Olin kuopus, enkä koskaan saanut mitään uutena

Perheen pienien tragedia on olla "joukon jatkona". Jotkut vanhemmat jopa ylpeilevät sillä, että pienempien kanssa pääsee helpolla kun lapset kasvattaa toisiaan ja saa toistensa tavaroita. Ei tule mieleen, että monikaan ei haluaisi olla mikään sekundäärilapsi. 

Minä olen kuudesta lapsesta nuorin ja totuin jo lapsena siihen, että sain esim. vaatteita sitä mukaa kun ne jäivät toisille pieniksi. En pitänyt sitä mitenkään ihmeellisenä, jonossa oli muitakin, jotka eivät saaneet uutta, vaan perivät toisten vanhoja. 

Tuskin aloittaja sentään joululahjoja toisilta peri.

Minä en keskimmäisenä lapsena saanut uusia vaatteita,enkä kenkiä. Isoveljen vanhoissa kuljin. Olen tyttö.

Ensimmäisestä kesätyöpaikasta saamallani palkalla ostin tyttöjen la paz- farkut. Muistan vieläkin miten ihanaa oli!!

Vierailija kirjoitti:

En siis edes mitään todella pientä. Olen miettinyt miten erilainen kokemus esikoisella on, kun hänen tarpeitaan tyydytettiin aina näkökulmana hän itse. "Tässä tämä talvitakki, se on just sitä väriä mistä tykkäät." "Hei tilasin sulle sen lehden minkä aiheesta pidät."

Ois ollut hienoa, jos äiti tai isä olis joskus kävellyt huoneeseen vaikka jonkun irtonumeron tai vaikka huonekasvin kanssa: "Tässä sulle, aattelin sua kun näin tän". Joku halpa juttu edes. Pieni.

Puutetta ei varsinaisesti ollut, mutta on mulla tosi huono itsetunto enkä oikein osaa vaatia mitään, kun olen tottunut olemaan ihminen joka ei mitään omaa ole saanut.

Lisäyksenä; vaivaannun jos saan lahjan, en koe ansainneeni sitä. Esikoinen taas soittelee jo viikkoja aikaisemmin, mitä haluaa. Pitää tietenkin myös juhlat, osaa ja haluaa olla huomion keskipisteenä.

Lapsena jos keksin pyytää jotain, niin aina sanottiin vihaisesti, että ei ole rahaa. Samana päivänä esikoinen saattoi saada vaikkapa housut. Tulihan ne mullekin tavallaan. Itse sain vain olla se, jolle sanottiin aina, että et saa, ei, ei ole rahaa, älä viitti pyytää. En sitten enää tietenkään jossain vaiheessa viittinyt.

Nykyään vanhempani eivät hirveästi mitään osta kun "oot semmonen ettet mitään haluu tai tarvii". Hiljattain vasta ymmärtänyt, miksi..

Vierailija kirjoitti:

Minä olen kuudesta lapsesta nuorin ja totuin jo lapsena siihen, että sain esim. vaatteita sitä mukaa kun ne jäivät toisille pieniksi. En pitänyt sitä mitenkään ihmeellisenä, jonossa oli muitakin, jotka eivät saaneet uutta, vaan perivät toisten vanhoja. 

Tuskin aloittaja sentään joululahjoja toisilta peri.

En tosiaan perinyt, joulut onkin jääneet hyvin mieleen. Mutta silloin saivat tietenkin kaikki muutkin niitä lahjoja ja se liittyi enemmän juhlaan kuin minuun itseeni. 

Minä olen esikoinen ja varsinkin lapsena harmitti, että minullakaan ei ollut oikeastaan mitään omaa, vaan esimerkiksi lelut kierrätettiin nuoremmille, myös lahjaksi saadut ihan muutamia poikkeuksia lukuunottamatta.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen esikoinen ja varsinkin lapsena harmitti, että minullakaan ei ollut oikeastaan mitään omaa, vaan esimerkiksi lelut kierrätettiin nuoremmille, myös lahjaksi saadut ihan muutamia poikkeuksia lukuunottamatta.

