Mitä erityislapsille tapahtuu murrosiässä? Voiko normalisoitua?

Murkkuikä on hankalaa aikaa nepsy nuorille ja usein tilanne pahenee merkittävästi. Vielä en ole tavannut sellaista nuorta, jolla tilanne olisi korjaantunut.

Murrosikä ei ole helppoa. Varsinkin kun et ihan ymmärrä mitä tapahtuu ja miksi tunnet niin kuin tunnet. Haluaisit olla niin kuin kaikki muut, mutta se ei ole helppoa koska olet kuitenkin oma itsesi. Teini-ikäisiä alkaa kiinnostaa toinen tai samaa sukupuolta olevat. Eli voi jäädä myös ulkopuoliseksi enemmän. Onneksi murrosikä on vain vaihe, joka menee ohi.

Pyh teitä! Adhd-lapset on usein  murrosikään mennessä oppineet tulemaan toimeen ominaisuutensa kanssa, käyneet terapioita joissa opetellaan ihmissuhteita jne. Lääkitystä voidaan alkaa pikkuhiljaa purkaa teini-iässä. Adhd ei poistu minnekään, mutta oirekuva muuttuu aikuisiällä, esim. hyperaktiivisuus ei keski-iässä välttämättä näy enää ulospäin.

up

He ovat yksilöitä siinä missä muutkin. Tässä esimerkit

Ei ole perimää suvussa, vaan veli on vammautunut synnytyksessä. Olen pikkusisko. Hänen murrosikänsä oli ihan kamala. Ei tehnyt pahojaan ja on pysynyt poissa alkoholista, varmaan pitkälti uskonnollisen kasvatuksen ansiosta. Mutta kun siiihen aikaan ei tutkittu, niin hän alkoi itse tutkituttaa itseään, kun tajusi olevansa erilainen. Sai mbd-diagnoosin, mitä siihen aikaan annettiin. Hänen murrosikänsä oli päivittäisia usean tunnin huuto- ja raivokohtauksia. Mä tein läksyjä kuulokkeet päässä. Veli elää normaalia elämää, mutta tarvitsee arjessa apua.

Oma poika taas oppi puhumaan hitaasti ja tuli taantumia. Suvussa ei mitään merkkejä erityisyydestä, tai ei tajuttu. Kyllähän sitten kun aspergerista enemmän oppi pojan myötä, niin tajusi, että appiukon omituisuudet ja ehdottomuus taisivat pitkälti olla aspergerpiirteitä ja olihan noita erikoisia luonteita miehen suvussa muitakin. Sain kuulla vasta muutama vuosi sitten, että toinen siskoista on oppinut puhumaan nelivuotiaana ja tällä siskolla on kyllä ollut elämänhallinnan ongelmia jonkun verran. Mun pojan murrosikää ei edes huomannut, se vaan solahti ohi. Olin kyllä varustautunut pahaan, mutta toisin kävi. Kun taas joku toinen tututksi tullut erityislaplsiryhmissä, murrosikä ollut tosi vaikea. Eli se on erityislapsilla omasta luonteesta ihan samalla tavalla kiinni kuin muillakin. Nykyään oma poika käy töissä ja on valmistunut tietotekniikan insinööriksi. Ala-aste erityisryhmässä, loppukoulut ilman mitään erityistä tukea ja pärjännyt hyvin. Oman toiminnan ohjauksessa on vähän puutteita ja ajoittain arka uusille tilanteille, mutta muuten menee hyvin.

Tiedän, että oma lapsi on poikkeus ja että olen ollut poikkeusellisen jaksava hänen kuntoutuksensa kanssa. Kaikilla ei välttämättä mene yhtä hyvin. Ymmärrän hyvin jos kaikilla ei ole voimia, mutta minulla on ollut miehen tuki, vaikka minä olenkin ollut se, joka toimii.

15- vuotiaan assi-nuoren äiti vastaa: Kauheita raivareita, jotka kulminoituu itsensä vahingoittamiseen. Tämä siksi, ettei ole sanoja, jolla kertoa asioista, mikä ottaa päähän, miksi tuntuu tältä...

Ja sitten toisaalta taas vetäydytään huoneeseen ja nekin jutut, mitä on ennen vanhaan puhunut, esim. koulupäivästä, jää pois ja me vanhemmat mietimme, osaako lapsi enää ollenkaan puhua, vai onko taantunut, olisiko mahdollista päästä kelan kuntoutukseen lapsen kanssa,  vaikkapa puheterapiaan...

Mietinnässä on, onko tämä taantuminen taidoissa pysyvää...

