Lue keskustelun säännöt.
Opiskelut ilman henkistä tukea
sosioekonominen periytyvyys
04.03.2018 |
Sosioekonominen asema periytyy melko vahvasti. Tämä ei liene yllätys. "Sivistyneet" vanhemmat kertovat lapsilleen mahdollisuuksista ja kannustavat lapsia eteen päin. Talousasioissa opetetaan asioita, joiden ansiosta on huomattavasti helpompaa saavuttaa taloudellinen hyvinvointi tai vauraus. Opiskeluissa ymmärretään koulutuksen merkitys, suhteessa todennäköisyyteen työllistyä, ja työllistyä kohtuu -tai hyväpalkkaisiin töihin. Ei vihata koulutusta tai vaurautta, kuten tuntuu enemmistöllä olevan maan tapana. Noh, itsehän olen juuri tällaisen perheen lapsi, jolta olen oppinut lähinnä "vääriä" tapoja ja jolta ei henkistä tukea opiskeluun ole ollut, perinteinen malli jossa muutenkin arvostetaan yksilön yksin pärjäämistä; sinänsä hyvä asia, että oppii pärjäämään yksin, mutta ei se sulje pois tukea ja yhteisöllisyyttä, mikä luonnollisesti aika usein unohtuu. Sain oppia pois kaikista malleista, jotka itse koen huonoksi ja mitä vaikutteita saanut, sosiaalinen kanssakäyminen, alkoholinkäyttö, perusjunttius talousasioissa, ei osata esim säästää sijoittamalla. Pitkä tie oli, mutta olen oppinut pois kaikesta tuosta ja niin sanotusti järkeville teille näissä asioissa. Ilman tukea opiskeluissa ja muuten elämässä, en kuitenkaan ole päässyt tavoitteisiini. Yksin on tosi vaikea vaihtaa uraa ja opiskella uutta tutkintoa. Yksi tutkinto ja kohtuullinen työ/palkka jo on, mutta tulevaisuudessa haluan vielä opiskella enemmän itselleni sopivamalle alalle. Miten selätit itse nämä vaikeudet päästä etiä päin ilman tukea ja junttilähtökohdista, jossa jouduit opettelemaan elämän itse? Aika monella tiedän apuna olleen kannustavan puolison, jolla on samat näkikset ja tavoitteita elämässä. Toisilla myös se puolisin perhe on näyttänyt kannustaneen. Ennen en tajunnut sosioekonomista peritytyvyyttä ihan samalla tavalla, koska oma ura oli mennyt ok. Nyt kuitenkin herännyt paremmin tähän kaikkeen.
Kommentit (15)
Siis, vähän sama homma. Saan paljon tukea mun fiksulta ja ihanalta dippainssiopiskelijaveljeltä. Eli hänen tuellaan motivoidun hakemaan korkeakouluun yms. pääsemään elämässä eteenpäin.
Nythän on alkamassa kouluhaut, no, vanhempani: "mikset hae töihin?!", "sinustako sairaanhoitaja, paremminkin laitoshuoltaja?!" :DDDD Hitto kun ne on vanhoja, laitan kunnalliseen vanhainkotiin, enkä ikinä mene katsomaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siis, vähän sama homma. Saan paljon tukea mun fiksulta ja ihanalta dippainssiopiskelijaveljeltä. Eli hänen tuellaan motivoidun hakemaan korkeakouluun yms. pääsemään elämässä eteenpäin.
Nythän on alkamassa kouluhaut, no, vanhempani: "mikset hae töihin?!", "sinustako sairaanhoitaja, paremminkin laitoshuoltaja?!" :DDDD Hitto kun ne on vanhoja, laitan kunnalliseen vanhainkotiin, enkä ikinä mene katsomaan.
Ja, mun faija: "Sinäkö opiskelemassa, lukemassa pääsykokeisiin, paskat siitä mtn tule, mee nyt töihin siitä." :DDD
En ole selättänyt niitä vaikeuksia vieläkään. Taakkanani on loputtoman huono itsetunto, joka heijastaa tähänkin päivään lapsuudessa ja nuoruudessa koettuja vääryyksiä. Ilman apua ja tukea olen vienyt monen ajatuksen päässäni niin pitkälle että tuntuu, ettei koskaan ole enää mahdollista päästä samaan tilanteeseen missä muut ikäiseni nyt ovat. Aika on julma elämänkumppani, ei anna armoa tässä asiassa.