Todennäköisesti sait kuitenkin itsellesi mieluisia asioita? Meillä esikoinen sai kehittää itseään lehtien, tavaran, lelujen ja harrasteiden kanssa 100%. Minulle tärkeät asiat oli loppujen lopuksi tosi pieniä, ja muistan joskus kun itkin katkerasti viikkoja, kun en saanut kiinnostuksenkohteeseeni liittyvää asiaa. Se oli vieläpä "hyödyllinen":

Se maksoi muistaakseni 15 markkaa. Mutta äitini piti sitä turhana. Koska hänellä ei ollut hajuakaan, mitä minä ihmisenä olin tai mitä halusin. Koska aikani kului siskoni mieltymysten parissa. Nykyään olen ammatissa joka suoraan liittyy tuohon haluamaani asiaan. 15 markkaa... 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen esikoinen ja varsinkin lapsena harmitti, että minullakaan ei ollut oikeastaan mitään omaa, vaan esimerkiksi lelut kierrätettiin nuoremmille, myös lahjaksi saadut ihan muutamia poikkeuksia lukuunottamatta.

Todennäköisesti sait kuitenkin itsellesi mieluisia asioita? Meillä esikoinen sai kehittää itseään lehtien, tavaran, lelujen ja harrasteiden kanssa 100%. Minulle tärkeät asiat oli loppujen lopuksi tosi pieniä, ja muistan joskus kun itkin katkerasti viikkoja, kun en saanut kiinnostuksenkohteeseeni liittyvää asiaa. Se oli vieläpä "hyödyllinen":

Se maksoi muistaakseni 15 markkaa. Mutta äitini piti sitä turhana. Koska hänellä ei ollut hajuakaan, mitä minä ihmisenä olin tai mitä halusin. Koska aikani kului siskoni mieltymysten parissa. Nykyään olen ammatissa joka suoraan liittyy tuohon haluamaani asiaan. 15 markkaa... 

Sain mieluisia asioita, mutta toisaalta en läheskään kaikkea haluamaani, en edes sellaisia mitä sisaruksille kustannettiin. Juuri nuo harrastukset, vanhemmat pitivät sisarusten harrastuksia tärkeinä ja laittoivat niihin rahaa, kun taas minä maksoin itse ne vähät ratsastustuntini millä sain käydä. Meillä muuten meni myös niin, että minulle ostettiin poikien haalareita ja muuta kierrätettävää, koska keskimmäinen oli poika eikä tietenkään voinut ajatella tyttöjen vaatteita. Perhekohtaistahan tämä on ja tunnen myötätuntoa jokaista epäreilusti kohdeltua kohtaan, oli sitten esikoinen, keskimmäinen tai kuopus. Haluan vain sanoa, että esikoisuus ei tarkoita sitä että saisi kaiken ja muille jää mitä jää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen esikoinen ja varsinkin lapsena harmitti, että minullakaan ei ollut oikeastaan mitään omaa, vaan esimerkiksi lelut kierrätettiin nuoremmille, myös lahjaksi saadut ihan muutamia poikkeuksia lukuunottamatta.

Todennäköisesti sait kuitenkin itsellesi mieluisia asioita? Meillä esikoinen sai kehittää itseään lehtien, tavaran, lelujen ja harrasteiden kanssa 100%. Minulle tärkeät asiat oli loppujen lopuksi tosi pieniä, ja muistan joskus kun itkin katkerasti viikkoja, kun en saanut kiinnostuksenkohteeseeni liittyvää asiaa. Se oli vieläpä "hyödyllinen":

Se maksoi muistaakseni 15 markkaa. Mutta äitini piti sitä turhana. Koska hänellä ei ollut hajuakaan, mitä minä ihmisenä olin tai mitä halusin. Koska aikani kului siskoni mieltymysten parissa. Nykyään olen ammatissa joka suoraan liittyy tuohon haluamaani asiaan. 15 markkaa... 

Sain mieluisia asioita, mutta toisaalta en läheskään kaikkea haluamaani, en edes sellaisia mitä sisaruksille kustannettiin. Juuri nuo harrastukset, vanhemmat pitivät sisarusten harrastuksia tärkeinä ja laittoivat niihin rahaa, kun taas minä maksoin itse ne vähät ratsastustuntini millä sain käydä. Meillä muuten meni myös niin, että minulle ostettiin poikien haalareita ja muuta kierrätettävää, koska keskimmäinen oli poika eikä tietenkään voinut ajatella tyttöjen vaatteita. Perhekohtaistahan tämä on ja tunnen myötätuntoa jokaista epäreilusti kohdeltua kohtaan, oli sitten esikoinen, keskimmäinen tai kuopus. Haluan vain sanoa, että esikoisuus ei tarkoita sitä että saisi kaiken ja muille jää mitä jää.

