Mulla on perheessä ulkopuolinen olo ja tuntuu, että muut vihaavat mua

Tai ovat mulle jatkuvasti jostain vihaisia. Koko ajan on sellainen olo, että olen jotenkin vaivaksi muille, tai ärsytän tai turhautan heitä muuten vain. En pyydä juuri ikinä mitään, koska vaivaksi oleminen ahdistaa, mutta silloin harvoin kun pyydän, ihmiset tekevät avuttomuudestani ison numeron. Mun taas pitäisi jatkuvasti olla kuskaamassa tai auttamassa muuten, ja olenkin, kun en vaan osaa sanoa ei.

Olen reilu 15 vuotta nuorempi kuin nuorin veljeni, vanhemmat olivat eronneet jo ennen syntymääni, jostain syystä mut silti pidettiin. Lapsuuteni oli aika hektistä aikaa, asuin milloin isän, milloin äidin luona eri puolilla Suomea. Vanhin veljeni sai esikoisensa ennen ala-asteelle menoani, ja sitä myötä alkoi tuntua siltä, ettei mulla ole koko perheessä mitään paikkaa, kun perheeseen tuli uusi ihana jännittävä vauva. Eipä siinä mitään, minustakin vauva oli älyttömän jännä ja näin hänet mahdollisuutena saada "oikea" perheenjäsen, jonka kanssa voisin jutella jne.

Veljiini mulla ei ole koskaan ollut oikein minkäänlaisia välejä. Ei olla ikinä asuttu saman katon alla, he ovat mua vanhempia ja ikäluokassa suhteellisen lähellä toisiaan, ovat kasvaneet yhdessä ja siksi läheisiä. Äitini kanssa en ole tainnut edes jutella kunnolla ikinä, hänen kanssaan asuminen tuntui lapsuudessakin samalta kuin tämänhetkinen asumiseni solukämpässä itselleni vieraan, toista kieltä puhuvan kämppiksen kanssa. Aina ei välttämättä edes nähty moneen päivään. Isäni kanssa ollaan samalla tavalla hyvänpäiväntuttuja.

Olen vasta nyt parikymppisenä, omaan kotiin muutettua tajunnut sen, miten paljon tuo kaikki mua sinänsä ahdistaa ja miten pahalta se tuntuu. Olen aina yrittänyt parhaani mukaan olla kiinnostava ja hauska, mutta tuntuu että perheeni kesken sanon aina väärät asiat ja joudun vaan häpeämään itseäni. Tuntuu siltä, etten vaan jotenkin osaa kommunikoida muiden ihmisten kanssa, ja perheen kesken menen kaikista pahiten lukkoon. Pahinta on varmaan se, että menen joka perheillalliselle naiivin optimistisin tuntemuksin ja jotenkin odotan hauskaa iltaa, mutta päädyn aina itkemään autossa kotiin kohti.

Joulu on kaikista pahin, kaikki juovat ja käyttäytyminen kärjistyy. Ihmiset pui mun elämää ja päivittelee sitä, miten en ole vieläkään mitään, kun kaikki veljet menivät kuin liukuhihnalta suoraan jatko-opiskelupaikkoihin lukion jälkeen. Ihan niin kuin mun huonouteni jotenkin vaikuttaisi heihin, MINÄHÄN se olen joka tätä paskaa elän.