Miten hyväksyn sen että tulen olemaan koko loppuelämäni ajan sinkku/vanhapiika?

Samat fiilikset täälläkin! Terkuin N33

Teillä naisilla se on kuitenkin vain valintakysymys otatteko miehen vai ei kun taas miehet ei yksinkertaisesti saa ketään kelvollista.

Saanko kysyä, että mikä estää parisuhteen?

Vierailija kirjoitti:

Teillä naisilla se on kuitenkin vain valintakysymys otatteko miehen vai ei kun taas miehet ei yksinkertaisesti saa ketään kelvollista.

Huoh. Aina tätä samaa pask##. Kyllä siihen tarvitaan luonnetta ja ulkonäköä.

Itse saan perääni vain pinnallisten asioiden perässä juoksevia miekkosia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teillä naisilla se on kuitenkin vain valintakysymys otatteko miehen vai ei kun taas miehet ei yksinkertaisesti saa ketään kelvollista.

Huoh. Aina tätä samaa pask##. Kyllä siihen tarvitaan luonnetta ja ulkonäköä.

Itse saan perääni vain pinnallisten asioiden perässä juoksevia miekkosia.

Samat sanat.

Tee itse aloite kunnolliselle miehelle niin pääset valikoimaan ei-pinnallisen miehen, niin helppoa se on.

Vierailija kirjoitti:

Kun en vaan pysty suhteeseen kenenkään kanssa mutta surettaa se ettei koskaan koe sellaista läheisyyttä josta kuitenkin haaveilee. N29

Minä olen sen jo hyväksynyt. Olen samanikäinen kuin sinä.

Vierailija kirjoitti:

Saanko kysyä, että mikä estää parisuhteen?

Kyvyttömyys tuntea mitään rakkaudellisia tunteita tai läheisyyttä kenenkään kanssa.

Mulla on sama tilanne. Olen mies, mutta vaikka palstojen totuuksien mukaan mulla ei pitäisi olla mitään mahdollisuuksia, niin ihan vaan jonkun löytäminen olisi helppoa. Tai ihan miellyttävänkin ihmisen löytäminen. Mulla on vaan joku järjenvastainen sosiaalisten suhteiden kammo. Mulla ei ole edes kavereita, koska sekin rupeaa ahdistamaan. Mulla on semmoinen sairaalloinen kuvitelma, että kaikki haluaa vain hyötyä musta jotenkin. Miehistäkin rupean kuvittelemaan aika nopeasti, että ne on homoja ja kaipailisivat jotain ihan muuta kuin kaveruutta.

Työstän tätä asiaa, mutta en ehkä pääse siitä ikinä eroon. Joku puoliso olisi kiva löytää ja jakaa elämä jonkun kanssa, mutta olen päästäni liian sairas edes siihen, että mulla olisi kaveri.

Onhan tämä surullista. Koitan ajatella, että saahan sitä joskus olla paha oli tämän takia. Elämä on kuitenkin ihan ok näinkin. Onpahan erilainen vapaus kuin parisuhteessa olisi. Kaikessa on puolensa. Voin aloittaa jonkun typerän harrastuksen yhtäkkiä, käyttää siihen kaiken aikani ja täyttää kämpän ties millä, eikä kukaan valita. Kun ei vielä ollut lemmikkejä, saatoin lähteä hetken mielijohteesta yöksi metsään. Voin puhua itsekseni kotona ja liikkua oudosti ilman, että kukaan ihmettelee. Ahdistaa, jos kotona pitäisi olla ihmisiksi. Eihän aikuinen mies saa tällä tavalla hyppelehtiä jatkuvasti. Kaljaakin saa kitata yksinään vapaasti ja syödä, mitä huvittaa. Kukaan ei suutu, jos ahmin jonkun porkkanapussin, vaikka ne oli tarkoitettu johonkin ruokaan.

Yksin saa olla rauhassa outo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saanko kysyä, että mikä estää parisuhteen?

Kyvyttömyys tuntea mitään rakkaudellisia tunteita tai läheisyyttä kenenkään kanssa.

No jos asia on noin, niin mitä hyväksymistä yksinolossa on? Et selvästi edes kaipaa parisuhdetta. Parisuhde on kahden kauppa, jossa molemmat joustaa omista asioistaan ja kumppanin pikkuvirheet ei merkkaa mitään.

Miksi ette iloitse? Saatte olla itseksenne! Ilman pettämistä, avioeroja, suhteen hoitamista, anoppeja ja kaikkea. Totta kai parisuhteessa on hyvät puolensa, mutta myös paljon huonoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saanko kysyä, että mikä estää parisuhteen?