Lähipiirissä on neljä teini-ikäistä asperger/adhd poikaa. Yhdellä teini-ikään mennessä terapia yms on helpottanut oireita niin paljon, että diagnoosit voitiin purkaa kokonaan. Ei enää tarvetta tukitoimien, fiksu, älykäs nuori mies. Hieman erikoinen, mutta se ei haittaa mitään. Toinen alkoi myös sulautua massaan 13-vuotiaasta alkaen. Ala-asteella erottui, kiusattiin ja myös itse käyttäytyi arvaamattomasti. Nyt lukiolaisena ei kukaan ulkopuolinen osaa arvata, millaista taustaa oli. Itse huomaan assipiirteet hänessä vain katsekontaktin vähäisyydessä ja tietynlaisen hitautena tunnereaktioissa. Kolmannella murrosikä pahimmillaan, adhd pistää lähtemään jokaiseen älyttömän juttuun mukaan. Ei kuitenkaan kapinoi tarkoituksella, innostuu vaan herkästi vääristäkin asioista. Samalls tasolla kuin kaverinsakin, ei voi porukasta sanoa ketkä on erityisnuoria ja ketkä nenttejä. Neljännellä murrosikä alullaan. Omaa paikkaa etsii raivoisasti maailmasta ja turhautuu, hermostuu kun ei sovi siihen niin kun haluaisi. Vaikea hyväksyä omaa erilaisuuttaan.

Vierailija kirjoitti:

Lähipiirissä on neljä teini-ikäistä asperger/adhd poikaa. Yhdellä teini-ikään mennessä terapia yms on helpottanut oireita niin paljon, että diagnoosit voitiin purkaa kokonaan. Ei enää tarvetta tukitoimien, fiksu, älykäs nuori mies. Hieman erikoinen, mutta se ei haittaa mitään. Toinen alkoi myös sulautua massaan 13-vuotiaasta alkaen. Ala-asteella erottui, kiusattiin ja myös itse käyttäytyi arvaamattomasti. Nyt lukiolaisena ei kukaan ulkopuolinen osaa arvata, millaista taustaa oli. Itse huomaan assipiirteet hänessä vain katsekontaktin vähäisyydessä ja tietynlaisen hitautena tunnereaktioissa. Kolmannella murrosikä pahimmillaan, adhd pistää lähtemään jokaiseen älyttömän juttuun mukaan. Ei kuitenkaan kapinoi tarkoituksella, innostuu vaan herkästi vääristäkin asioista. Samalls tasolla kuin kaverinsakin, ei voi porukasta sanoa ketkä on erityisnuoria ja ketkä nenttejä. Neljännellä murrosikä alullaan. Omaa paikkaa etsii raivoisasti maailmasta ja turhautuu, hermostuu kun ei sovi siihen niin kun haluaisi. Vaikea hyväksyä omaa erilaisuuttaan.

Purkaa dianoosi? Se, että oireet lievenee tai asioita oppii komensoimaan ei yleensä kyllä vielä aiheuta diagnoosin purkua. Ei Asperger ole asia josta "parantuu" oppiipahan vai olemaan mutta kun uusia asioita tulee eteen ei olekaan keinoja toimia 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähipiirissä on neljä teini-ikäistä asperger/adhd poikaa. Yhdellä teini-ikään mennessä terapia yms on helpottanut oireita niin paljon, että diagnoosit voitiin purkaa kokonaan. Ei enää tarvetta tukitoimien, fiksu, älykäs nuori mies. Hieman erikoinen, mutta se ei haittaa mitään. Toinen alkoi myös sulautua massaan 13-vuotiaasta alkaen. Ala-asteella erottui, kiusattiin ja myös itse käyttäytyi arvaamattomasti. Nyt lukiolaisena ei kukaan ulkopuolinen osaa arvata, millaista taustaa oli. Itse huomaan assipiirteet hänessä vain katsekontaktin vähäisyydessä ja tietynlaisen hitautena tunnereaktioissa. Kolmannella murrosikä pahimmillaan, adhd pistää lähtemään jokaiseen älyttömän juttuun mukaan. Ei kuitenkaan kapinoi tarkoituksella, innostuu vaan herkästi vääristäkin asioista. Samalls tasolla kuin kaverinsakin, ei voi porukasta sanoa ketkä on erityisnuoria ja ketkä nenttejä. Neljännellä murrosikä alullaan. Omaa paikkaa etsii raivoisasti maailmasta ja turhautuu, hermostuu kun ei sovi siihen niin kun haluaisi. Vaikea hyväksyä omaa erilaisuuttaan.

