Lue keskustelun säännöt.
Suhde ei voi hyvin, mutta tuntuu ettei ole voimia erotakaan - neuvoja tai kokemuksia?
15.11.2017 |
Kärsin masennuksesta ja ahdistuksesta ja viime aikoina on mennyt huonosti, osittain parisuhteen tilankin takia. Mietin välillä eroa ja ennen pitkää se on pakostikin edessä jos asiat eivät muutu, mutta toistaiseksi olen kammoksunut ajatustakin koska jotenkin pelkään, etten "kestä" tulevaa. Tajuan myös, että masennus vain pahentaa tätä oloa ja se saattaa olla se syy tämän pelon taustalla, koska masentuneena sitä ei tunne itseään vahvaksi vaan näkee kaiken toivottomana ja harmaana. Haluaisin kai vain saada vertaistukea, onko täällä muita, jotka jossain syvällä sisimmässään tietävät että olisi parempi olla yksin mutta ratkaisua on todella vaikea tehdä tai viedä käytäntöön asti? Onko muita, jotka ovat masentuneena niin heikkoja, että pelkäävät yksinoloa ja ylipäätään isoja muutoksia? En ole voinut puhua tilanteen vakavuudesta suoraan oikein kellekään, vaikka olenkin kertonut läheisille että parisuhteessa on ongelmia. Totuus on, että itken joka ikinen päivä ja päässä pyörii itsetuhoisia ajatuksia kokoajan useammin. Mies on luvannut lähteä kanssani pariterapiaan, mutta tuntuu, ettei se helpota tätä nykyistä tilannetta tarpeeksi. Mitä oikein teen? Onko typerää antaa itselleen ns "lupa" olla vielä suht huonossa suhteessa niin kauan kunnes saan itseni henkisesti parempaan ja vahvempaan kuntoon, vai olisiko parempi erota nyt kun on muutenkin kaikki perseellään ja aloittaa toipuminen mahdollisimman pian? Tuntuu niin säälittävältä, etten edes kehtaisi sanoa tätä oikeassa elämässä kellekään. Luulin olevani itsenäinen ja vahva nainen, mutta oikeasti olen ajautunut tilanteeseen jossa olen kusipäisen miehen kanssa yhdessä enkä edes osaa enää lähteä. En ymmärrä, miten tämä näin meni. Vuosi sitten olin vielä onneni kukkuloilla, rakastunut ja muutenkin onnellinen. Nyt ahdistaa niin paljon ettei meinaa henki kulkea.
Kommentit (12)
Vierailija kirjoitti:
No jospa nyt kuitenkin menette sinne parisuhde terapiaan ja sä voisit mennä myös omalle nuppitohtorille puhumaan sun masennuksestasi. Vai mitä on tapahtunut jos vuosi sitten olit onnellinen?
Olen käynytkin yksilöterapiassa, mutta se loppui nyt syksyllä koska käytin kaikki käynnit. Vuodessa on tapahtunut paljonkin muutoksia, suurimpana tämä parisuhteen luonteen muuttuminen. Miehestä on tullut kontrolloiva, arvosteleva ja mustasukkainen ja hän on onnistunut nujertamaan itsetuntoani hurjasti. Tuntuu ettei ole enää edes voimia puolustaa itseään joka käänteessä. Nujertaminen siinä on tosin miehellä varmaan ollut tarkoituskin, koska vuosi sitten olisin vielä tällaisesta käytöksestä lähtenyt ja jättänyt hänet. Nyt vain jotenkin siedän, vaikka tiedän, ettei pitäisi. En kuitenkaan tiedä, voinko laittaa masennusta kokonaan tämän piikkiin, vaikka suuri vaikutus sillä varmasti on... Pariterapiaan mennään ehdottomasti jos suhde jatkuu. En vain jaksa enää. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
^ jaa, no ehkä se ero onkin viisaampaa, on se syynä sun masennukseen eli ei. Paremmin voit yksin masentuneena kuin tuon ihmisen kanssa. Voimia.
