Onko teillä äitejä, jotka hylkäsivät murrosiässä?

on se yleistä.

pahoinvoinnin voi lukea jo tältäkin palstalta. paljon  hylättyjä tyttäriä. hakevat tukea toinen toisistaan, koska äidit jättivät. poikia ehkä palvovat silti.

Oman tahdon ilmetessä, ne huolehtivat äidit muuttuvat tunnekylmiksi ja alkavat syyttämään lapsiaan ilkeiksi. Ei helppohoitoisiksi siis. Äitinsä peilikuviksi. Äidin peilikuva (minäkuva) menee rikki. Lapsi onkin vain nukke. Ja nuken voi aina hylätä. Varsinkin, jos joku sisarukista tuottaa uusia nukkeja maailmaan, voi vaihtaa uusiin.

Hylättyjä nukkeja maa pullollaan. Ja eläkeläismummot senkun porskuttaa ja eivät anteeksi pyytele mitään eikä keltään. Kaikki hyvä kuuluu heille. Heidän mielestään. Isot eläkkeetkin.

Äitini teki elämästäni helvettiä murrosikäisenä. Siihen asti minulla oli ok lapsuus mutta kun rinnat alkoi kasvaa ja muutenkin aloin tulla teiniksi, tuntui että äidin elämäntehtävä oli vaikeuttaa elämääni. Hän seksualisoi kaiken, epäili jatkuvasti että vehtaan poikien kanssa tai juon viinaa vaikka itseasiassa olin todella kiltti teini- leikin barbeilla vielä 12-vuotiaana. 

Tilanne kärjistyi siihen että minun oli muutettava kotoa 17-vuotiaana ja siitä lähtien olin omillani. Välimme eivät koskaan parantuneet ennalleen, emmekä juttele kuin satunnaisesti 2-3 kertaa vuodessa. Apua on turha ollut äidiltä pyytää poismuuton jälkeen, "olet valintasi tehnyt, kanna seuraukset" mentaliteetillä. Luulisi että olisi lieventänyt kiukkuaan kun muutostani on 20 vuotta kulunut vaan ei. En tunne äitiäni kohtaan minkäänlaista läheisyyttä eikä minulla ole häneen minkäänlaista tunnesidettä.

Äitini oli hyvin rakastava ihminen ja kaipaan häntä vieläkin, vaikka olen itsekin jo keski-iässä. 

Ei mitään tunnesidettä äitiini. Alkoi tosiaan syyttää jotenkin pahaksi, murrosiän kynnyksellä. Eli tosiaan, kun ei menty enää koko ajan äidin ehdoilla. Jätti täysin vaille tukea. Sabotoi. Oli sarkastinen seurassa, nolaten - heitti muka hauskoja vitsejä, loukaten tyttären naiseutta ja sitä rataa.

Tunne kylmiä paskoja taitaa olla nämä feminismin kulta-aikana olleet nuoret äiti-ihmiset. Heille iskostui takaraivoon vain heidän oikeutensa, abortit ja oikeus uraan. Lapsia alettiin mys heidän ikäpolven toimesta ylidiagnostisoida, koska eivät halunneet kantaa mitään vastuuta omasta tunnekylmyydestään, väitän. Eli itsekkyydestään nähdä lapsi omana yksilönä. Ja vastata heidän tarpeisiin, lapsesta käsin. Ei äidin erinomaisuuden tunteen täyttäjänä.

Kyllä suomalainen kulttuuri kannustaa vahvasti varhaiseen itsenäistymisen ja individualismiin. Perhettä ei arvosteta ollenkaan samalla tavalla kuin muualla Euroopassa. Siihen kun lisätään vielä muutenkin kulttuurissamme läsnäoleva tunnekylmyys ja tunteiden ilmaisun vaikeus, niin monen muun maan mittakaavassa voitaisiin sanoa, että aikuistuvat lapset jätetään monesti aika yksin (en enkä kuitenkaan puhuisi hylkäämisestä.)

No mun äiti jätti mut ja isän kun olin 2v. Syyksi on kertonut, ettei " se perhe-elämä oikeen inspannut aikoinaan". Minun ollessani 15v, äiti väänsi kuitenkin uuden lapsen, jonka jätti tämän ollessa vajaa 2v. Nyt pikkuveljeni on 10v ja äiti narisee mulle puhelimessa, että "koita sä pitää siihen Leeviin* yhteyttä ku mä en nyt oikee jaksa".

