Lue keskustelun säännöt.
Kuinka olla suosimatta yhtä lasta kun toinen on selvästi kiltimpi kuin toinen?
17.12.2017 |
Kysyn nyt ihan rehellisesti neuvoja etenkin niiltä, jotka ovat olleet samanlaisessa tilanteessa.
Rakastan molempia lapsiani todella paljon, mutta se ei näy arjessa yhtään niin tasapuolisesti kuin omassa päässäni.
Toinen lapsi on luonteeltaan erittäin itsepäinen ja aika itsekäskin. Hänessä on hyviäkin puolia ja varmaan menestyy elämässä aikuisena, mutta nyt hänen kanssaan joutuu olemaan tosi tiukkana. Lapsi siis haastaa minua kaikissa kodin perussäännöissä eikä anna periksi missään, varsinkaan sisarukselleen. Anteeksi ei meinaa pyytää ei sitten millään, koska ei koskaan koe olevansa väärässä. Vaatii kaikelle vedenpitävät perustelut ennen kuin suostuu jotain uskomaan ja sääntöjä noudattamaan. Ei ole uhmaa vaan on aina ollut tällainen luonteeltaan.
Muuten minulla ei olisi kovapäisen lapseni kanssa mitään ongelmaa, mutta se harmittaa, että toinen lapsi on täysi "enkeli" ja koen jatkuvasti olevani epäreilu lapsille. Toinen on kiltti ja kohtelias, jos tulee riitaa niin pyytää oma-aloitteisesti anteeksi, auttaa muita, ajattelee muiden tunteita, antaa usein periksi sisarukselle ja on ihan uskomattoman epäitsekäs; jos saa yhden suklaapalan niin puolittaa sen ja jakaa muille. Joten tottakai toista lasta tulee komennettua enemmän ja toista vähemmän. Kehun aina kun on siihen pientäkin aihetta, en koskaan vertaa lapsia toisiinsa ja yritän olla mahdollisimman tasapuolinen, mutta eipä se koko ajan vain onnistu, kun yksi sissi ei suostu nukkumaan ja toinen taas odottelee kiltisti sängyssään. Silloin sitä tulee rähjättyä toiselle että pää tyynyyn ja toiselle vaan toivottaa hyvät yöt lempeästi...
Pelkään, että toinen lapseni kokee isompana minun rakastavan ja suosivan toista enemmän (niitä tarinoita monen lapsuudesta kuulee...) enkä missään nimessä haluaisi olla sellainen äiti. Kuinka siis välttää tämä käytännössä??
Kommentit (4)
Älä anna sen kiltin uhrautua liikaa; tota menoa voi olla burn out ja vihainen ihminen jo parikymppisenä. T. Nimim. Kokemusta on
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on ehkä aavistuksen samaa, tosin meillä lapset vielä aika pieniä 2,5v poika ja 3,5v tyttö. Suurin syy tähän epätasapainoon lasten välillä on ollut varmaan isomman uhma, ja rehellisesti sanottuna olen oikeastaan aika helpottunu että nuoremmallakin on alkanut kunnon uhmaikä.
Ja nyt joskus tietyissä tilanteissa (todella harvoin kuitenkin) tuntuu et tuon kolmevuotiaan kanssa on helpompaa kuin nuoremman.
Vanhempi on aina ollut haasteellinen ja temperamenttinen lapsi, hän oli jo vauvana vaativa. En sitä silloin ajatellut sen kummemmin, mut saatiin reilun vuoden ikäerolla sitten todella helppo ja tyytyväinen poikavauva. Esikoisen kanssa nukkumaan menemiset on ollut aina taistelua(ja oikestaan kaikki muukin). Ja ihmettelin aina hiljaa mielessään et miten vanhemman kanssa kaikki voi olla niin paljon hankalempaa.
Meillä lapsissa samoja luonteenpirteitä kuin sinulla, nuorempi on kiltti ja joustava, antaa isosiskolle periksi, eikä häntä kiinosta alkaa vääntämään ja kiukuttelemaan "turhista"asioista. Esikoinen on todella herkkä ja 'räjähdysaltis', ottaa herkästi ympäristöstä vaikutteita, tämän takia on erityisen hankala ryhmässä, tai muissa tilanteissa joissa normaalia suurempi hälinä tms.
En varmasti edes pitäisi esikoista mitenkään hankalana, mutta kun selvän eron huomaa nuorempaan, se on tosi haastava tuntea.
Molemmat ovat todellakin yhtä rakkaita, ja meillä on aina pyritty antamaan tasasesti huomiota molemmille. Meillä ei myöskään verrata lapsia toisiinsa,ja itse pidän aina huolen siitä että tämä "hankalampi" saa myös samanlaista kohtelua esim. mummuloissa. Nuorempi on oikea kiltti hurmuri, joka juttelee ystävällisesti ventovieraille ja saa helposti positiivista huomiota. Vanhempi on ujompi monissa tilanteissa ja jännittäessä alkaa riehuminen ja lapseen on hankala saada kontrollia.