Olen vastaavassa tilanteessa. Ennen hellästä ja huomaavaisesta miehestä on tullut etäinen tiuskija, huokailee tuskastuneena jos pyydän vaikka ottamaan kainaloon. Lisäksi olin onnistunut sulkemaan silmäni alkoholiongelmalta, nyt yhdessä asuessa vasta tajuan miten paha se on. Ei örvellä mutta tissuttelee joka ilta kännit. Ei suostu hakemaan apua, ei näe mitään ongelmaa. Mullakin masennus, ja syksyt erityisen vaikeita. Ei ole voimia lähteä, vaikka sisimmässä tietää että pitemmän päälle niin olisi parempi. Toisaalta tuntuu että nyt tai ei koskaan, olen alle kolmekymppinen niin ehkä ehtisin vielä löytää Sen Oikean jonka kanssa toteuttaa unelmia ja perustaa perhe.
Samassa veneessä... Tosin suhdetta takana 12 vuotta. Olemme olleet muutaman viikon asumuserossa. Rautahaarniska on pudonnut harteilta. Alle viikko oli kulunut asumuseroa, kun mielessä alkoi tuikahtelemaan iloisia ajatuksia, varmuutta itsestä ja kyvystä pitää huoli itsestä. Suhde on ollut vuosia huono (mm. väkivaltaa) ja pikkuhiljaa vaivuin niin syviin vesiin että ero tuntui ylitsepääsemättömältä. Kun sen sain kakistettua, niin tajusin että ihme sumussa sitä on jaksanut viikosta ja vuodesta toiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen vastaavassa tilanteessa. Ennen hellästä ja huomaavaisesta miehestä on tullut etäinen tiuskija, huokailee tuskastuneena jos pyydän vaikka ottamaan kainaloon. Lisäksi olin onnistunut sulkemaan silmäni alkoholiongelmalta, nyt yhdessä asuessa vasta tajuan miten paha se on. Ei örvellä mutta tissuttelee joka ilta kännit. Ei suostu hakemaan apua, ei näe mitään ongelmaa. Mullakin masennus, ja syksyt erityisen vaikeita. Ei ole voimia lähteä, vaikka sisimmässä tietää että pitemmän päälle niin olisi parempi. Toisaalta tuntuu että nyt tai ei koskaan, olen alle kolmekymppinen niin ehkä ehtisin vielä löytää Sen Oikean jonka kanssa toteuttaa unelmia ja perustaa perhe.
Samoja ajatuksia. Kuinka kauan ajattelit itse odotella tilanteen paranemista? Tavallaan itsellä on vähän luovuttaja-olo, jos nyt lähden ennenkuin on annettu terapialle aikaa jne. Toisaalta kuitenkin tiedän myös, että sellaiset perusasiat suhteessa kuten toisen kunnioitus kuuluisi tulla ihan itsestäänselvyytenä alusta lähtien, eikä kaikkien kanssa sellaisia tarvitse opetella tai odotella... kai mä pelkään myös, etten kelpaa muillekaan tai että en itse koskaan ihastu ns. kunnollisiin tavallisiin miehiin. Tiedän siis, että hyviä miehiä on OLEMASSA, mutta tuntuu kuin ne olisivat "ulottumattomissani", enkä osaa edes kiinnostua niistä normaaleista. Pelkään sitä kaikkea; yksinäisyyttä, mustasukkaisuutta, surua, vihaa mikä eron jälkeen tulee... En myöskään kestä ajatusta siitä että mies alkaa pian eromme jälkeen taas etsimään uutta naista, ja varmaan löytääkin sellaisen vaikka saa tuskin suhdetta kestämään muidenkaan kanssa. En vain jaksa jäädä taas yksin, tämä on ihan sairasta että mielummin on vaikka huonossa suhteessa kuin kokonaan ilman. Tajuan kuinka epätoivoiselta ja harhaiselta kuulostan ja vihaan tätä, en halua olla tämä nainen! ap
Mulla se huono olo johtui suhteesta enkä mennytkään enempää hajalle vaan voimaannuin nopeasti eropäätöksen myötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen vastaavassa tilanteessa. Ennen hellästä ja huomaavaisesta miehestä on tullut etäinen tiuskija, huokailee tuskastuneena jos pyydän vaikka ottamaan kainaloon. Lisäksi olin onnistunut sulkemaan silmäni alkoholiongelmalta, nyt yhdessä asuessa vasta tajuan miten paha se on. Ei örvellä mutta tissuttelee joka ilta kännit. Ei suostu hakemaan apua, ei näe mitään ongelmaa. Mullakin masennus, ja syksyt erityisen vaikeita. Ei ole voimia lähteä, vaikka sisimmässä tietää että pitemmän päälle niin olisi parempi. Toisaalta tuntuu että nyt tai ei koskaan, olen alle kolmekymppinen niin ehkä ehtisin vielä löytää Sen Oikean jonka kanssa toteuttaa unelmia ja perustaa perhe.
