Lue keskustelun säännöt.
Läheisen kuolema ja tyhjä olo ja fyysiset oireet
12.02.2018 |
Menetin läheiseni vähän aikaa sitten. Itkin 3 päivää ja sen jälkeen on tuntunut vaan tyhjältä. En nuku kunnolla, maha on kipeä ja on muitakin mahavaivoja, sydän tykyttää, päätä särkee. Henkeä ei ahdista, mutta tuntuu sellainen painon tunne rinnalla. Unohtelen asioita kotona ja töissä. Koko ajan on tuskallinen ja ahdistava olo. Onko tämä normaalia?
Töissä on ollut stressiä jo ennen tätä ja on ollut jotain alakuloista oloa, mutta tämä oli viimeinen pisara. Kaikki kaatuu päälle töissäkin. Kotona en jaksa tehdä mitään.
Mitä tällaisessa tilanteessa voi tehdä?
Kommentit (11)
Älä vaan mene saikulle, paras pistää itsesi ihan tiukille ja saada börnäri. Hops! terapeutille ja puhumaan asioista hänelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensimmäinen kirjoitti hyvin. Mulla on auttanut puhuminen. Olen siinä onnellisessa asemassa, että olen voinut puhua/kirjoitella mihin aikaan tahansa parille ystävälle.
Mun menetyksestä on kohta vuosi aikaa enkä edelleenkään ole entiseni. Olen miettinyt jäänkö tälläiseksi vai palaudunko koskaan? Suru kuitenkin on ikuisesti mussa, muuttanee vain muotoaan ajan kanssa.
Olisiko parempi pyytää vähäksi aikaa saikkua vai onko helpompi olla töissä kun kotona asiat vaan kasautuu liikaa kun ehtii ajatella?
Ja kaikki nuo fyysiset oireet on normaalia. Aika auttaa ja helpottaa. Itselläni kun isä kuoli sitä pahinta vaihetta kesti ehkä pari viikkoa... hautajaisten jälkeen alkoi helpottaa. Voimia 💞
Kiitos teille vastauksistanne ja omien kokemustenne kertomisesta.
Töissä tuntuu vaikealta olla, mutta on siinä se hyvä puoli, ettei ehdi ajatella yhtään mitään. Kiire on niin kova. Ja saapahan olla ihmisten ilmoilla.
Säikähdin jotenkin näitä oireitani, mutta ehkä ne ovat ihan normaali reaktio. Olen muutenkin vähän huono näyttämään tunteitani. Ehkä sen takia reagoin aina kehollani.
Paljon voimia teillekin kaikille. 💕
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aivan normaalia.
Surussa on monta vaihetta. Sä olet nähtävästi vielä shokissa, eli 1.:ssä vaiheessa.
Tarvitset jonkun tai joitain, jolle puhua.
Se voi hyvin olla psykologi tms.
Onko sulla ketään kotonasi, vai asutko yksin?
Tarvitset seuraa, ja toisaalta aikaa.
Musta sä tarttet sairaslomaa.
Sureminen vie voimia. Otan osaa.
Olen pahoillani. Toivotan parempia päiviä, mutta anna tosiaan itsellesi aikaa, ei ole mitään määräaikaa mihin mennessä pitäisi olla toipunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei!
Osanottoni suruusi. Olen joutunut kokemaan tuon jo liian monta kertaa.. Painon tunne kyllä häviää ajan kanssa, kun se ihan kaikkein pahin epäusko ja järkytys alkaa muuttumaan asian hyväksymiseen hiljalleen. Koska on pakko, niin viimein siinä käy niin. Mulla auttoi puhuminen. Kaikenlaisten asioiden läpikäyminen, itse tapahtuman ja sitä ympäröivien. Ja ajatus siitä, että enää en joudu ikinä tämän kyseisen ihmisen kohdalla kohtaamaan tätä kaikkein pahinta mahdollista asiaa ja tilannetta. Se kaikkein pahin on jo tapahtunut ja on siis takanapäin. Mulla auttoi työ. Siellä sain ikäänkuin lomaa kiertäviltä ajatuksilta, koska ei ehtinyt niitä miettimään. Etäisyys, edes pieni, teki minulle hyvää. Yritä jollain tavalla oppia hyväksymään. Ei se helppoa ole, mutta mitäpä muutakaan oikeastaan voit? Tsemppiä tulevaan!