Kyvyttömyys tuntea mitään rakkaudellisia tunteita tai läheisyyttä kenenkään kanssa.

No jos asia on noin, niin mitä hyväksymistä yksinolossa on? Et selvästi edes kaipaa parisuhdetta. Parisuhde on kahden kauppa, jossa molemmat joustaa omista asioistaan ja kumppanin pikkuvirheet ei merkkaa mitään.

Sinäkö pystyt solmimaan hyvän parisuhteen lähes kenen tahansa kanssa kunhan on sopivan ikäinen ja oikeaa sukupuolta? Mä en, ei useimpien ihmisten kanssa tunne minkäänlaista yhteyttä. Pystyn joustamaan ja hyväksymään pikkuvirheitä, mutta en pysty tuntemaan itseäni ymmärretyksi ja kohdatuksi ja aidosti itsenäni rakastetuksi kenenkään kanssa, enkä itse aidosti rakastaa ketään. En ihan ymmärrä miten tää tarkoittaisi sitä etten kaipaisi näitä asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saanko kysyä, että mikä estää parisuhteen?

Kyvyttömyys tuntea mitään rakkaudellisia tunteita tai läheisyyttä kenenkään kanssa.

No jos asia on noin, niin mitä hyväksymistä yksinolossa on? Et selvästi edes kaipaa parisuhdetta. Parisuhde on kahden kauppa, jossa molemmat joustaa omista asioistaan ja kumppanin pikkuvirheet ei merkkaa mitään.

Mä oon eri, mutta mä ainakin kaipaan sitä että saisin rakastaa jotakuta ja että tämä joku rakastaisi minua, mutta ongelma on se, että en koe tuollaista yhteyttä kenenkään kanssa. Ei se silti sitä poista, että haaveilen siitä. Ehkä mulla on jotkut "muurit" ympärillä, jotka estää mua kokemasta muille ihan normaalia asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saanko kysyä, että mikä estää parisuhteen?

Kyvyttömyys tuntea mitään rakkaudellisia tunteita tai läheisyyttä kenenkään kanssa.

No jos asia on noin, niin mitä hyväksymistä yksinolossa on? Et selvästi edes kaipaa parisuhdetta. Parisuhde on kahden kauppa, jossa molemmat joustaa omista asioistaan ja kumppanin pikkuvirheet ei merkkaa mitään.

Mä oon eri, mutta mä ainakin kaipaan sitä että saisin rakastaa jotakuta ja että tämä joku rakastaisi minua, mutta ongelma on se, että en koe tuollaista yhteyttä kenenkään kanssa. Ei se silti sitä poista, että haaveilen siitä. Ehkä mulla on jotkut "muurit" ympärillä, jotka estää mua kokemasta muille ihan normaalia asiaa.

Niinpä. Juuri tää on ongelma. Kaipaan läheisyyttä mutta en pysty tuntemaan sellaista kenenkään kanssa. Kukaan ei tunnu "oikealta" ja läheiseltä.

Onhan se surullista haaveilla rakkaudesta ja samalla tietää ettei koskaan tule sellaista kokemaan. Alkamalla parisuhteeseen kun ei mitenkään automaattisesti sitä rakkautta pääse silti kokemaan.

Kyllä on taas ongelmat... sama kuin lattialla olisi kissankikkare niin ulistaisiin että "voi että miten voisin hyväksyä että lattialla on läjä?!?!" sen sijaan että vaan hoitaisi asian pois päiväjärjestyksestä. Ei voi ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on taas ongelmat... sama kuin lattialla olisi kissankikkare niin ulistaisiin että "voi että miten voisin hyväksyä että lattialla on läjä?!?!" sen sijaan että vaan hoitaisi asian pois päiväjärjestyksestä. Ei voi ymmärtää.

No kerropa vielä miten se asia hoidetaan pois päiväjärjestyksestä.

Löysin parhaimman kumppanin vasta 45-vuotiaana! Jos olisi tavattu aiemmin, olis ollut helpompaa, mutta parempi nyt. Molemmilla on arpia ja kasvukipuja, mutta takanapäin. Eli voi kontrolloidusti järjestää opiskelun, työn ja asunnon, mutta parisuhteet voi jättää fortunalle. Siis luota kohtaloon sydämenasioissa, muuhun saa käyttää järkeä.

Paitsi jos olet tunnekylmä ja ajattelet vain itseäsi, olet vain haitaksi muille.

Ap:llä on hyvä elämä. Ei tarvitse huolehtia lapsista. Voi lähteä vapaasti ulkomaille ja niin edelleen. Älä haikaile, vaan ota elämästä kaikki irti.