Uskaltaisinko tässä tilanteessa muuttaa/tehdä elämänmuutoksen?

Kotipaikkakunta tuntuu ummehtuneelta ja näköalattomuuden ja huonovointisuuden määrä on huomattava; itsellänikin on aika paha olla, mutta en voi enää saada mitään merkityksellistä hoitoa, koska sitä ei lähdetä tukemaan; psykoterapiasta voisi ehkä olla apua, mutta rahat eivät riitä siihen. Olen toistaiseksi jatkuvalla kuntoutustuella. Elämässäni ei ole oikeastaan muita läheisempiä ihmisiä, kuin yksi isovanhempi, sisar ja vanhemmat, jotka asuvat aika kaukana, mutta näen heitä aika ajoin ja he varoittelevat asunnosta luopumisesta, mutta tiedän myös katkeroituvani, jos jään pelkäämisen takia paikalleen.
. Suurempia mahdollisuuksia henkilökohtaiseen ja ammatilliseen kehittymiseen ei enää ole; erilaiset yhdistykset ja seurakunnat sun muut alkaa olla kaluttu läpi ja mahdolliset työt ja luottamustoimet seuraisivat etänä seuraavaan paikkaan, joten sen takia ei olisi aivan pakko jäädä.

Ainut ongelma olisi kohtalaisen hyvän ja hyvällä paikalla olevan asunnon menettäminen, jonka jälkeen ei olisi enää järkeä palata kirjoille samaan kaupunkiin, josta todennäköisesti tarjottaisiin kämppää vähän epämääräiseltä alueelta kaukana keskustaa eli muutos olisi paikkakunnan osalta pysyvä. Jos astuisi yksityisen vuokranantajan mielivallan alaisuuteen, voisi ehkä odotuksella saada pikkuruisen asunnon korkeaan hintaan hyvältä paikalta, mutta edelleenkin tämä olisi epätoivottavaa.

Olen ajatellut meneväni kansanopistolinjalle kehittämään ammattitaitoa, johon kuntoutustuki riittäisi rahoitukseksi. Se kestäisi yhden lukuvuoden ja sen jälkeen pitäisi sitten miettiä mihin seuraavaksi muuttaisi, sillä vanha asunto on melko varmasti mennyt alta ja samassa kaupungissa ei kannata tavan vuoksi jatkaa. Joutuisin varmaan asumaan jonkun aikaa vanhempien nurkassa pikkupaikkakunnalla.

Onko muilla kokemusta tällaisesta eli miten on onnistunut siirtyminen johonkin (150 000+ asukasta) uuteen kaupunkiin ilman työ- tai koulupaikkaa? Olisiko positiivisia kokemuksia jaettavaksi?