Ok. Haluaisin vain vielä selventää, että loppujen lopuksi ei ole kyse tavarasta. Vaan siitä, että olisi ollut ihmisenä niin tärkeä, että olisi kohdattu välillä jonkun pienen asian kautta "ajattelin sinua, olet tärkeä, tiedän mitä pidät tärkeänä". Meillä myös esikoinen ui asemaansa aika taidokkaasti, ja käytti tilaisuuden olla mukana siinä silmien pyörittelyssä ja halveksinnassa, kun minulta evättiin jotain. Muistan vieläkin sen "ei todellakaan" hokeman häneltä äitini vieressä. 

Oli kuin olisi ollut joku adoptiolapsi. 

Nostelen

Jos lohduttaa, niin esikoisena minun piti olla esimerkkinä sisaruksille ja vaatimukset oli aivan eri sfääreissä. Jouduin siivoamaan taloa ja laittamaan ruokaa viikkorahani eteen, sisarukset saivat viikkorahan vaikka eivät siivonneet edes omaa huonettaan. Koulun jälkeen en saanut katsoa edes televisiota kun piti tehdä läksyt, pari vuotta myöhemmin sisarukset saivat koulun jälkeen pelata tietokonetta/pleikkaria niin pitkään kuin halusivat. Etc.

Ei kannata liikaa katkeroitua.

Mistä tunnistaa kuopuksen joka ei ole vieläkään kasvanut aikuiseksi? Siitä, että kaikki pyörii edelleen sen hemmetin tavaran ympärillä. Vaikka tunnistaisivat itsekin, että kyse ei olisi pohjimmiltaan siitä, niin vieläkin niitä siskolta perittyjä rumia villahousuja jaksetaan muistella. Minä olisin esikoisena luopunut kyllä mielelläni kaikesta samaastani tavarasta, jos olisin tavaran sijaan saanut esimerkiksi joskus anteeksi. Ne vaatimukset, odotukset ja vastuut ovat jollain ihan toisella tasolla. Ei saanut edes itkeä, kun nuorempien parkumista sai kuunnella jo aivan tarpeeksi, myös minä. Tämän keskellä tuntui jo lapsena vähän pinnalliselta edes miettiä, kellä on mitäkin tavaroita ja jopa sitä, ketä mukamas rakastetaan eniten. Kun olisi saanut olla edes rauhassa. Mutta ensimmäinen lapsi on vastuun ja odotusten lisäksi usein myös se harjoittelukappale, johon innokkaat vanhemmat soveltavat omituisia ja hyvin pian toimimattomiksi paljastuvia kasvatusfilosofioita. Pikkusiskolleni meinasi käydä huonosti oman temppuilunsa takia kun hän oli kolme, en ehtinyt väliin vaikka parhaani yritin. Ei käy kateeksi, mutta eipä ollut kivaa olla myöskään se kuusivuotias isosisko, joka sai hirveät huudot vanhemmilta, joita pohjimmillaan vaan hävetti kun joutuivat huomaamaan, että tämä esikoisen käyttäminen lapsenvahtina ei nyt ollutkaan välttämättä ihan hyvä idea. Sisko ei sitten puolestaan tietenkään aikanaan joutunut vahtimaan hänen jälkeensä syntynyttä kuopusta (en toisaalta minäkään).

Olen esikoinen, mulle kannettiin kaikkien serkkujen vanhoja vaatteita, kenkiä ja luistimia. En minäkään saanut koskaan mitään uutena. Sen sijaan jouduin vielä vahtimaan nuorempia sisaruksia, koska oli muka jo "iso tyttö".  Tosi kurjaa.

