Millainen ihminen olisin, jos olisin elänyt aina taloudellisesti turvattua elämää?

Todennäköisesti olisit takakireä, empatiakyvytön itsekäs kyrpä.

Nyt olet varmasti onnellisempi.

Olen elänyt hyvin vaihtelevassa taloudellisessa tilanteessa koko ikäni, tällä hetkellä tuloni ovat 1000€/kk ja tulen pienten 300€/kk asumiskulujen vuoksi hyvin toimeen. Olen elänyt tilanteessa, jossa 4 henkinen perhe voi matkustaa kerran vuodessa etelään, kerran vuodessa lumille laskettelemaan, purjehtia kuukauden kesällä, ostaa vuoden aikana koko kodin uudet huonekalut, ei ikean.

Tällainen elämä on ainakin tehnyt minusta ihmisen joka uskoo että kyllä tästä selvitään.

Eron, jälkeen kun opettelin elämään yksin, välillä tarkastin miten ison eläkkeen joskus tulisin saamaan ja yritin elää kuukauden pari niillä tuloilla, silloin sain säästöjä, joita ei syntynyt perhe- elämässä.

No, nyt täytyy elää pienemmällä summalla.

Psyyke on ainakin vahvempi. Pienet vastoinkäymiset ei tunnu missään.

En tiedä maailmankuvasta, mutta olisit pystynyt enemmän keskittymään asioihin, joita itse tykkäät tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Psyyke on ainakin vahvempi. Pienet vastoinkäymiset ei tunnu missään.

Kuule, olen syntynyt kotiin jossa puutetta ja pulaa ei ollut mistään. Äidilleni oli tärkeää että meillä lapsilla oli aina kauneimmat vaatteet, kalleimmat harrastukset ja lelut. Hän paistatteli naapurin rouvien ihailevissa katseissa.

Ja mitä meistä tuli? Meillä kahdella sisaruksella on vaikea-asteinen masennus jota pidetään kurissa lääkkeellä ja terapialla. Yksi veli teki itsemurhan, toinen juo. Miksi? Olihan maallista mammonaa yllin kyllin?! No, se koti oli kylmä helvetti, ja  pääpirun osaa esitti äitini.

Rahalla ei rakkautta, huolenpitoa eikä turvallisuutta ostettu. Nyt me siskon kanssa yritetään paikkailla itseämme terapian avulla, veli juo unohtaakseen. Ja yksi on haudassa.

Minulla ei nytkään ole rahahuolia, pärjään hyvin. Ei se kuitenkaan tasapainoa eikä onnea tuo. Ihmisillä on kummallinen käsitys rahan taivaallisesta voimasta! Ja kuitenkin, ne joilla sitä on kuin roskaa, on onnettomimpia ihmisiä maailmassa. Kulta ja timantit ovat kovia ja kylmiä.

Varmaan olet ihmisenä pehmeämpi ja suvaitsevampi kuin jos olisit menestynyt, eikä muuta kokemusta olisi. Mielummin tutustuisin sinuun kuin siihen toiseen jolla kaikki meni aina hienosti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psyyke on ainakin vahvempi. Pienet vastoinkäymiset ei tunnu missään.

Kuule, olen syntynyt kotiin jossa puutetta ja pulaa ei ollut mistään. Äidilleni oli tärkeää että meillä lapsilla oli aina kauneimmat vaatteet, kalleimmat harrastukset ja lelut. Hän paistatteli naapurin rouvien ihailevissa katseissa.

Ja mitä meistä tuli? Meillä kahdella sisaruksella on vaikea-asteinen masennus jota pidetään kurissa lääkkeellä ja terapialla. Yksi veli teki itsemurhan, toinen juo. Miksi? Olihan maallista mammonaa yllin kyllin?! No, se koti oli kylmä helvetti, ja  pääpirun osaa esitti äitini.

Rahalla ei rakkautta, huolenpitoa eikä turvallisuutta ostettu. Nyt me siskon kanssa yritetään paikkailla itseämme terapian avulla, veli juo unohtaakseen. Ja yksi on haudassa.

