Lue keskustelun säännöt.
Luuviulu, tikku, laiheliini, heikko, luudan varsi, anorektikko, meinaatko oikeasti syödä tuon kaiken...
02.12.2017 |
Näitä kaikkia olen kuullut koko lapsuuteni, niin muilta lapsilta, kuin erityisesti myös aikuisilta. Inhottavin tapaus oli varmaan päiväkodissa, kun hoitaja kutsui minua luuviuluksi ja muut kuulivat sen. Siitä asti myös päiväkodin lapset oppivat kutsumaan minua niin.
Mutta, en ole lannistunut, enkä pahoita nykyään mieltänikään, kun joku sanoo minua esimerkiksi anorektikoksi (ainakin yritän).Saatan vain olla välittämättä (yleensä ihan koko henkilöstä), toisinaan saatan sanoa olevani kiitosta vaan ihan terve.
Aikuisiällä laihuuteni kommentointi on kuitenkin vähentynyt selvästi. Mietin vain, että johtuuko se siitä, että asenteet ovat muuttuneet, ja myös laihojen kommentointia paheksutaan, vai onko se vain ihan ok haukkua lapsia ja aikuisille ollaan hienotunteisempia?
Miten itse toimit? Kommentoitko herkemmin laihoja kuin lihavia? Onko enemmän okei nimitellä lasta kuin aikuista? Ovatko asenteet muuttuneet?
Kommentit (2)
tuttua, +30v ja 3lasta, joista jäänyt sen verran kiloja, että normaalipainoinen nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on samoja kokemuksia. Olin jo lapsena hoikka ja murrosiässä alipainoinen varmaan kasvupyrähdyksen takia. Lapsesta asti olen saanut kuulla noita juttuja. Olen saanut kuulla olevani luuviulu, kukkakeppi, anorektikko ja ällöttävän laiha. Yläasteella jouduin käydä terkkarin luona painon tarkkailussa. Silloin häpesin käyttää lyhythihaisia t-paitojakin. Pääsin normaalipainoon vasta sen jälkeen, kun pituuskasvuni loppui. Parikymppisenä olin masentunut ja lihoin 20 kg. Häpesin silloinkin itseäni. Sittemmin olen laihtunut takaisin normaalipainoon, mutta edelleen minulla on kehon kanssa vaikeuksia. Häpeän itseäni ja pidän itseäni rumana ja ällöttävänä. Mahani turpoaa joidenkin ruokien takia ja käytän vain löysiä ja liian isoja paitoja peittämään sitä. Itsetuntoni on näin 32-vuotiaana edelleen pohjalukemissa.