Hei!
Osanottoni suruusi. Olen joutunut kokemaan tuon jo liian monta kertaa.. Painon tunne kyllä häviää ajan kanssa, kun se ihan kaikkein pahin epäusko ja järkytys alkaa muuttumaan asian hyväksymiseen hiljalleen. Koska on pakko, niin viimein siinä käy niin. Mulla auttoi puhuminen. Kaikenlaisten asioiden läpikäyminen, itse tapahtuman ja sitä ympäröivien. Ja ajatus siitä, että enää en joudu ikinä tämän kyseisen ihmisen kohdalla kohtaamaan tätä kaikkein pahinta mahdollista asiaa ja tilannetta. Se kaikkein pahin on jo tapahtunut ja on siis takanapäin. Mulla auttoi työ. Siellä sain ikäänkuin lomaa kiertäviltä ajatuksilta, koska ei ehtinyt niitä miettimään. Etäisyys, edes pieni, teki minulle hyvää. Yritä jollain tavalla oppia hyväksymään. Ei se helppoa ole, mutta mitäpä muutakaan oikeastaan voit? Tsemppiä tulevaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kaikille tänne kirjoittaneille.
Minullakin edellisestä kuolemantapauksesta lähipiirissä on vain puoli vuotta, mutta ei tähän totu koskaan. Muistan silloin käyneeni samoja asioita läpi. Tämä on ollut tällaista aikaa, että on ollut paljon kuolemaa ja sairauksia lähipiirissä. Olen alkanut pelätä kaikkia sairauksia ja että menetän oman perheenjäsenen. Oma äitini sairastui syöpään muutama vuosi sitten, mutta hän parani siitä. En tiedä, miten koskaan voisin selvitä oman perheenjäsenen kuolemasta.
On jäänyt sellainenkin vaivaamaan, että oliko kuolleella kovat kärsimykset. Kipuja hän ei valittanut, mutta muuten lähdön hetki ei ollut mikään rauhallinen. Hän alkoi kärsiä pahoista harhoista, aggressiivisuudesta ja sekavuudesta ja pakkoliikkeistä yms. muutamia tunteja ennen kuolemaansa, mutta saatiin hänet sitten uneen lääkkeillä. Ei hän enää ollut tässä paikassa eikä ajassakaan, mutta oli se raskasta katsottavaa. Nyt ahdistaa ja vaivaa, kun ei tiedä, mitä toinen siinä ajatteli ja oliko hän miten peloissaan.
Asun yksin ja senkin takia varmaan on parempi olla töissä, ettei ole omien ajatustensa kanssa koko päivää ja on jotain rutiineja. Mutta ei kai auta kuin mennä päivä kerrallaan.
Kiitos teille kaikille, kun olette vastanneet tänne.
Se menee ohi. Suru muuttaa muotoaan ja helpottaa. Tärkeintä on antaa kaikkien tunteiden, myös eritoten niiden kielteisten tulla sellaisenaan ja läpi käydä ne. Tunteet on kuin tuuli, tulee ja menee. Älä kiellä itseltäsi vihantunteita tai pettymystä tai ihan mitä vaan mitä läheisen elossaolo tai kuolema on tuonut. Salli itsesi vain surra ja olla alakuloinen. Se on normaalia että kehossakaan ei kaikki ole hyvin, mutta luota siihen että joku päivä se vielä helpottaa. Ota tarvittaessa sairaslomaa töistä. Alakuloisuus kuuluu elämään ja on usein ohimenevää.. tsemppiä.