Minulla ei nytkään ole rahahuolia, pärjään hyvin. Ei se kuitenkaan tasapainoa eikä onnea tuo. Ihmisillä on kummallinen käsitys rahan taivaallisesta voimasta! Ja kuitenkin, ne joilla sitä on kuin roskaa, on onnettomimpia ihmisiä maailmassa. Kulta ja timantit ovat kovia ja kylmiä.

Minä ymmärsin, että sen joka on joutunut taistelemaan ei hätkähdä pienistä vastoinkäymisistä.

Tosin en usko, että paljo rahakaan tekee onnettomaksi, jos ei rakasta sitä enemmän kuin läheisiään. Moni sen kerääjä kyllä unohtaa mikä on tärkeintä.

Olisit todennäköisesti kokoomusta äänestävä ihminen jonka mielestä jokainen on oman onnensa seppä.

Mun tuntemieni ihmisten kohdalla menee kyllä useimmiten niin päin, että ne liian tiukilla elävät ovat takakireitä, tuomitsevia ja epävarmoja turvallisuushakuisia ja itsekkäitä. He lannistuvat pienistäkin vastoinkäymisistä, koska ovat koko ajan selviämisrajalla muutenkin. Muuhun ei riitä voimia.

Ja eniten omiin selviämismahdollisuuksiinsa uskovat ja vähiten vastoinkäymisistä lannistuvat ne, jotka ovat ennenkin selvinneet.

Varmaan olisit järkevämpi. Kotihoidontuki on oma valinta, kukaan ei voi syyttää rahattomuuttaan sen takia. Jos ikää on 48 v eikä edelliseen 30 vuoteen liity lainkaan kunnollisia työjaksoja, niin ensin miettisin, mikä on ammatti, onko se hankittu siksi, että se on kiva ja ihana vai siksi, että se todennäköisesti työllistää. Sen jälkeen miettisin, miten on valittu asuinpaikka jne.

Omilla valinnoilla voi aika lailla vaikuttaa elämiseensä.

Vierailija kirjoitti:

Olisit todennäköisesti kokoomusta äänestävä ihminen jonka mielestä jokainen on oman onnensa seppä.

Sori. Huomasin että puhut palkkatuloista. Voisit olla muutakin. Jos olisit perinyt rahasi, olisit vielä todennäköisemmin kokoomusta äänestävä ihminen jonka mielestä jokainen on oman onnensa seppä

Vierailija kirjoitti:

Mun tuntemieni ihmisten kohdalla menee kyllä useimmiten niin päin, että ne liian tiukilla elävät ovat takakireitä, tuomitsevia ja epävarmoja turvallisuushakuisia ja itsekkäitä. He lannistuvat pienistäkin vastoinkäymisistä, koska ovat koko ajan selviämisrajalla muutenkin. Muuhun ei riitä voimia.

Ja eniten omiin selviämismahdollisuuksiinsa uskovat ja vähiten vastoinkäymisistä lannistuvat ne, jotka ovat ennenkin selvinneet.

Samansuuntaisia kokemuksia. Tällä tavoin vaikeudet kasautuvat ja ne periytyvät. Tunnen esim. nuoria, jotka on täysin lannistettu jo melkei ennen kouluikää. Tiedän myös hyväosaisten perheiden lapsia, jotka vähäisistä lahjoistaan huolimatta ylisuoriutuvat ja lannistumatta porskuttavat eteenpäin.

Tämä kyllä sitten luo sitä kuuluisaa kokoomus-ajattelua: olen itse oman onneni seppä, mitä ne muut valittavat, ottaisivat vain itseään niskasta kiinni ja siitä se lähtee, mitä minä noita avuttomia hyysään, mikä tässä nyt on muka niin vaikeaa jne jne.