Äidillä ei mitään mt-ongelmia eikä päihdeongelma. Kuvailee itseään "boheemiksi", minä vastuuttomaksi kakaraksi.

Joo. Jättävät kontaktien ylläpidon täysin tai kokonaan lasten hartioille, tyyliin. Ei tupata, jos ei tykätä. Oikeasti on kuitenkin niin, että heitä ei edes kiinnosta omien lastensa kuulumiset. Lapsia lähinnä ehkä kilpailutetaan toisaan vasten, ja vedellään naruista. Pidetään juoruilla sisarukset erillään, niinkuin narsistivanhemmat tekevät. Säälittävä sukupolvi kyllä, jotka vetoavat tietenkin aina siihen sotalapsuuteen ja niukkuuteen. Mitään eivät ole kyllä itseltään säästäneet ja ovat saaneet elää nousukautta, mitä nykypolvet eivät ole koskaan saaneet kokea. Lamaa laman perään ja mikään koulutus ei riitä. Sitä tuo sukupolvi ei ymmärrä, ja omaavat sitenkin jotenkin ylimielisen asenteen, koska silloin saattoivat vain millä tahansa päättötodistuksella kävellä sisään paikkaan kuin paikkaan. Nykykilpailu on jotain niin käsittämätöntä että tuo sukupolvi ei olisi selviytynyt - mutta syyllistämisen taidon kyllä osaavat. Tai sen totaalisen hylkäämisen.

tuttua se on

Vierailija kirjoitti:

Ei mitään tunnesidettä äitiini. Alkoi tosiaan syyttää jotenkin pahaksi, murrosiän kynnyksellä. Eli tosiaan, kun ei menty enää koko ajan äidin ehdoilla. Jätti täysin vaille tukea. Sabotoi. Oli sarkastinen seurassa, nolaten - heitti muka hauskoja vitsejä, loukaten tyttären naiseutta ja sitä rataa.

Tunne kylmiä paskoja taitaa olla nämä feminismin kulta-aikana olleet nuoret äiti-ihmiset. Heille iskostui takaraivoon vain heidän oikeutensa, abortit ja oikeus uraan. Lapsia alettiin mys heidän ikäpolven toimesta ylidiagnostisoida, koska eivät halunneet kantaa mitään vastuuta omasta tunnekylmyydestään, väitän. Eli itsekkyydestään nähdä lapsi omana yksilönä. Ja vastata heidän tarpeisiin, lapsesta käsin. Ei äidin erinomaisuuden tunteen täyttäjänä.

Harvemmin ne tunnekylmät naiset mitään feministejä ovat, päinvastoin. Äiti joka kilpailee tyttärensä kanssa ei ole kyllä naiseutensa kanssa tasapainossa.

Hihhulifeministi ennemminkin järjestää tyttärelleen jotkut kuukautisjuhlat ja muuta voimaannuttavaa.

Ärsyttää, että feminismiä käytetään yleisenä sanana kuvaamaan milloin mitäkin.

Äiti joka hylkää tyttärensä, mutta suosii vaikka poikiaan ei kyllä feministi ole.

Kai sitä löytyy vaikka mitä traumaa, toinen hylkää tyttäret toinen pojat j.n.e

Ollessani 16v isäpuoli yritti tehdä minulle pahaa. Kun kerroin äidille, hän totesi "Niinhän sä varmasti toivoisit.", eikä asiasta puhuttu sen enempää.

Minä soitin lastensuojeluun ja lopulta pääsin pois kotoa. Äiti ei paljoa perään soitellut, paitsi jos tarvitsi rahaa tai muuta. Nyt kun olen aikuinen, on äiti soittanut pariinkin otteeseen, varmaan siksi että on yksinäinen. Vaan eipä hetkauta, ihan riittävästi olen hänen takiaan kärsinyt ja itkenyt. Kärsikööt ja itkekööt puolestaan kusisimmassa vanhainkodissa, jonne hänet pistän kun sen aika koittaa.

Eipä ole äidit soitelleet. Itkevät varmaan muille, kuinka ei soitella. Tai käydä käymässä. Ja itse käyttäytyneet, kun ei olisi mitään merkitystä. Varsinkin nämä leskiäidit. Poikiinsahan ne keskittyy puolison nojalla. Tyttäret edusti vain kilpailua heille. Julmaahan se on, mutta todellisuutta. On tullut nähnyt sen verran kieroilua, että ei sitä todeksi uskoisi, ellei olisi itse kokenut.