Olemme kokp perhe joutuneet tehdä älyttömän paljon töitä esikoisen kanssa, ja on ihana huomata miten se aina välillä palkitsee tämän kovan työn. Esikoinen on nyt 3 vuotiaana todella taitava ikäisekseen monissa asioissa, kerhosta on alkanut tulla paljon positiivista palautetta,miten taitava hän on.
Myönnän että itsellänikin on välillä ollut hankalaa tässä mainitsemassai asiassa, mut meillä tilanne on helpottunut kovan työn kanssa. Älyttömästi vain positiivista palautetta,joka ruokkii sitä positiivista käytöstä. Meillä ei esikoinen myöskään tunnu kestävän aikuisen suuttumista tai äänen korotusta. Uskon tämän johtuvan lapset herkkyydestä, aistii herkästi tunnetilat ja tulee itse herkästi epävarmaksi jos huomaa aikuisen menettävän malttinsa.
Vierailija kirjoitti:
Meillä on ehkä aavistuksen samaa, tosin meillä lapset vielä aika pieniä 2,5v poika ja 3,5v tyttö. Suurin syy tähän epätasapainoon lasten välillä on ollut varmaan isomman uhma, ja rehellisesti sanottuna olen oikeastaan aika helpottunu että nuoremmallakin on alkanut kunnon uhmaikä.
Ja nyt joskus tietyissä tilanteissa (todella harvoin kuitenkin) tuntuu et tuon kolmevuotiaan kanssa on helpompaa kuin nuoremman.
Vanhempi on aina ollut haasteellinen ja temperamenttinen lapsi, hän oli jo vauvana vaativa. En sitä silloin ajatellut sen kummemmin, mut saatiin reilun vuoden ikäerolla sitten todella helppo ja tyytyväinen poikavauva. Esikoisen kanssa nukkumaan menemiset on ollut aina taistelua(ja oikestaan kaikki muukin). Ja ihmettelin aina hiljaa mielessään et miten vanhemman kanssa kaikki voi olla niin paljon hankalempaa.
Meillä lapsissa samoja luonteenpirteitä kuin sinulla, nuorempi on kiltti ja joustava, antaa isosiskolle periksi, eikä häntä kiinosta alkaa vääntämään ja kiukuttelemaan "turhista"asioista. Esikoinen on todella herkkä ja 'räjähdysaltis', ottaa herkästi ympäristöstä vaikutteita, tämän takia on erityisen hankala ryhmässä, tai muissa tilanteissa joissa normaalia suurempi hälinä tms.
En varmasti edes pitäisi esikoista mitenkään hankalana, mutta kun selvän eron huomaa nuorempaan, se on tosi haastava tuntea.
Molemmat ovat todellakin yhtä rakkaita, ja meillä on aina pyritty antamaan tasasesti huomiota molemmille. Meillä ei myöskään verrata lapsia toisiinsa,ja itse pidän aina huolen siitä että tämä "hankalampi" saa myös samanlaista kohtelua esim. mummuloissa. Nuorempi on oikea kiltti hurmuri, joka juttelee ystävällisesti ventovieraille ja saa helposti positiivista huomiota. Vanhempi on ujompi monissa tilanteissa ja jännittäessä alkaa riehuminen ja lapseen on hankala saada kontrollia.
Olemme kokp perhe joutuneet tehdä älyttömän paljon töitä esikoisen kanssa, ja on ihana huomata miten se aina välillä palkitsee tämän kovan työn. Esikoinen on nyt 3 vuotiaana todella taitava ikäisekseen monissa asioissa, kerhosta on alkanut tulla paljon positiivista palautetta,miten taitava hän on.
Myönnän että itsellänikin on välillä ollut hankalaa tässä mainitsemassai asiassa, mut meillä tilanne on helpottunut kovan työn kanssa. Älyttömästi vain positiivista palautetta,joka ruokkii sitä positiivista käytöstä. Meillä ei esikoinen myöskään tunnu kestävän aikuisen suuttumista tai äänen korotusta. Uskon tämän johtuvan lapset herkkyydestä, aistii herkästi tunnetilat ja tulee itse herkästi epävarmaksi jos huomaa aikuisen menettävän malttinsa.
Lisään vielä että me luulemme esikoisen "hankaluuden" johtuvan herkkyydestä ja itsehillinnän puutteesta. Ja lisättäkööm että ulkopuolelta katsottuna(esim. kerhoissa) esikoinen on todella esimerkillinen ja helppo, epävarmuus purkautuu sitten kotona uhmakohtauksina ja kiukkuna.
Ei minusta sinun pidä tuollaista pelätä. Sinulla on vanhempana käsitys siitä oikeasta käytöksestä, johon haluat lapsia ohjata. Jos toinen jo ihan luonnostaan noudattaa niitä aika hyvin, etkä siksi pidä niin kuria, se on ok, ja samoin se että jos toinen kapinoi joka asiassa niin pidät tiukempaa kuria.
Ei se ole huono asia että olet johdonmukainen siinä millaisia käytöksiä vaadit, lapsesta riippumatta. Se olisi paha jos arvostaisit lapsia eri tavalla persoonina, esim. ilmaisisit että et pidä toisen luonteesta tai ulkonäöstä. Olemusta ei saa arvostella, mutta käytöstä saa ja pitää ohjata.