Harva oikeasti sisäistää sen. mitä kaikkea se hyväosaisuus tuo tullessaan, usein takerrutaan vain siihen konkreettiseen materiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun tuntemieni ihmisten kohdalla menee kyllä useimmiten niin päin, että ne liian tiukilla elävät ovat takakireitä, tuomitsevia ja epävarmoja turvallisuushakuisia ja itsekkäitä. He lannistuvat pienistäkin vastoinkäymisistä, koska ovat koko ajan selviämisrajalla muutenkin. Muuhun ei riitä voimia.

Ja eniten omiin selviämismahdollisuuksiinsa uskovat ja vähiten vastoinkäymisistä lannistuvat ne, jotka ovat ennenkin selvinneet.

Samansuuntaisia kokemuksia. Tällä tavoin vaikeudet kasautuvat ja ne periytyvät. Tunnen esim. nuoria, jotka on täysin lannistettu jo melkei ennen kouluikää. Tiedän myös hyväosaisten perheiden lapsia, jotka vähäisistä lahjoistaan huolimatta ylisuoriutuvat ja lannistumatta porskuttavat eteenpäin.

Tämä kyllä sitten luo sitä kuuluisaa kokoomus-ajattelua: olen itse oman onneni seppä, mitä ne muut valittavat, ottaisivat vain itseään niskasta kiinni ja siitä se lähtee, mitä minä noita avuttomia hyysään, mikä tässä nyt on muka niin vaikeaa jne jne.

Harva oikeasti sisäistää sen. mitä kaikkea se hyväosaisuus tuo tullessaan, usein takerrutaan vain siihen konkreettiseen materiaan.

Jostain syystä hyvät valinnat ovat monen mielestä perheen ja suvun ansiota, huonot valinnat ympäristön vika. Vaikeudet harvoin kasautuvat, mutta tapa suhtautua vaikeuksiin kasautuu. Tämä tulee esim. esille työttömistä kertovissa lehtijutuissa: mitään vikaa omissa toimissa ei koskaan nähdä. Perheen nälkää valitetaan, mutta lehtikuvassa voi olla 3 isoa koiraa ja keittiön nurkassa kallis erikoisruokasäkki. Sen jälkeen keskusteluissa vedotaan siihen, että kyllä työttömällä saa olla kotieläimiä. Niin saakin, mutta onko silloin perheen nälkä yhteiskunnan vika vai johtuuko se siitä, että ensin ruokitaan koirat ja vasta sitten lapset?

Vierailija kirjoitti:

Mun tuntemieni ihmisten kohdalla menee kyllä useimmiten niin päin, että ne liian tiukilla elävät ovat takakireitä, tuomitsevia ja epävarmoja turvallisuushakuisia ja itsekkäitä. He lannistuvat pienistäkin vastoinkäymisistä, koska ovat koko ajan selviämisrajalla muutenkin. Muuhun ei riitä voimia.

Ja eniten omiin selviämismahdollisuuksiinsa uskovat ja vähiten vastoinkäymisistä lannistuvat ne, jotka ovat ennenkin selvinneet.

Olin juuri tulossa kertomaan tätä.

Toinen vanhemmistani on elänyt lapsuudenkodissaan taloudellisesti huolettomasti, porvariselämää. Aikuisiällä isäni on joutunut sinnittelemään melko pienillä tuloilla, mutta tietty huolettomuus on säilynyt.

Omassa lapsuudessani (johon isäni ei ole osallistunut) taas oli paljon niukkuutta. Olen tarkka rahasta ja hamstrailen myös. Olen myös sen jälkeen elänyt elämänvaiheita, joissa olen pärjännyt pienillä tuloilla. Tosin kaikki noista vaiheista ei ole ollut stressaavaa sinnittelyä, vaan olen myös vain oppinut pärjäämään pienellä ja tulot on olleet myös tasaiset, vaikka pienet.

Suurin ero löytyy kuitenkin isäni ja minun välillä, kun keskustelemme asioista, joihin liittyy (taloudellisia) riskejä tai järjestelyjä. Näissä keskusteluissa koen kaikki riskit asiat sellaisina, joita en voi ottaa ja vastustan niitä kovasti. Isäni taas on paljon huolettomampi, "kaikki järjestyy". Hän myös ei ymmärrä kantaani ja tuota epävarmuuttani.