Purkaa dianoosi? Se, että oireet lievenee tai asioita oppii komensoimaan ei yleensä kyllä vielä aiheuta diagnoosin purkua. Ei Asperger ole asia josta "parantuu" oppiipahan vai olemaan mutta kun uusia asioita tulee eteen ei olekaan keinoja toimia 

Diagnoosin purkaminen on vähän hassu sana tosiaan. Se merkitsee kuitenkin sitä, että ihminen on oppinut tulemaan toimeen sairaustensa tai oireidensa kanssa niin hyvin, että hän on tasapainoisessa, toimintakykyisessä tilassa ja kykenee elämään normaalia, hyvää elämää ilman että sairaus tai oireilu laskee sen laatua merkittävästi. Usein myös tällaisten ihmisten sairaus tai oireet eivät näy niin että he ns. erottuisivat muista.

Oikeassa olet siinä, ettei esim. asperger tai vaikkapa monet mielenterveyden häiriöt, esim. masennus "parane" siinä mielessä, että ensinmainitussa tilanteessa neurologiset muutokset ovat ja pysyvät, jälkimmäisessä taas alttius sairastua uudelleen useimmiten vähintään säilyy, sillä psyyken rakenteissa on tyypillisesti altistavia tekijöitä (esim. heikko itsearvostus.) Ympäristön olosuhteita muokkaamalla, erilaisilla oman toiminnan harjotteilla tai terapioilla ym. pyritään muokkaamaan ihmisen maailma sellaiseksi, että altistavia ja sairauden tai oireiden pahenemista edistäviä tekijöitä olisi mahdollisimman vähän. Lääkkeiden aiheuttamiin muutoksiin en osaa ottaa kantaa, sillä niistä minulla ei ole tarpeeksi asiantuntemusta.

Lisäksi on muistettava, että asperger tai taipumus masentuneisuuteen eivät nykykäsityksen valossa ole jotain, mitä ihmisellä on tai ei ole. Sen sijaan kyseessä on liukuva skaala, jolle ihmiset sijoittuvat eri kohtiin sen mukaan, kuinka paljon heillä on masentuneisuus- tai asperger-ominaisuuksia. Uskoisin että diagnoosin purkamista käytetään usein juuri siksi, että se kertoo ihmisen tulevan toimeen hyvin sairautensa tai oireidensa kanssa, muttei anna sinänsä vähän väärää ja valheellista kuvaa siitä, että ihminen olisi kokonaan parantunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähipiirissä on neljä teini-ikäistä asperger/adhd poikaa. Yhdellä teini-ikään mennessä terapia yms on helpottanut oireita niin paljon, että diagnoosit voitiin purkaa kokonaan. Ei enää tarvetta tukitoimien, fiksu, älykäs nuori mies. Hieman erikoinen, mutta se ei haittaa mitään. Toinen alkoi myös sulautua massaan 13-vuotiaasta alkaen. Ala-asteella erottui, kiusattiin ja myös itse käyttäytyi arvaamattomasti. Nyt lukiolaisena ei kukaan ulkopuolinen osaa arvata, millaista taustaa oli. Itse huomaan assipiirteet hänessä vain katsekontaktin vähäisyydessä ja tietynlaisen hitautena tunnereaktioissa. Kolmannella murrosikä pahimmillaan, adhd pistää lähtemään jokaiseen älyttömän juttuun mukaan. Ei kuitenkaan kapinoi tarkoituksella, innostuu vaan herkästi vääristäkin asioista. Samalls tasolla kuin kaverinsakin, ei voi porukasta sanoa ketkä on erityisnuoria ja ketkä nenttejä. Neljännellä murrosikä alullaan. Omaa paikkaa etsii raivoisasti maailmasta ja turhautuu, hermostuu kun ei sovi siihen niin kun haluaisi. Vaikea hyväksyä omaa erilaisuuttaan.

Purkaa dianoosi? Se, että oireet lievenee tai asioita oppii komensoimaan ei yleensä kyllä vielä aiheuta diagnoosin purkua. Ei Asperger ole asia josta "parantuu" oppiipahan vai olemaan mutta kun uusia asioita tulee eteen ei olekaan keinoja toimia 

Diagnoosin purkaminen on vähän hassu sana tosiaan. Se merkitsee kuitenkin sitä, että ihminen on oppinut tulemaan toimeen sairaustensa tai oireidensa kanssa niin hyvin, että hän on tasapainoisessa, toimintakykyisessä tilassa ja kykenee elämään normaalia, hyvää elämää ilman että sairaus tai oireilu laskee sen laatua merkittävästi. Usein myös tällaisten ihmisten sairaus tai oireet eivät näy niin että he ns. erottuisivat muista.

