Lue keskustelun säännöt.
Minä ja syömishäiriöni
19.05.2008 |
Olen 23v kahden lapsen äiti.
Olen lihava. Mutten ole aina ollut.
Kun olin ala-asteella, naapurissa asuva mummoni lihotti minut
jäätelöillä ja karkeilla pulleroksi 11-vuotiaaksi.
Sitten alkoi lantio levitä ja rinnat kasvaa ja tajusin kunnolla että
olen lihava koska pojat katselivat mielummin laihoja ja rinnattomia
kuin minua jolla oli jo rinnat (=koska olin pullea?).
Minua kiusattiin rankasti ja muistan vieläkin seiskan
urheilupäivänä kun makailin nurmikolla vatsallani niin eräs laiha
tyttö hyppäsi tahallaan takapuoleni päälle ja huusi kovaan ääneen
"hyi vittu kun jalka uppos rasvaan". Häpesin kuollakseni sen
lisäksi että minua sattui.
14v:na olin 165cm ja 62kg. 8. luokan lopulla päätin etten enää
suostu olemaan läski ja ajattelin että laihdun väkisinkin jos en
syö yhtään mitään. kahden kuukauden ajan poltin tupakkaa, join
kahvia ja söin yhden voileivän kolmea päivää kohti.
sen jälkeen painoin enää 48kg ja laihduin hiljalleen 45 kiloon.
Niihin aikoihin sukulaiset alkoivat kysellä äidiltä käytänkö
huumeita kun olen niin laihtunut. Jälkikäteen olen nähnyt
videopätkän itsestäni eräissä juhlissa ja päälläni ollut musta
pikkumekko roikkui olkaimistaan solisluideni päällä.
Siitä huolimatta kuvittelin etten ole vieläkään tarpeeksi hoikka.
15-vuotiaana minulle kävi huonosti ja tulin raiskatuksi.
Vetäydyin kuoreeni ja aloin seurustella erään dominoivan tyypin
kanssa. Olin hänen kanssaan kolme vuotta jonka aikana lihoin 72 kiloon
koska söin tavallaan saadakseni ympärilleni suojakuoren.
Samalla ahdisti koska näytin niin sairaan lihavalta.
18-vuotiaana keräsin voimani ja jätin sen tyypin. Päätin muuttaa
elämäni ja vahvistua. Kävin töissä ja laihdutin samalla siten
että söin aamulla yhden kananmunan, illalla voileivän ja välissä
vain teetä ja tupakkaa. Parissa kuukaudessa olin ihannemitoissani
(terveissäkin vielä) eli 56kg/168cm.
Bailasin rankasti ja tein töitä niin laihduin itsestään 50 kiloon
ja olin onnellinen kun pystyin taas käyttämään xs-kokoisia
vaatteita.
20-vuotiaana tapasin mieheni ja lopetin tupakanpolton.
Mieheni sanoi että olen liian laiha joten en välittänyt vaikka söin
karkkia tupakantuskaani. Me mentiin naimisiin ja hääpäivänäni 2004
painoin jo 65kg. Aloin odottaa ensimmäistä lastani.
Paino alkoi nousta raskauden myötä ja yritin syödä terveellisesti
lasta ajatellen. Raskausmaha oli minusta ihana koska olen lapsirakas.
Alkuraskauden aikana painoa ei tullut kuin 7kg (lapsi painoi muutaman
kilon, istukka pari lisää ja + lapsivesi) mutta viimeisinä
kuukausina minulle tuli 10kg turvotusta ja kauhea nälkä.
Ajattelin että syön nyt halujeni mukaan ja laihdutan sitten
myöhemmin kun lapsi on syntynyt.
Synnytyksen jälkeen kävin vaa'alla ja meinasin pyörtyä: 79kg!
Olin kuitenkin niin väsynyt lapsen kanssa kun oli pakko valvoa ja
sosiaalinen elämä rajoittui kaupassa käyntiin etten jaksanut
laihduttaa alussa.
Kun lapsi oli 7kk virkistyin ja aloin laihduttaa alle 800kcal
dieetillä. Sainkin nopeasti kuukaudessa painon putoamaan jo 72 kiloon
mutta sitten tulin taas raskaaksi ja vauvan vuoksi
laihdutussuunnitelmat jäivät nurkkaan.
Tällä toisella raskauskerralla päätin pitää itseni kurissa mutta
väsymys ja hormonaaliset syyt saivat minut sortumaan ja söin taas sen
mitä mieli teki.