Arvelen, että turvallisuushakuisuus myös synnyttää minulle kierteen, että teen ehkä huonompia valintoja, kun en ota riskejä. Toisaalta taas mahdollisuutena olisi velkaantuminenkin, joten olen nyt sitten vain "järkevä ja takakireä".

 Mielenkiintoinen keskustelu.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan olisit järkevämpi. Kotihoidontuki on oma valinta, kukaan ei voi syyttää rahattomuuttaan sen takia. Jos ikää on 48 v eikä edelliseen 30 vuoteen liity lainkaan kunnollisia työjaksoja, niin ensin miettisin, mikä on ammatti, onko se hankittu siksi, että se on kiva ja ihana vai siksi, että se todennäköisesti työllistää. Sen jälkeen miettisin, miten on valittu asuinpaikka jne.

Omilla valinnoilla voi aika lailla vaikuttaa elämiseensä.

Eikö tässä ole paljon jälkiviisautta?

Esimerkiksi ap:n kuvio olisi mahdollinen sillä, että hän olisi kouluttautunut vaikka aineenopettajaksi. Ja aikana, jolloin ap olisi opiskellut alaa, tuskin olisi kellään ollut kristallipalloa kertomaan, että aineenopettajat eivät tule välttämättä saamaan kuin pätkätöitä, eivätkä vakivirkaa. Ja tuo ammatti nyt ei ole ainoa sellainen, josta aikanaan olisi voinut tietää, että näin tulee olemaan. Musta on helppo sanoa, että jos ap olisi vaikka 10 vuotta tehnyt opehommia pätkissä ja huomannut, että ne ei muutu vakituisemmaksi työksi, voisi helposti perheellisenä opiskella siitä uuden ammatin, joka satavarmasti työllistää. Mutta av-keskustelussa nyt on kiva näpäytellä.

Toinen, mitä esität, on, että ap:n ei olisi pitänyt lisääntyä ollenkaan, koska kodinhoidontukikin mainittu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun tuntemieni ihmisten kohdalla menee kyllä useimmiten niin päin, että ne liian tiukilla elävät ovat takakireitä, tuomitsevia ja epävarmoja turvallisuushakuisia ja itsekkäitä. He lannistuvat pienistäkin vastoinkäymisistä, koska ovat koko ajan selviämisrajalla muutenkin. Muuhun ei riitä voimia.

Ja eniten omiin selviämismahdollisuuksiinsa uskovat ja vähiten vastoinkäymisistä lannistuvat ne, jotka ovat ennenkin selvinneet.

Samansuuntaisia kokemuksia. Tällä tavoin vaikeudet kasautuvat ja ne periytyvät. Tunnen esim. nuoria, jotka on täysin lannistettu jo melkei ennen kouluikää. Tiedän myös hyväosaisten perheiden lapsia, jotka vähäisistä lahjoistaan huolimatta ylisuoriutuvat ja lannistumatta porskuttavat eteenpäin.

Tämä kyllä sitten luo sitä kuuluisaa kokoomus-ajattelua: olen itse oman onneni seppä, mitä ne muut valittavat, ottaisivat vain itseään niskasta kiinni ja siitä se lähtee, mitä minä noita avuttomia hyysään, mikä tässä nyt on muka niin vaikeaa jne jne.

Harva oikeasti sisäistää sen. mitä kaikkea se hyväosaisuus tuo tullessaan, usein takerrutaan vain siihen konkreettiseen materiaan.

Tämän olen huomannut iän myötä, ihmisiä seurailtuani. Olen itse niitä hyväosaisia: lapsuudenkoti ei ollut erityisen rikas, mutta rahasta ei koskaan ollut pulaakaan kahden insinöörivanhemman tienatessa hyvin. Se oli kuin sitä rahaa ei olisi olemassakaan, siitä harvoin puhuttiin koska se ei ollut ongelma. Itsekin hankin DI:n koulutuksen enkä ole joutunut näkemään työtöntä päivää ikinä. Opiskellessakaan en ollut tilapäisestikään köyhä, koska vanhemmat tukivat taloudellisesti jatkuvasti. 