Olen pelkkiä ajatuksia, jotka alkaa sanalla "pitäisi". En saa mitään aikaiseksi. Päässä kaikuu toisten sanat siitä, miten huono olen kaikessa. Ja heidän naurunsa ja pilkkansa, kun uskalsin - tai oikeammin kehtasin - haaveilla jostakin. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän minulla riittää ymmärrystä kenellekään, joka kehtaa torpata lapsen haaveita ja kouluttautumissuunnitelmia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis, vähän sama homma. Saan paljon tukea mun fiksulta ja ihanalta dippainssiopiskelijaveljeltä. Eli hänen tuellaan motivoidun hakemaan korkeakouluun yms. pääsemään elämässä eteenpäin.
Nythän on alkamassa kouluhaut, no, vanhempani: "mikset hae töihin?!", "sinustako sairaanhoitaja, paremminkin laitoshuoltaja?!" :DDDD Hitto kun ne on vanhoja, laitan kunnalliseen vanhainkotiin, enkä ikinä mene katsomaan.
Ja, mun faija: "Sinäkö opiskelemassa, lukemassa pääsykokeisiin, paskat siitä mtn tule, mee nyt töihin siitä." :DDD
"Susta ei siihen hommaan ole" puuskahti äitini, kun kerroin että lääkärin ammatti olisi haaveena. Mitään perusteluja en saanut, enkä mitään muuta ehdotusta sen tilalle. Ihan pelkkä pilkka sai riittää.
Aikanaan asuin isäni kanssa kahden, ja kävin iltalukioita. Tein läksyjä keittiössä, ja ajattelin kysyä isältä että järkkääkö hän mulle sitten yo-juhlat kun valmistun. Isä naureskeli että jaa-a, enpä tiedä. Tuli ihan arvoton olo itselleni. Eikä ne vanhemmat muutenkaan auttaneet missään. Kun oli yhteishaun aika ja tuskailin sen kanssa, kysyin isältä että missä minä olen hyvä. Hän hermostui ja tiuskaisi, että "en minä tiedä, itse sellaiset asiat pitää tietää".
Joo, pitää paikkansa.
Mitään rahallista tukea en ole vanhemmiltani saanut opintoihin.
Todella paljon vaikeuksia uralla onkin ollut juuri vähävaraisuuden takia sekä kannustuksen puutteen takia. Kannustusta muilta kuin sukulaisilta olen sitäkin vasta alkanut saada sitäkin enemmän vasta viime vuosina.
Kun aikoinaan valmistuin maisteriksi, niin oli vähällä ettei yksikään sukulainen olisi tullut juhliin. Eivät vaan tajunneet, että valmistuminen on aika iso juhla, mutta onneksi äiti oli sattumalta kadulla tavannut yhden mun ystävän, joka oli ollut ihan innoissaan ja kyseli mitä lahjaa suunnittelevat mulle ja mitä aikovat juhlallisuuksiin pukea päälle yms. En saanut mitään lahjaa enkä juhlia kotona, mutta sentään äiti ja täti tulivat paikalle yliopistolle, sisarukset ja isä eivät edes onnitelleet tai huomioineen asiaa mitenkään.
On jotenkin outoa olla itse tutkijanuralla kun sekä suomalaiset että ulkomaiset kollegat kannustavat, mutta sukulaiset eivät ymmärrä asiaa yhtään eikä heitä kiinnosta edes sen vertaa, että kysyisivät mitä mulle kuuluu. Päinvastoin mun kiinnostusta tieteisiin on aina vähän pilkattukin ja väheksytty vanhempien ja veljeni sekä hänen perheensä toimesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun aikoinaan valmistuin maisteriksi, niin oli vähällä ettei yksikään sukulainen olisi tullut juhliin. Eivät vaan tajunneet, että valmistuminen on aika iso juhla, mutta onneksi äiti oli sattumalta kadulla tavannut yhden mun ystävän, joka oli ollut ihan innoissaan ja kyseli mitä lahjaa suunnittelevat mulle ja mitä aikovat juhlallisuuksiin pukea päälle yms. En saanut mitään lahjaa enkä juhlia kotona, mutta sentään äiti ja täti tulivat paikalle yliopistolle, sisarukset ja isä eivät edes onnitelleet tai huomioineen asiaa mitenkään.
Kun valmistuin maisteriksi, kutsuin perheeni juhlistamaan sitä. Tein täytekakun ja muita tarjottavia. Odotin kakku jääkaapissa ja kahvinkeitin valmiiksi ladattuna. Kukaan ei tullut. Häpesin itseäni.