Lopputulos: 2. raskauden jälkeen paino 89kg.
Nyt on kulunut jo vuosi synnytyksestä. olen tammikuusta asti
yrittänyt saada painoa alas "terveellisesti" koska minun on
pakko jaksaa hoitaa kahta pientä lasta öin ja päivin. Jos pyörryn
niin lapset ovat oman onnensa nojassa.
Olen laskenut tarkan kalorimäärän joka minun painoisellani pitäisi
laihduttaa ja se on jopa 1700-1900kcal päivässä.
Toisinaan ylitän sen ja oksennan syödyt kalorit.
Olen laihtunut tässä ajassa vasta 82,8 kiloon.
Olen hyvin masentunut koska joudun taistelemaan sisäisen
perfektionistini ja äitiminäni kanssa.
Lasteni tähden minulla ei ole enää varaa sairastua.
Mitä ajatuksia tämä herättää teissä muissa?
Kommentit (5)
Minulle tuli kyyneleet silmiin, kun luin kirjoituksesi :,( Ota yhteyttä johonkin vertaisryhmään, että oppisit rakastamaan itseäsi sellaisena kuin olet. Sinulla on ihanat lapset, jotka tarvitsevat myös terveen ja tasapainoisen äidin. Kaikkea hyvää Sinulle kevääseen ja tulevaan kesään!
t: Anoreksiasta kärsinyt ja vasta nyt 30-vuotiaana vähitellen oman ruikulan ja tissittömän kehonsa reisiläskeineen hyväksynyt ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Auttaisiko sinua, jos söisin tiukan etukäteen suunnitellun ohjelman mukaisesti? Ja siis siten, että sun on pakko syödä kaikki se, mitä päivälle on suunniteltu, vaikka et haluaisikaan. Täten saisit riittävästi energiaa, kehosi ei menisi ketoosiin ja jaksaisit pyörittää arkea.
Näitä valmiiksi suunniteltuja päiviä voit tehdä itse ja niitä löytyy valmiina netistä. Käy katsomassa vaikkapa Valion sivuilta löytyvä viiden viikon lista http://www.valio.fi/profeel/.
Oletko muuten käynyt ravitsemusterapeutilla? Luulen, että sinulle olisi ohjauksesta hyötyä. Suosittelen myös ihan varsinaista terapiaa tunteisiisi.
kuulosti jotenkin tutulta, syömishäiriöinen olen itsekin, hieman erillainen tilanne mutta kuitenkin. ikinä en ole tyytyväinen siihen mitä peilistä näen, painoani en ole tiennyt muutamaan vuoteen, se tieto mut varmaan saisi kokonaan raiteltaan...
apua olen saanut vertaistukiryhmistä ja aikoinaan marssin terveyskeskuksen lekurille ja sanoin että mulla on syömishäiriö. pääsin hoitoon sitä kautta ja uskoisin ( ainakin haluaisin uskoa) että voisit päästä sinäkin, kun oot niin nuori. Käy juttelemassa lekurilla, ja jos ei ota todesta, mene toiselle. jo se että saa puhua, voi auttaa. minä myös suosittelen ravitsemusterapeuttia sekä ihan tavallista terapeuttia, ihan omasta kokemuksesta.
Olen ollut aina vaan se pullukka, läski, liikkuva lihatiski ja mitä lie... Vaikka välillä olen paastonnut kuukausiakin niin aina se on loppunut viimeistään siihen, että olen ollut normaalipainon ylärajoilla. Ja aina olen lihonut uudelleen, uudelleen ja uudelleen. En osaa syödä terveellisesti, osaan vain ahmia tai olla syömättä. Oksentelen ja paastoan ja käytän ulostuslääkkeitä ja mitä milloinkin, välillä menee vuosia paremmin, mutta sitten se iskee taas. Koskaan en ole itseeni tyytyväinen.
10-vuotiaana tämä alkoi ja nyt olen samanikäinen kuin sinä eikä loppua näy kai koskaan. Päivästä toiseen päässä pyörii ruoka ja laihdutus, kalorit ja syyllisyys... Elämä tuntuu olevan järjestyksessä vain silloin, kun paastoan. Silloin en vihaa itseäni, mutta heti kun pistän suustani jotain alas, epätoivo alkaa nakertamaan... :-(
ja koko ajan olet ajatellut vain painoasi. Sääli, sillä noin sulla menee hyvä elämä ihan ohi :(
Tsemppiä ja voimia. Etsi joku syömishäiriöisten vertaisryhmä, mistä voisit saada tukea.