Samoja ajatuksia. Kuinka kauan ajattelit itse odotella tilanteen paranemista? Tavallaan itsellä on vähän luovuttaja-olo, jos nyt lähden ennenkuin on annettu terapialle aikaa jne. Toisaalta kuitenkin tiedän myös, että sellaiset perusasiat suhteessa kuten toisen kunnioitus kuuluisi tulla ihan itsestäänselvyytenä alusta lähtien, eikä kaikkien kanssa sellaisia tarvitse opetella tai odotella... kai mä pelkään myös, etten kelpaa muillekaan tai että en itse koskaan ihastu ns. kunnollisiin tavallisiin miehiin. Tiedän siis, että hyviä miehiä on OLEMASSA, mutta tuntuu kuin ne olisivat "ulottumattomissani", enkä osaa edes kiinnostua niistä normaaleista. Pelkään sitä kaikkea; yksinäisyyttä, mustasukkaisuutta, surua, vihaa mikä eron jälkeen tulee... En myöskään kestä ajatusta siitä että mies alkaa pian eromme jälkeen taas etsimään uutta naista, ja varmaan löytääkin sellaisen vaikka saa tuskin suhdetta kestämään muidenkaan kanssa. En vain jaksa jäädä taas yksin, tämä on ihan sairasta että mielummin on vaikka huonossa suhteessa kuin kokonaan ilman. Tajuan kuinka epätoivoiselta ja harhaiselta kuulostan ja vihaan tätä, en halua olla tämä nainen! ap
Täsmälleen samat ajatukset täällä, olisin voinut itse kirjoittaa tuon tekstin! Mies ottaa varmaan heti laastarin, pelkään että itse jään yksin tai hätäpäissäni otan jonkin rupikonnan. Minulla on viimeinen vuosi kelan tukemaa terapiaa menossa, nyt tästä pitäisi lähteä jos meinaa. Kun olisi ulkopuolista tukea. Sittenkin tulisi raskasta, mutta yksin en pystyisi.
T. 4
Eroa. Voit helpottaa oloasi muillakin itsetuhoisilla tavoilla kuin suhteessa sairaaseen mieheen. Suosittelen kuitenkin terapiaa ja itsetutkiskelua enkä negatiivisempia tapoja. Tilasi vain pahenee jos jäät, voimat vähenevät entisestään ja fyysinenkin väkivalta voi alkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehetkin saavat heti uudet naiset kun pääsevät tollasista ruikuttavista akoista. Silloin mieskin puhkeaa loistoon ja naiset pörrää ympärillä. Saa laastareita ja vakaviakin juttuja. Tehkää palvelus miehillenne ja lähtekää.
Mulla on ollut samanlaiset fiilikset, mutta mies ei sinällään nujerra ainakaan suoraan, saatan olla vaan liian herkkis eikä tämmöinen "luonnevika" ole terapiassa korjaantumassa näillä näkymin. Mies ei vaan pidä minua erityisen kiinnostavana. Välillä menee kivasti, välillä olen lähes näkymätön.
Olen aika sekaisin useimmiten siitä, mikä on normaalia suhteessa ja mikä ei. Jotenkin miehen suhtautuminen omiin ansioihin ja hyviin puoliin on oikeinkin ylistävää ja usein toistuvaa, mutta samat jutut minulta ei ansaitse kiitosta.