Oikeassa olet siinä, ettei esim. asperger tai vaikkapa monet mielenterveyden häiriöt, esim. masennus "parane" siinä mielessä, että ensinmainitussa tilanteessa neurologiset muutokset ovat ja pysyvät, jälkimmäisessä taas alttius sairastua uudelleen useimmiten vähintään säilyy, sillä psyyken rakenteissa on tyypillisesti altistavia tekijöitä (esim. heikko itsearvostus.) Ympäristön olosuhteita muokkaamalla, erilaisilla oman toiminnan harjotteilla tai terapioilla ym. pyritään muokkaamaan ihmisen maailma sellaiseksi, että altistavia ja sairauden tai oireiden pahenemista edistäviä tekijöitä olisi mahdollisimman vähän. Lääkkeiden aiheuttamiin muutoksiin en osaa ottaa kantaa, sillä niistä minulla ei ole tarpeeksi asiantuntemusta.

Lisäksi on muistettava, että asperger tai taipumus masentuneisuuteen eivät nykykäsityksen valossa ole jotain, mitä ihmisellä on tai ei ole. Sen sijaan kyseessä on liukuva skaala, jolle ihmiset sijoittuvat eri kohtiin sen mukaan, kuinka paljon heillä on masentuneisuus- tai asperger-ominaisuuksia. Uskoisin että diagnoosin purkamista käytetään usein juuri siksi, että se kertoo ihmisen tulevan toimeen hyvin sairautensa tai oireidensa kanssa, muttei anna sinänsä vähän väärää ja valheellista kuvaa siitä, että ihminen olisi kokonaan parantunut.

Asperger on autismia. Sen diagnoosia ei pureta, tai silloin diagnoosi on ollut alunperinkin virheellinen. Oireiden kanssa voi oppia elämään, mutta ne eivät parane. Usein kompensoiminen aiheuttaa sen, että nämä ihmiset ovat keski-iässä jo todella kehäraakkeja. Masennus paranee kyllä.

Asperger ja adhd on ominaisuuksia, koiden esiintulemisen muodot ja siksi niistä aiheutuvat vaikeudet vaihtlevat eri elämänvaiheissa. Asperger ei tosiaan koskaan parane, enkä ole kuullut, että diagnooseja purettaisiin, ellei sitten todeta, ettei se koskaan ollutkaan asperger vaan joku mielenterveyden ongelma tai ympäristöstä kohtunut käytöshäiriö. Aspegerin kanssa voi oppia tulemaan toimeen niin ettei se normaalielämässä haittaa, mitta kyllä se silti on olemassa ja jollain lailla tuntuu, erityismielenkiinnokohteina, aistiherkkyyksinä, jne. On myös tyypillistä, että sosiaaliset yms ongelmat aktivoituvat uudelleen erilaisina eri elämänvaiheissa, suurten muutosten kohdalla tai stressin takia. Että esim lasten syntymä on vaikeampi paikka kuin nenteille, koska kaiken sen tavallisen stressin lisäksi tulee myös aspregeriin liittyvät aistiyliherkkyydet ja kommunikaatiovaikeudet. Ja tämä tarkottaa sitä, että itse asiassa terapiaa coachingia pitäisi olla tarjolla kaiken ikäisille, koska sitä tarvitaan uudelleen eri elämänvaiheissa. Nythän sitä on tarjolla vain lapsille ja joissain paikoissa nuorille, mutta aikuisille käytännössä vain jos on varaa itse maksaa siitä.

Omalla pojallani menee ihan ok nyt kaksikymppisenä, mutta ymmärrän että ei se ongelma ohi ole ja kyllä se nytkin pilkistelee - mut nyt toisin kuin aikaisemmin poika tietää ja on valmis analysoimaan, mistä ongelma johtuu. Aikaisemmin hän halusi lähinnä kieltää erityisyytensä. Ajattelen, että itstuntemuksen kasvu on keino hallita olemistaan ja myös tulevaisuuttaan paremmin. Ainkin jos se pysyy positiivisenoloisena, eikä ala syyllistää sen enempää itseä kuin muitakaan asioidta, joiille kukaan voi aika vähän.