Nuorena ja kokemattomana luulin tosiaan itsekin että on vain oman erinomaisen persoonallisuuteni ansiota että olen niin sisukas ja lannistumaton. En ole koskaan ollut missään lahjakas, mutta uskon että kovalla työllä asiat ratkeaa, ja ylisuoriudun esim. töissä jatkuvasti kovan itseluottamukseni ja sisuni takia. Olen valmis hakkaamaan päätä seinään kunnes ongelma ratkeaa.

Sitten näin toisenlaisia ihmisiä, jotka pelkäävät haasteita, perääntyvät niistä ja yrittävät antaa vaikeat duunit muiden kuten minun kontolle. Ajattelin ennen että pyh, laiskoja, sisuttomia, luovuttajia ovat. Mutta tosiaan olen huomannut että montaa näistä on lannistettu jo lapsuudesta asti eikä niistä kuvioista ole helppo aikuisiässä päästä eroon. Siinä missä esim. mun perususkomus on, että vaikka en olekaan järjen jättiläinen niin saan kyllä ratkaistua kaikki ongelmat kunhan järjestelmällisesti teen työtä niiden kanssa, niin olen huomannut että menneisyyden peruja osan perususkomus on jotain tyyliin "apua, en ymmärrä tästä mitään, en osaa, en pysty".

En olisi sellainen kuin nyt olen. Nyt haaveilen hyvin pienestä, mutta omasta kodista, jossa olisi vain tarpeellinen ja josta en joutuisi maksamaan paljon kuluja. En ymmärrä miksi jatkaisin niska limassa rehkimistä saavuttaakseni ja pitääkseni itselläni jotain kuluttavaa ja suurta, sillä olen omasta mielestäni ansainnut jo moneen kertaan paska töilläni oikeuden olla vapaa ihminen! Tehdä mitä tahdon, vaikkakin nuukasti eläen.

Hintana ei voi olla koko elämän uhraaminen vapauden saavuttamiseksi. Siksi vapauteni koko voisi olla pieni. Tahdon sängyn, pöydän, oman pihan, kasvimaan, mökin, varaa laittaa hyvää ruokaa, ostaa vaatteita, harrastaa ja tavata ystäviäni.

 Voi kyllä jäädä säästöönkin nyt ja tahdon varautua vaikeisiin aikoihin. Harmi, että en voi täysin päättää kulutuksestani, kun on tuo varakkaampi puolisokin omine suurempine menoineen ja hän on kyvytön yksinkertaiseen elämään. Jotkut ostaa elämän valmiina pakettina ja toiset rakentaa sitä, kasvattaa lapset jne!

Minä olen melkein aina tehnyt kahta työtä ja aina on ollut rahaa. Vapaa-aikaa olisi voinut toki olla enemmän. Opiskeluaikoina olin siivoamassa ja lehtiä jakamassa, mansikoiden poiminnassa jne.

Vaikka olen oman alan töissä, teen kassakeikkaa lähikauppoihin sijaisena.

Pääkaupunkiseudulla ei työt lopu kesken.

Jos jäisin työttömäksi oman alan työstä, menisin varmaan mäkkäriin ja tekisin lisäksi siivouskeikkaa. Tai alkaisin kotisiivoojaksi. Hesarin jakaminenkin kiinnostaa, siinä kunto kasvaisi. Postiin otetaan varmaan myös kouluttamatonta henkilökuntaa lajitteluun ja bussikuskit saavat pikaperehdytyksen. Minulle kyllä on aina kelvannut homma kuin homma. Roskakuskeilla on kuulemma hyvä liksa.