Puhun kyllä jos joku vaivaa, mutta mun harmituksen aiheet tuntuu miehestä aina henkilöön menevältä kritiikiltä vaikka koittaisi ne nätisti muotoilla. Yksi tietty juttu, josta mies valehteli vuosia, ei ollut hänestä mitenkään merkityksellinen, ja suuttuu jos sen ottaa puheeksi. Ei mikään maailman kamalin juttu, mutta vei seksuaalisen itsetunnon pohjamutiin josta ei näy ulospääsyä ja luotto mieheen väheni. Olen itse tehnyt isompia virheitä, joita kadun ja pyysin anteeksi, ne hän ottaa edelleen esille toisinaan. Toisaalta koen, että miehen vuosia jatkunut epärehellisyys ja kylmyys vaikutti osaltaan näihin tapahtumiin. Nykyään näen hänessä useammin lämpöä.
Baariin ei halunnut minua päästää ja onnistui usein pilaamaan multa fiilikset. Nykyään "päästäisi" mutten viitsi juoda. Rahankäyttö... välillä yllyttää heräteostoksiin ja haluaa ostaa ruokaa pienelle armeijalle, välillä ärsyyntyy kun otan koriin alle kolmella eurolla kasviksia. En saa oikeastaan koskaan päättää yhteisiä syömisiä. Mun ruuat ei kelpaa miehelle vaikka itse tehtynä on kehunut samaa ruokaa maasta taivaisiin. Terveellisesti syöminen on kuulemma liian kallista, mutta toisaalta on kantanut kielloista huolimatta törkeät määrät roskaruokaa kotiin. Ahmimishäiriö+ mieliala pohjalukemissa + tupakoinnin lopettaminen toi niin nopeasti ja paljon kiloja, etten tule enää koskaan näyttämään hyvältä alasti. Joskus ihmettelin miksi miestä ei kiinnosta seksi vaikka mitä yritän, enää en ihmettele enkä yritä :D
Elämältä halutaan myös osittain eri asioita ja se on suurin ja selkein syy erota, sen pystyn aina hahmottamaan, mutta muutenkin kaikki tuntuu välillä todella väärältä. Ja sitten kun menee hyvin, en saa otetta siitä mitä ongelmia meillä yleensä on.
Toisaalta hän on myös usein kultainen ja ihana, hellä ja huomioiva, rakastava... Eikä kukaan ole täydellinen. Tämä mies tuntuu myös olevan ainoa, jota kiinnostaa tämänkään vertaa. Perhe muistaa mut vaan kun ovat jotain vailla tai tarvitsevat jonkun jota on hauska pilkata. Olisin siis todellakin yksin ilman häntä. Enkä yleensä haluakaan elää ilman.
Tietyssä tilanteessa voi olla tosi vaikea kuunnella itseään. Kun on itsekin herkkänä ja hukassa itsensä kanssa ja siinä on joku vielä hämmentämässä sitä tilannetta, tietoisesti tai tiedostamatta, on hyvin vaikea päästä tasapainoon. Minulla vaihtelee tunteet, mutta sellainen pieni ääni mun sisällä usein sanoo että ole mieluummin yksin ja oikeasti vapaa, vaikka se koituisi kuolemaksi. Etenkin jos tulee sellainen olo että valintojani rajoitetaan turhaan. Mun on siis mahdotonta kuvitella onnellista ja tasapainoista elämää yksin, kun elämä on niin äärettömän tyhjä ja tulevaisuudessa näkyy vaan loputon työttömyys ja ikuiset mt-ongelmat.
Haluan omasta rikkinäisyydestäni huolimatta kuitenkin sanoa sinulle AP, että älä tynne syyllisyyttä. Mies kohtelee sinua huonosti, siis oikeasti, yksiselitteisesti väärin ja käyttää selkeää henkistä väkivaltaa. Tee mitä ikinä pitää tehdä, että pääset pois mahdollisimman ehjänä ja turvallisesti. Jos sun pitää jäädä suhteeseen keräämään voimia eroa varten, älä mieti onko se väärin miestä kohtaan, mieti onko se oikein sinua kohtaan.
No jospa nyt kuitenkin menette sinne parisuhde terapiaan ja sä voisit mennä myös omalle nuppitohtorille puhumaan sun masennuksestasi. Vai mitä on tapahtunut jos vuosi sitten olit onnellinen?