Sukupolvien ketju tunnekylmyyden eteenpäin siirtäminen. Ja sisaruksille ja heidän lapsilleen kerrotaan juuri sitä tarinaa, mikä on heille itselleen edulllisinta tietenkin. Näin ne suvun aidot tarinat vääristyy. Varsinkin, jos joku kantava voima suvusta kuolee pois ennen aikojaan ja ollaan vain esim. sen pojan tukena. Muodollisesti ehkä taloudellisesti tuetaan tyttäriäkin, mutta ei koskaan mitenkään kysellä kuulumisia tai osteta lahjoja, jotka heitä ilahduttaisi. Toisin on toiseen suuntaan. Mielisairas sukupolvi, sanoi  joku.

SUOMALAISET OVAT TUNNEKYLMIÄ PSKOJA KAIKKI

SYKOPAATTEJA

Kyllä minulla on vain yksi äiti.

Sehän se tragedia just onkin. Jos olisi monta äitiä, voisi valita parhaan päältä. Yksinoikeus äitiyteen luo monstereita. Itselleni oli joku muu sukulainen parempi äiti kuin oma koskaan.

Eräänä päivänä mieheni ex-vaimo soitti. Nuorin lapsista asui ex-vaimon luona joka nyt ilmoitti: saat pitää lapsen. Lapsi oli 13 eikä häneltä kysytty mitään. Äiti vain kippasi lapsen meille

Vierailija kirjoitti:

Ollessani 16v isäpuoli yritti tehdä minulle pahaa. Kun kerroin äidille, hän totesi "Niinhän sä varmasti toivoisit.", eikä asiasta puhuttu sen enempää.

Minä soitin lastensuojeluun ja lopulta pääsin pois kotoa. Äiti ei paljoa perään soitellut, paitsi jos tarvitsi rahaa tai muuta. Nyt kun olen aikuinen, on äiti soittanut pariinkin otteeseen, varmaan siksi että on yksinäinen. Vaan eipä hetkauta, ihan riittävästi olen hänen takiaan kärsinyt ja itkenyt. Kärsikööt ja itkekööt puolestaan kusisimmassa vanhainkodissa, jonne hänet pistän kun sen aika koittaa.

Täällä samoilla fiiliksillä paitsi että löytyy 2 sisarpuolta jotka on aina joka käänteessä leimattu paremmiksi kuin minä.

Taloudellista ja lastenhoito tukea ovat saaneet, mulle näytettiin pitkää naamaa.

Joten ei kiinnosta ko. tyyppi pätkääkään. Syyllistämistä ja historian kirjaamista omaksi hyväksi - huh, niin tuttua.

tunnekylmät ketjut jatkuu sukupolvia ja valheelliset tarinat kuka ne korjaisi sillä jokainen vetää sukupolvien ketjuissa aina kotiinpäin ja jättää ne ikävät asiat kertomatta mitä OIKEASTI tapahtui suvuissa ja suhteissa.. siksi ehkä olis hyvä, että ne niin sanotut syrjäytetyt esim kirjaisivat oman päiväkirjan vaikka kirjan muodossa - mitä heidän näkökulmastaan tapahtui, voisi olla yksi vinkkeli sukupolvia eteenpäin selvittää - mikä ''suvussa'' oikein mättää ja puolitotuudet kiertää vaan eteenpäin ja joistakuista vain vaietaan, vaikka itse olisi nurkkaan ajetttu ja sitten vielä syyllistetään kaikenlisäksi toiseen suuntaan.. näitä löytyy. totuuden torvet varsinkin tehdään usein mustiksi lampaiksi, jotka kieltäytyvät pelaamasta suvun vaietuilla säännöillä tai sen mielisairaan, joka lyö tahtia.

joo kyllä lapset tulee niin aivopestyiksi, mikäli esim sisarusten välit poikki ja sitä propagandaahan on vaikea pois pestä sikäli ko mielii säilyä perheessä hengissä.. myöhemmät sukupolvet taas voi esittää avoimemmin kysymyksiä ja tuollainen kirjamainen pk aika hyvä idis. jota ei voi hävittää.

Millaisissa wt-perheissä te oikein olette kasvaneet?