Adhd sen sijaan ilmeisesti VOI ihan oikeasti fyysisesti helpottaa murrosiän jälkeen noin komikymppiseksi asti. Aivojen välittäjäainetasot jotenkin tasoittuvat ja aivot oppivat tulemaan toimeen sillä mitä niillä on. Näin eityisesti silloin kun on kyse hyperaktiivisesta ”eipystyistuunpaikallaan”- tyyppisestä adhdsta. Jos taas oireilu keskittyy impulsiivisuuteen tai haaveiluun, se useammin kestää aikuisiänkin.

Mun erkka on nyt 16v ja vaikka monet ongelmat ovat helpottaneet niin tunnepuolen myrkskyt ovat jäätäviä välillä, Koulussa nykyään pärjää hyvin, ei käytetä enää mitään tukitoimia opiskelun suhteen.

Mutta muuten on niin ääripään ihminen, tavallinen elämä ei onnistu eikä kiinnosta, ja valitettavasti suuremmat kiinnostuksen kohteet eivät ole niistä terveemmistä päistä, päinvastoin. Vie kaikkia ihmisiä täysin 6-0, suurin osa vaan ei edes tajua sitä...

Vierailija kirjoitti:

Pyh teitä! Adhd-lapset on usein  murrosikään mennessä oppineet tulemaan toimeen ominaisuutensa kanssa, käyneet terapioita joissa opetellaan ihmissuhteita jne. Lääkitystä voidaan alkaa pikkuhiljaa purkaa teini-iässä. Adhd ei poistu minnekään, mutta oirekuva muuttuu aikuisiällä, esim. hyperaktiivisuus ei keski-iässä välttämättä näy enää ulospäin.

Jep yksilöitä. Moni on ihan "normaali" jopa teininä.

Usein pahenee

Vierailija kirjoitti:

Pyh teitä! Adhd-lapset on usein  murrosikään mennessä oppineet tulemaan toimeen ominaisuutensa kanssa, käyneet terapioita joissa opetellaan ihmissuhteita jne. Lääkitystä voidaan alkaa pikkuhiljaa purkaa teini-iässä. Adhd ei poistu minnekään, mutta oirekuva muuttuu aikuisiällä, esim. hyperaktiivisuus ei keski-iässä välttämättä näy enää ulospäin.

Kuulostaapa oudolta noin yläkoulun opettajan näkökulmasta. Lääkityksiä ei todellakaan yleensä vähennetä vaan päinvastoin, kun nuorella alkaa olla fyysistä kokoa.

Yläkoulussa ADHD-tyyppi ei ehkä enää juokse ympäriinsä, mutta se ei tarkoita, että hänen olonsa olisi helpompi. Usein päänsisäinen kaaos vaikeuttaa opintoja todella paljon ja onpa minulla ollut oppilaita, joista voisi melkein sanoa, että ovat olleet lähes kykenemättömiä opiskelemaan. Valitettavasti monet ADHD- nuoret alkavat lääkitä itseään päihteillä.

Assit taas usein syrjäytyvät ikätovereista entistä enemmän. Kun muut alkavat kiinnostua seurusteluista ja bileistä ja sosiaalisista peleistä, assi saattaa jäädä yksin, koska omat kiinnostuksen kohteet ovat ihan erilaiset eivätkä vahvuudet todellakaan ole sosiaalisella puolella.

Oman erilaisuuden hyväksyminen on yleensä teinille paljon vaikeampaa kuin pienelle lapselle. Monilla on kovia kasvukipuja. Toki monet myös kasvavat ja kypsyvät, mutta harvemmin jo yläkoulussa.

Yritä kuvitella: keh.ari jolla on pikkulapsen järki ja aikuisen voimat.

Vierailija kirjoitti:

Yritä kuvitella: keh.ari jolla on pikkulapsen järki ja aikuisen voimat.

Sosiopaatti Vaasasta? Isikö opetti kiusaamaan erilaisuudesta?

Mun pojalla on asperger ja hän on nyt 16-vuotias. Hän sai diagnoosin vasta nyt, koska sille ei ollut tarvetta aikaisemmin, kaikki tukitoimet peruskouluun jäjestyivät ilmankin. Tuki oli taksikuljetus ja matematiikan tukiopetusta ekalla luokalla.

Murroikä on sujunut tosi iisisti, ei isompia mielenosoituksia, välillä pikkusiskon kanssa on ollut kahinointia, siinä kaikki. Päihteet eivät kiinnosta ja nyt lukiossa on jopa saanut kavereita. Ns. normaalin pikkusiskon kanssa ollaankin helisemässä, kun murrosikää pukkaa.

Tilastojen mukaan ahdistus lisääntyy.

Tietenkin pahenee. Mitä oikein kuvittelet.