Lapsuus paskan isän kanssa vai kokonaan ilman isää?

Hyvästä isästä olisi sentään hyviä muistoja tai edes jotain hyvää sanottavaa.

Vierailija kirjoitti:

Minua ärsyttää ihmiset, jotka ei ymmärrä, että kaikkien vanhemmat ei ole yhtä ihania kuin niiden omat.

Maailma olisi niin paljon parempi paikka jos kaikki ymmärtäisivät tämän. Itse vastaan omakohtaisesti, että usein ajattelen että ilman isää olisi ollut parempi.

Ihan varmasti elämä menee lapsella paremmin, kun huonon isähahmon sijaan saa muita positiivisia mieshahmoja (sukulaiset, jne), kuin vaikkapa fyysisesti tai henkisesti väkivaltaisen isähahmon. TIetäähän sen millaiset vaikutukset jälkimmäisellä on lasten aikuisiänkin suhteisiin.

Olen toivonut 10- vuotiaasta saakka isäni kuolemaa, ja toivon sitä edelleen näin 29-vuotiaana. Ystäväni, jonka isä kuoli 2 vuotta sitten, syyllisty minua jälleen isänpäivänä kuinka minun pitäisi arvostaa elossa olevaa isääni enemmän ja viettää isänpäivää isäni kanssa. Katkaisin välit isääni 19- vuotiaana, ja syyt olivat painavat.

Vierailija kirjoitti:

Olen toivonut 10- vuotiaasta saakka isäni kuolemaa, ja toivon sitä edelleen näin 29-vuotiaana. Ystäväni, jonka isä kuoli 2 vuotta sitten, syyllisty minua jälleen isänpäivänä kuinka minun pitäisi arvostaa elossa olevaa isääni enemmän ja viettää isänpäivää isäni kanssa. Katkaisin välit isääni 19- vuotiaana, ja syyt olivat painavat.

Sanoisit sille ystävällesi, että arvostaisi itse isäänsä enemmän.

Ilman ehdottomasti parempi, ei tarvitse kipuilla loppuelämää isän tekoja/tekemättömyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Olen toivonut 10- vuotiaasta saakka isäni kuolemaa, ja toivon sitä edelleen näin 29-vuotiaana. Ystäväni, jonka isä kuoli 2 vuotta sitten, syyllisty minua jälleen isänpäivänä kuinka minun pitäisi arvostaa elossa olevaa isääni enemmän ja viettää isänpäivää isäni kanssa. Katkaisin välit isääni 19- vuotiaana, ja syyt olivat painavat.

Nimenomaan! Turha kenenkään tulla länkyttämään, ikään kuin ihmiset huvin vuoksi kovin kevein perustein tekisivät tällaisia ratkaisuita nimim. Isänsä viimeksi noin 5 v. Sitten nähnyt.

Parempi ilman! Mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän olen sitä mieltä että mieluummin olisin viettänyt lapsuuteni ilman isää niin ei nytkään tarvitsisi kuunnella kaksi kertaa vuodessa hänen skitsoilujaan ja sitä miten siskopuoleni ovat kaikessa olleet aina parempia lapsia kuin minä. Narsisti mikä narsisti.

Minulla oli väkivaltainen äiti, ja minäkin olen EHDOTTOMASTI sitä mieltä, että parempi olla kokonaan ilman äitiä kuin että on väkivaltainen äiti! Jos joku ei ymmärrä, että kuinka vahingollista lapselle on väkivaltainen kasvattaja, niin se on hänen häpeänsä. Suurin osa ihmisistä ei voi ymmärtää sitä, että on olemassa väkivaltaisia äitejä: samalla tavalla äideillä on yleensä kaksi nyrkkiä siinä, missä iseilläkin! Lapselle tärkeintä on rakkaus ja rajat, ja väkivaltainen kasvattaja rikkoo molemmat mennen tullen!

Sillä on paljon aiheutettu pahaa ihmisille, kun on vedottu ”mutta hän on sinun isäsi”.

Ihmisellä on paha olla toisen kanssa, ja kun yrittää tehdä omat rajat, niin kolmas ihminen tulee herättämään syyllisyyden ”mutta hän on sinun äitisi”.

Syyllisyyden takia sitten rikkoo omat rajansa, antaa toisen kohdella itseään huonosti, menettää oman identiteettinsä. Sitten vasta ihminen onkin solmussa.

kokonaan ilman.

Se antaa myös äidille mahdollisuuden rakentaa lapselle paremman lapsuuden.

Nykyään aivan liian yksioikoisesti kuvitellaan isän olevan aina ’lapsen oikeus’ ja että joku jonka ainoa saavutus on että on ’päässyt panemaan’ on aivan ehdottoman tärkeä lapsen minuudelle.

Itse olen jo vanha mutta pelkäsin isääni ja elin lapsuudenkoti aikana, jolloin kulissit oli pidettävä, joten ikinä enkä koskaan voinut esim pyytää koulukavereita luoksemme. Lapsuuteni ja nuoruuteni Seuraus: lohduton yksinäisyys, pelokkuus, ja nujerrettu itsetunto. Sekä viha äitiäni kohtaan kun hän ei vienyt meitä pois tilanteesta vaan halusi pitää me kulissit.