Illalla tulivat akateemiset ystävät. Heille onneksi maistui kakku.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis, vähän sama homma. Saan paljon tukea mun fiksulta ja ihanalta dippainssiopiskelijaveljeltä. Eli hänen tuellaan motivoidun hakemaan korkeakouluun yms. pääsemään elämässä eteenpäin.
Nythän on alkamassa kouluhaut, no, vanhempani: "mikset hae töihin?!", "sinustako sairaanhoitaja, paremminkin laitoshuoltaja?!" :DDDD Hitto kun ne on vanhoja, laitan kunnalliseen vanhainkotiin, enkä ikinä mene katsomaan.
Ja, mun faija: "Sinäkö opiskelemassa, lukemassa pääsykokeisiin, paskat siitä mtn tule, mee nyt töihin siitä." :DDD
"Susta ei siihen hommaan ole" puuskahti äitini, kun kerroin että lääkärin ammatti olisi haaveena. Mitään perusteluja en saanut, enkä mitään muuta ehdotusta sen tilalle. Ihan pelkkä pilkka sai riittää.
Aikanaan asuin isäni kanssa kahden, ja kävin iltalukioita. Tein läksyjä keittiössä, ja ajattelin kysyä isältä että järkkääkö hän mulle sitten yo-juhlat kun valmistun. Isä naureskeli että jaa-a, enpä tiedä. Tuli ihan arvoton olo itselleni. Eikä ne vanhemmat muutenkaan auttaneet missään. Kun oli yhteishaun aika ja tuskailin sen kanssa, kysyin isältä että missä minä olen hyvä. Hän hermostui ja tiuskaisi, että "en minä tiedä, itse sellaiset asiat pitää tietää".
Isäsi on oikeassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joo, pitää paikkansa.
Mitään rahallista tukea en ole vanhemmiltani saanut opintoihin.
Todella paljon vaikeuksia uralla onkin ollut juuri vähävaraisuuden takia sekä kannustuksen puutteen takia. Kannustusta muilta kuin sukulaisilta olen sitäkin vasta alkanut saada sitäkin enemmän vasta viime vuosina.
Kun aikoinaan valmistuin maisteriksi, niin oli vähällä ettei yksikään sukulainen olisi tullut juhliin. Eivät vaan tajunneet, että valmistuminen on aika iso juhla, mutta onneksi äiti oli sattumalta kadulla tavannut yhden mun ystävän, joka oli ollut ihan innoissaan ja kyseli mitä lahjaa suunnittelevat mulle ja mitä aikovat juhlallisuuksiin pukea päälle yms. En saanut mitään lahjaa enkä juhlia kotona, mutta sentään äiti ja täti tulivat paikalle yliopistolle, sisarukset ja isä eivät edes onnitelleet tai huomioineen asiaa mitenkään.
On jotenkin outoa olla itse tutkijanuralla kun sekä suomalaiset että ulkomaiset kollegat kannustavat, mutta sukulaiset eivät ymmärrä asiaa yhtään eikä heitä kiinnosta edes sen vertaa, että kysyisivät mitä mulle kuuluu. Päinvastoin mun kiinnostusta tieteisiin on aina vähän pilkattukin ja väheksytty vanhempien ja veljeni sekä hänen perheensä toimesta.
Mikä ihmeen maisterijuhla? Aikoinaan (3 vuotta sitten) ko. tilaisuudessa yliopistolla suurimmalla osalla oli mukana puoliso tai vanhemmat, ei sen enempää. Useimmat menivät sen jälkeen syömään pienellä porukalla eikä kukaan "kurssikavereista" juhlinut sen enempää. Tosin olimme kaikki vähintän toisen polven maistereita.
Omat vanhempani eivät osallistuneet edes yo-juhliini, jotka järjesti kaukaisempi sukulainen. Ainoa tuki korkeakouluopintoihin on raha; sain rahaa valmennuskurssiin ja saan rahaa ruokaan ja vuokraan nyt yliopistossa. Rahaa vanhempani antavat kyselemättä, mihin tarvitsen, koska duunaritaustasta huolimatta ovat varakkaita. En usko, että tulevat valmistujaisiin, kun saan tutkinnon valmiiksi, eivät edes tiedä koko tutkinnon suoritusajoista tai muusta. Uskon, että vanhempani olisivat mukisematta elättäneet vaikka kattoon syljeskelyä ja makoilua nämä viisi vuotta ihan yhtä avokätisesti kuin tutkinto-opintoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis, vähän sama homma. Saan paljon tukea mun fiksulta ja ihanalta dippainssiopiskelijaveljeltä. Eli hänen tuellaan motivoidun hakemaan korkeakouluun yms. pääsemään elämässä eteenpäin.