Toistaiseksi olen oman alan duunissa, koska täällä minua eniten kaivataan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun tuntemieni ihmisten kohdalla menee kyllä useimmiten niin päin, että ne liian tiukilla elävät ovat takakireitä, tuomitsevia ja epävarmoja turvallisuushakuisia ja itsekkäitä. He lannistuvat pienistäkin vastoinkäymisistä, koska ovat koko ajan selviämisrajalla muutenkin. Muuhun ei riitä voimia.

Ja eniten omiin selviämismahdollisuuksiinsa uskovat ja vähiten vastoinkäymisistä lannistuvat ne, jotka ovat ennenkin selvinneet.

Olin juuri tulossa kertomaan tätä.

Toinen vanhemmistani on elänyt lapsuudenkodissaan taloudellisesti huolettomasti, porvariselämää. Aikuisiällä isäni on joutunut sinnittelemään melko pienillä tuloilla, mutta tietty huolettomuus on säilynyt.

Omassa lapsuudessani (johon isäni ei ole osallistunut) taas oli paljon niukkuutta. Olen tarkka rahasta ja hamstrailen myös. Olen myös sen jälkeen elänyt elämänvaiheita, joissa olen pärjännyt pienillä tuloilla. Tosin kaikki noista vaiheista ei ole ollut stressaavaa sinnittelyä, vaan olen myös vain oppinut pärjäämään pienellä ja tulot on olleet myös tasaiset, vaikka pienet.

Suurin ero löytyy kuitenkin isäni ja minun välillä, kun keskustelemme asioista, joihin liittyy (taloudellisia) riskejä tai järjestelyjä. Näissä keskusteluissa koen kaikki riskit asiat sellaisina, joita en voi ottaa ja vastustan niitä kovasti. Isäni taas on paljon huolettomampi, "kaikki järjestyy". Hän myös ei ymmärrä kantaani ja tuota epävarmuuttani.

Arvelen, että turvallisuushakuisuus myös synnyttää minulle kierteen, että teen ehkä huonompia valintoja, kun en ota riskejä. Toisaalta taas mahdollisuutena olisi velkaantuminenkin, joten olen nyt sitten vain "järkevä ja takakireä".

 Mielenkiintoinen keskustelu.

Ystäväni on kuin sinä ja minä olen kuin isäsi. Ystäväni arvostaa turvallisuutta eikä halua kokea yhtään enempää epävarmuutta kuin on aivan pakko. Siitäkin huolimatta, että ilman riskejä hän ei voi saavuttaa parempaa elintasoakaan. Minä taas olen ottanut riskejä, koska "pahin", mitä voisi tapahtua, on sama tilanne kuin mistä ystäväni nyt pitää kynsin hampain kiinni. 

Minä elin lapsuuttani tavallisessa perheessä, jossa molemmat vanhemmat kävivät (duunari)töissä eikä rahasta ollut niukkuutta. Ainoana lapsena sain kaikkea mitä toivoin, mutta minua ei kuitenkaan ylihemmoteltu. Säästäväisyyteen on aina opetettu.

Olen kituuttanut läpi 90-luvun lama-aikojen yliopisto-opiskelut enkä valmistuttuani 2002 ole saanut pätkätöitä kummempaa. Olen jopa tottunut surkeisiin tuloihini, enkä enää edes usko, että koskaan pääsisin yli 2500 euron kuukausipalkoille. Olen luovuttanut menestymisen ajatuksesta ja alistunut siihen, että ei minusta mitään kummoista sitten tullutkaan, vaikka kuinka ahkeroin opinnoissani ja sain huippuarvosanoja. 

Jatkuvaan stressiin tuloista on vain pitänyt tottua, kuten työttömyyteen ja katkeruuteenkin. Masentavinta oli tajuta kaupungin työllistämishommissa se, että siellä oli eräs yli viisikymppinen kollega, joka oli erittäin ahkera ja hoiti tehtävänsä jopa vakituisia työntekijöitä tehokkaammin. Silti hän oli tehnyt pätkähommia tuohon paikkaan yli 20 vuotta ilman vakinaistamista. Helvetti sentään.