Mulle, "tyttöjen väreistä" pitävälle ei koskaan ostettu lapsena punaisia tai keltaisia vaatteita, koska niiden piti sopia sitten vielä mun pikkuveljelle. Eli mun vaatteet oli lähes aina sinisiä. Muistan vieläkin miten iso juttu mulle oli kun KAIKILLA oli niitä kuoma-talvikenkiä ja kavereilla oli aina pinkit tai punaiset ja mulla siniset/mustat. Jotka monesti ehdin kuluttaa puhki ennen kuin ne edes siirtyi veljelle... Parasta oli saada pari vuotta vanhemmalta serkkutytöltä hänen vanhoja vaatteitaan, ihania tyttöjen vaatteita :) tavallaan kyllä ymmärrän tuon mun vanhempien käytännön.

En tiedä johtuuko vaan ylipäätään mun luonteesta vai just tosta vaatejutusta, mut oon jo tosi nuoresta asti ollu sellanen joka ei sano ääneen mitä haluaisi, tuntuu etten kuitenkaan saa ja pitäisi sit olla sopiva veljellekin. Toisaalta meillä veli on ollu kuopuksena oikeen silmäterä joka on saanu kaikki harrastustoiveet ja kotiintuloajat periksi helpolla. Itsellä ollu kovat suorituspaineet ja joutunut aina tekemään enemmän viikkorahojen eteen ja "opettamaan" vanhemmat tavoille jos näin voi sanoa. Siinä on helppo nuorempien tulla vanavedessä.

Luulisin että niin esikoisella, kuopuksella kuin niillä keskimmäisilläkin on ne omat etunsa ja haittansa. Perheet ja lasten luonteet on myös tosi erilaisia.

Vierailija kirjoitti:

Mistä tunnistaa kuopuksen joka ei ole vieläkään kasvanut aikuiseksi? Siitä, että kaikki pyörii edelleen sen hemmetin tavaran ympärillä. Vaikka tunnistaisivat itsekin, että kyse ei olisi pohjimmiltaan siitä, niin vieläkin niitä siskolta perittyjä rumia villahousuja jaksetaan muistella. Minä olisin esikoisena luopunut kyllä mielelläni kaikesta samaastani tavarasta, jos olisin tavaran sijaan saanut esimerkiksi joskus anteeksi. Ne vaatimukset, odotukset ja vastuut ovat jollain ihan toisella tasolla. Ei saanut edes itkeä, kun nuorempien parkumista sai kuunnella jo aivan tarpeeksi, myös minä.

Olipa kummallinen purkaus. Aloituksessa on kyse siitä, että olen miettinyt mistä monet "huonot" sekä omituiset tunne- ja käyttäytymismallini johtuvat. En ole katkeroitunut, vaan löytöretkellä. Ja vaikka en sitä aloitukseeni kirjoittanut, niin toivon myös jonkun vanhemman ehkä huomaavan, jos tällainen käyttäytymismalli on pesiytynyt omaan perheeseen. Mä suosittelen sullekin jotain työstöä, älä nyt loukkaannu mutta sinä kuulostat oikeasti vähän katkeralta.

ap

Ps. meidän perheessä minusta tuli se työorja, olihan esikoisella tärkeitä juttuja joista oli maksettu paljon rahaa. Hän oli juhlapyhätkin niiden parissa, katosi jo aikaisin aamulla kun itse joutui alkaa siivota, laittaa ruokaa ja kestää riidat ja huudot ja tappelut, joita aina oli. Esikoinen tuli, kun kaikki oli valmista. Sellaista se oli, ei sille enää mitään voi.

Meillä kyllä esikolle ostetaan vaatteita ja kenkiä sillä silmällä että menevät sitten kakkoselle ja jos ovat vielä kunnossa niin myös kuopukselle.

Kaikki tinkivät siis. Kaikki saa kyllä myös omia juttujaan.

Mies on jäänyt lapsena kakkoseksi aina veljensä tarpeille ja on myös hyvin vaatimaton eikä osaa pitää puoliaan.

Minä olen saanut siskon vanhat, mutta osasin vaatia omia joita sitten teininä sainkin heti kun älysin vaatia. Ehkä oltiin silloin myös niin samankokoisia ettei vaatteita jäänyt enää.

Minäkin olen kuopus, mutta reilusti isosisaruksiani nuorempi. Meistä kolmesta minä olen saanut eniten (uutta) materiaa, mahdollisuuksia ja hemmottelua.