Vierailija kirjoitti:

Olen toivonut 10- vuotiaasta saakka isäni kuolemaa, ja toivon sitä edelleen näin 29-vuotiaana. Ystäväni, jonka isä kuoli 2 vuotta sitten, syyllisty minua jälleen isänpäivänä kuinka minun pitäisi arvostaa elossa olevaa isääni enemmän ja viettää isänpäivää isäni kanssa. Katkaisin välit isääni 19- vuotiaana, ja syyt olivat painavat.

Joo mulla sama, väkivaltainen saditinen isä joka teki lapsuudesta helvettiä. Mutta sepä ei kuole. Olen nyt itse 45 ja odottanut sadistipsykopaatin kuolemaa 40vuotta. Ukko 70 ja elämänsä kunnossa, jaksaa yhä piestä vaimoaan ja on käynyt minunkin kimppuuni viimeki kun olin 40 (tämän jälkeen ollutkin 5v ilman tapaamista),

Mikäs pahan tappaa, hullu ukko elää vielä 20v ainakin eli olen itse jo 65 kun saan ekaa kertaa elämässäni olla ilman pelkoa ja hengittää vapaasti.

Ilman isää olisi miljoona kertaa parempi elämä kuin hakkaavan mielipuolisen rääkättävänä. Isäni on hirvein ihminen jonka tiedän, julma ja paha.

Ihan hirveitä kohtaloita :(

Joo, kyllä oli parempi olla vuosia raiskattavana kuin ilman isää. Ne, jotka näin ajattelevat, ovat eläneet ilmeisesti täysin suojattua elämää.

Todellakin ilman isää. Vaikka se kirpaisee, ja ikävä on varmasti molemmilla kova, niin lapsuus ilman vaikeaa isää on parempi kuin isän kanssa.

Haluan kertoa omaa kokemusta: 

Isäni on "hyvän mallin alkoholisti" (Eli juo kaljaa päivittäin, mutta ei näyttäydy känniseltä ikinä, eikä juo koskaan vahvempia). Isä on myös erittäin tempperamenttinen, huuto kaikuu ja balalaikka soi jos vahingossa joku meistä muista teki pienenkään virheen. Virhe saattoi olla vaikka karkkipaperin jääminen keskelle keittiön pöytää. Jos isä oli oikeassa mielentilassa, tästä karkkipaperista saattoi saada helposti jopa kolmen viikon ilmiriidan aikaiseksi. Ja riidoissa ei todellakaan riidelty nätisti, vaan kaikki kuulat kanuunaan ja suoraan sotaan -meiningillä.

Kun olin ala-asteen loppupäässä, niin äiti kertoi meille lapsille illalla, että nyt he aikovat erota. Olin kaivannut sitä todella pitkään (sain aina pahimmat huudot ja vihat itseeni, myös tietoisesti koska en halunnut siskoni joutuvan kokemaan mitään sellaista), häkellyin koko tilanteesta ja kipitin äkkiä omaan huoneeseeni itkemään. Noh, äiti säikähti minun reaktiotani, ja seuraavana päivänä ilmoitti etteivät he eroakkaan. 

Ja niin minun lapsuuteni jatkui, "On ____(minun) vika, sitten kun me erotaan!!" on lause, jonka kuulin ensimmäisen kerran ollessani nuori, pieni lapsi. Muistaakseni 4 vuotias. 

Käsiksi käytiin vain kerran tai kahdesti, mutta henkisesti taistelu oli niin jatkuvaa, etten vieläkään ole päässyt siitä eroon. En voi käydä töissä (en kestä olla auktoriteetin lähellä ilman paniikkikohtausta), en luota itseeni yhtään, olen niin henkisesti sairas että olen viimeiset 2 vuotta istunut kotona piilossa muuta maailmaa. Olen käyttänyt mielialalääkkeitä 17-vuotiaasta, ja olen nyt 25. Odotan pääsyä terapiaan, ja olen sitä odottanut jo puolitoista vuotta. 

Toivon todella, että jos sinulla on mahdollisuus antaa sinun lapsellesi turvallinen lapsuus, niin tee se. Jos lapsen elämän perustunne on ensimmäiset 18 vuotta ahdistus, niin sitä se tulee olemaan loppuelämän. Olet tällä hetkellä opettamassa lapsellesi, miten kuuluu elää ja miltä elämä tuntuu. Haluatko, että elämä tuntuu juuri siltä, mitä tällä hetkellä koette? 

Painotan vielä. Lapselle se on koko elämän mittainen tunne. Tunne, johon hän kasvaa ja josta muotoutuu lapsen perustunne aikuisena. 

Olisipa ollut kiva nähdä, miten ne "se on sun isäs"- tyypit olisi pärjänneet samassa perheessä, missä minä vietin lapsuuteni.

Miten joku voi loukkaantua siitä, että kaikki eivät kunnioita vanhempiaan samalla tavalla kuin he omiaan. Onko heille jotenkin yllätys se, että kaikki vanhemmat eivät ole samanlaisia?

Ne keillä on hyvä isä itsellään, oli se sitten heidän elämässään viisi vuotta tai viisikymmentä, eivät välttämättä ymmärrä sitä, että kaikilla ei ole yhtä hyvä onni.