea sinulle ja alitajuntasi tietää sen. Siksi epäröit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, nopea eteneminen on suhteellista. et puhunut mitään, kauanko olette olleet yhdessä, millainen suhteenne on, minkäikäisiä olette, onko lapsia, aiotteko hankkia jne.

Oikeasti ongelma tuosta tulee vain silloin, kun suhteen osapuolet ovat etenemisestä, vauhdista ja suhteen tavoitteista eri mieltä.

Itse kun tapasin nykyisen aviomieheni, koin tuntuvan hyvin luonnolliselta edetä sitä vauhtia kun edettiin, en sitten tiedä, oliko se nopeaa vai ei. Eli seurusteltiin kaksi kuukautta (käytännössä asuttiin jo tuolloin yhdessä koko ajan), sitten mentiin kihloihin ja muutettiin virallisesti yhteen, vuoden päästä naimisiin ja siitä vuoden päästä saatiin ensimmäinen lapsemme, ja pian sen jälkeen seuraava. Kaikki oli hyvin luonnollista jatkumoa edelliselle vaiheelle. Sitä kun tapaa sen oikean, niin miksi pitäisi viivytellä?

Ei sitä oikeaa ole olemassakaan, on vain vähiten väärä.

Eri mieltä. Minä ja mieheni olemme kuin tehdyt toisillemme, sopivan samanlaisia ja sopivan erilaisia. Arki sujuu olematta tylsää, samoin seksi. Elämänarvomme, elämäntapamme ja tavoitteemme ovat hyvin samanlaisia ja ajattelemme asioista hyvin pitkälle ihan samalla tavalla. Olemme kasvattaneet lapsemme ilman sen kummempaa vääntöä, olemme olleet lähestulkoon kaikesta lapsiin liittyvässä samaa mieltä. Ylipäätään, heti alusta asti olemme olleet sielunkumppaneita ja toistemme puolikkaita. Ammattimme ja osa harrastuksistamme ovat täysin erilaisia, mutta ihmisinä täydennämme toisiamme loistavasti. Kuulostaa kliseeltä, mutta kumpikin meistä on yhdessä ollessamme hiukan parempi kuin yksin. Ja yhteistä elämää takana jo yli 20 vuotta, eli en puhu missään alkurakkauden huumassa :)

Kuulostaa ihanalta :) Olen itse kylläkin vasta siinä alkuhuumassa, mutta mies tuntuu siltä että voisi vaikka samantien viedä hänet maistraattiin (vaikkakin ei tule vietyä koska käytännön asiat estävät sen toistaiseksi), mutta toivon että 20 vuoden päästä olemme samassa tilanteessa kuin te.

Kuulostaa muutenkin hirveän kyyniseltä tuo vähiten väärä, sillä vaikka asia olisikin niin, sekin on aina kuitenkin paras mahdollinen kumppani, eli mielestäni se oikea. Mutta toki itsekin ajattelin ennen nykyistä miestä että on vain mukautuvia persoonia jotka tulevat toimeen varmaan kaikkien kanssa ja kutsuvat toisiaan niiksi oikeiksi, mutta nyt olen huomannut nykyisen miehen kanssa että se on vain tuurista kiinni törmääkö oikeasti suoraan siihen oikeaan, jonka kanssa ei tarvitse juurikaan mukautua.

Jos halutaan olla koko ajan yhdessä, mitä ideaa pitää kahta asuntoa?

Osa tavaroista on jatkuvasti väärässä paikassa, turhaa tramppaamista edestakaisin.

Vierailija kirjoitti:

Seurustelua on siis takana vasta kuukausia ja vaikka kyseessä onkin tuore suhde, on tähän mahtunut kaikenlaista eikä ole todellakaan ollut pelkkää hattaraa ja kukkasia. Ihan aiheesta siis epäröin, mutta toisaalta myös _haluan_ asua yksin. Lapsia ei ole. Ap

Palstakyynikko päivää. Älä luovu omastasi ellet olet sataprosenttisen varma. Jos suhde ei kestä sitä, että ette muuta yhteen heti muutaman kuukauden päästä, siinä on jo alunperin jotain vikaa. Koetko että sinua painostetaan yhteenmuuttoon? 

Ketjusta näkee - ja mikä onkin todellisuutta - että eri ihmisille sopii eri asiat. Ja silti etenkin nuorena ja kokemattomana yhteenmuutto liian nopeasti on kyllä hölmöä. Miksi ei voi odottaa?

Inhottaa kun niin moni pitää ns. oikean suhteen merkkinä sitä, että asutaan yhdessä. Itselläni (olen 35 v) on ihanteena juuri sellainen suhde, että voidaan mennä naimisiinkin asti, mutta oman asuntoni haluan pitää. Ei se tee suhteesta yhtään vähemmän vakavaa tai rakkaudesta yhtään vähäisempää. Ei minulla ole mitään tarvetta katsella toista 24/7. Romantiikkakin siinä kuolisi. Arkea voi jakaa vaikkei asuisi yhdessä, kuitenkin tulisi pitkiä aikoja asuttua toisen luona puolin ja toisin.