Nythän on alkamassa kouluhaut, no, vanhempani: "mikset hae töihin?!", "sinustako sairaanhoitaja, paremminkin laitoshuoltaja?!" :DDDD Hitto kun ne on vanhoja, laitan kunnalliseen vanhainkotiin, enkä ikinä mene katsomaan.
Ja, mun faija: "Sinäkö opiskelemassa, lukemassa pääsykokeisiin, paskat siitä mtn tule, mee nyt töihin siitä." :DDD
"Susta ei siihen hommaan ole" puuskahti äitini, kun kerroin että lääkärin ammatti olisi haaveena. Mitään perusteluja en saanut, enkä mitään muuta ehdotusta sen tilalle. Ihan pelkkä pilkka sai riittää.
Aikanaan asuin isäni kanssa kahden, ja kävin iltalukioita. Tein läksyjä keittiössä, ja ajattelin kysyä isältä että järkkääkö hän mulle sitten yo-juhlat kun valmistun. Isä naureskeli että jaa-a, enpä tiedä. Tuli ihan arvoton olo itselleni. Eikä ne vanhemmat muutenkaan auttaneet missään. Kun oli yhteishaun aika ja tuskailin sen kanssa, kysyin isältä että missä minä olen hyvä. Hän hermostui ja tiuskaisi, että "en minä tiedä, itse sellaiset asiat pitää tietää".
Isäsi on oikeassa.
Sinun ja isäni kaltaisia ihmisiä on yllättävän paljon. Teille yhteistä on kyvyttömyys asettua lapsen/nuoren asemaan, sekä täydellinen välinpitämättömyys (lue: tietämättömyys) siitä, mitä on kehityspsykologia. Nämä ja muut kovat arvot ovat lähes poikkeuksetta yhteydessä alhaiseen älykkyysosamäärään.
Toisaalta taas jos perhe tukee eli hankkii opiskelijalle asunnon läheltä yliopistoa, maksaa ruokarahaa, käyttää suhteita opiskelijan osa-aikatyön saamiseksi ja kannustaa sanallisella tuella, niin sitäkin katsotaan pahalla. Kummasti tulisi toisaalta tukea, mutta tosipaikan tullen lapsi pitää laittaa ruotuun ja todeta, että kyllä sitä tulee vähällä toimeen, kun oikein yrittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kykenettekö muillakaan elämän osa-alueilla itsenäiseen päätöksentekoon, vai tarvitsetteko kaikessa apua ja tukea? Nyt vähän itsenäisyyttä opettelemaan! Kyse on teidän omasta elämästänne. Ei siihen liittyvissä asioissa tarvitse kuunnella ulkopuolisten mielipiteitä. Jos haluat opiskella, opiskelet. Ei se sen kummempaa ole. Kykyjäsi epäilevät vanhemmat saavat nenilleen, kun pääset opiskelemaan ja valmistut.
Vierailija kirjoitti:
Kykenettekö muillakaan elämän osa-alueilla itsenäiseen päätöksentekoon, vai tarvitsetteko kaikessa apua ja tukea? Nyt vähän itsenäisyyttä opettelemaan! Kyse on teidän omasta elämästänne. Ei siihen liittyvissä asioissa tarvitse kuunnella ulkopuolisten mielipiteitä. Jos haluat opiskella, opiskelet. Ei se sen kummempaa ole. Kykyjäsi epäilevät vanhemmat saavat nenilleen, kun pääset opiskelemaan ja valmistut.
Siis, tottakai kykenen, mutta mun vanhemmat on aina ollut todella kontrolloivia. Ns. heidän nenilleen ei hypitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä kommentoi ilmeisen pässejä ihmisiä. Jos ihminen on kasvanut ympäristössä, jossa häntä väheksytään ja jossa hänen elämänsä tärkeimmät aikuiset pilkkaavat hänen päämääriään, asema ja mahdollisuudet ovat aivan erilaiset kuin niillä, jotka ovat kasvaneet kannustavien tai edes neutraalien vanhempien kanssa.
No, jos ei anneta edes pipetillä, ei voi paljon odottaa...
Kannustaminen=suhteet.