"no miksei voi vaan sitten muuttaa yhteen??"

Koska haluan pitää oman tilani ja unelmamieheni omansa. Ei tarvitse tapella sisustuksesta, hankinnoista, sähkölaskusta jne.

Vierailija kirjoitti:

Itse asun ensimmäistä kertaa yksin, ensimmäistä kertaa saan siis päättää kaikesta kotiin liittyvästä ihan itse, mikä on ollut ihan mahtavaa. No miesystävä onkin sitten alkanut puhumaan yhteenmuutosta, ja tottakai hänen asuntoonsa. Vaikka viihdynkin hänen luonaan, sisustus ei millään ole minun makuuni ja asuntokin on sen kokoinen ettei minun tavarani mahtuisi hänen luokseen. Seurusteluakin on niin vähän takana etten halua omasta asunnostani luopua. Odottelu tuntuu kuitenkin olevan loukkaus. Miksi ihmiset haluavat edetä niin nopeasti? Miksei yökyläilyt riitä? Olen jo kokenut avoliiton ja nyt haluan kokea jotain muuta.

Älä vain suostu jos vähääkään tuntuu siltä. Olen tavannut vastaavan iilimadon ja liemessä sitä oltiinkin kun en suostunut hänen ehdotukseensa KUUKAUDEN tuntemisen jälkeen. ei kiitos. Yleensä taustalla on paljon muutakin kuin pelkkä yhteenmuutto. 

Vierailija kirjoitti:

No, nopea eteneminen on suhteellista. et puhunut mitään, kauanko olette olleet yhdessä, millainen suhteenne on, minkäikäisiä olette, onko lapsia, aiotteko hankkia jne.

Oikeasti ongelma tuosta tulee vain silloin, kun suhteen osapuolet ovat etenemisestä, vauhdista ja suhteen tavoitteista eri mieltä.

Itse kun tapasin nykyisen aviomieheni, koin tuntuvan hyvin luonnolliselta edetä sitä vauhtia kun edettiin, en sitten tiedä, oliko se nopeaa vai ei. Eli seurusteltiin kaksi kuukautta (käytännössä asuttiin jo tuolloin yhdessä koko ajan), sitten mentiin kihloihin ja muutettiin virallisesti yhteen, vuoden päästä naimisiin ja siitä vuoden päästä saatiin ensimmäinen lapsemme, ja pian sen jälkeen seuraava. Kaikki oli hyvin luonnollista jatkumoa edelliselle vaiheelle. Sitä kun tapaa sen oikean, niin miksi pitäisi viivytellä?

Eikö jokainen seurustelukumppani tunnu siinä parin ensimmäisen vuoden aikana "siltä oikealta"? Ei kai kukaan alkaisi parisuhteeseen sellaisen henkilön kanssa, joka ei tuntuisi?

Vierailija kirjoitti:

Odottelu tuntuu kuitenkin olevan loukkaus.

Kiinnitin huomiota tähän. Ihmettelen jos toinen ei ymmärrä että kaikki eivät ole valmiita luopumaan omasta tilasta ja rauhasta vain siksi että joku niin ehdottaa. 

Pidä ap oma asuntosi ja jatkakaa seurustelua ja tutustumista kaikessa rauhassa! Ilmeisesti sinä

vaistoat miehessä jotakin sellaista joka soittaa varoituskelloja- luota intuitioosi! En minäkään ymmärrä

että heti täytyisi melkein tuntemattoman ihmisen kanssa muuttaa yhteen vaikka tulisikin halvemmaksi.

Kalliiksi käy muutaman kuukauden jälkeen etsiäkin taas asuntoa kun totuus paljastuu. Ja varsinkaan sitä

en ymmärrä että heti täytyy se rakkauslapsi tehdä. Siitäpä onkin jo vaikeampi lähteä. 

Rusinat suhteesta

Oon 13wee tyttö ja, en aijo mun suhteessa edetä nopeest enkä muuttaa viel yhteen...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seurustelua on siis takana vasta kuukausia ja vaikka kyseessä onkin tuore suhde, on tähän mahtunut kaikenlaista eikä ole todellakaan ollut pelkkää hattaraa ja kukkasia. Ihan aiheesta siis epäröin, mutta toisaalta myös _haluan_ asua yksin. Lapsia ei ole. Ap

Palstakyynikko päivää. Älä luovu omastasi ellet olet sataprosenttisen varma. Jos suhde ei kestä sitä, että ette muuta yhteen heti muutaman kuukauden päästä, siinä on jo alunperin jotain vikaa. Koetko että sinua painostetaan yhteenmuuttoon? 

En nyt koe että välttämättä painostetaan, mutta "noni ja nyt irtisanotaan se sun asuntos sit" -heittoja tulee silloin tällöin. Onpa joskus sanonut että nyt HÄN irtisanoo asuntoni. Nyt kun mietin, niin kai tuo jonkunlaista painostamista on, mutta itse en ole ottanut sitä niin tosissani. Minulle sopii yökyläilyt ja pidemmätkin majailut, mutta omastani en halua enkä aijokkaan luopua. Ap

Up