Lue keskustelun säännöt.
Kulunut aihe, tiedän, mutta äitini...
02.11.2017 |
Aluksi sanon että en ole mikään palstan vakio äiti-ongelmainen, vaan avaudun ensimmäistä kertaa.
Olen itse diagnosoinut äitini läheisriippuvaiseksi, ja ihmiseksi joka monen ikätoverinsa (70v) tavoin kärsii ns. kiltin tytön syndroomasta, ja nyt vanhemmiten on sen seurauksena katkeroitunut. Ei tule kenenkään kanssa toimeen, ja syy kaikkeen on aina muissa. Itse käyttäytyy hyvinkin törkeästi, on haukkunut monia läheisiään mielenterveysongelmaisiksi, naapuria myöden. Ei ollenkaan ymmärrä että joku moisesta loukkaantuu sillä hänelle nuo asiat, kuten kaikki muutkin, ovat objektiivisia totuuksia. Hän tekee siis vain palveluksen kun sen muille kertoo, ja hän on uhri jolle aina suututaan syyttä.
Meidän välimme ovat kärjistyneet kun sain oman lapsen. Kertaakaan ei ole kunnioittanut minua tai miestäni lapsen vanhempina, vaan on jopa sanonut että lapsi on hänen. Ilmoitti meille että maailmassa kaikki ovat sitä mieltä että lapsenlapset lasketaan omiksi, niin se menee. Laitokselle sain kortin jossa kiitettiin siitä että hän on saanut toisen lapsen (minä olen ainoa).
Tämä asenne näkyy totaalisena jyräämisenä. Minua ei niinkään haittaa asiat mitä tehdään, vaan se tunne ilmapiiri mikä meillä on kun näemme. Minua ohjeistetaan koko ajan, mitään muuta keskustelua / vuorovaikutusta ei ole. Jos lapsella on mielestäni nälkä, niin olen väärässä, jos väsy, olen väärässä, vaatteet on väärät, ruoka on väärää (sitä tuo aina mukanaan pyytämättä), vaatteet on väärät. Jos annan vettä "Anna nyt kasvavalle lapselle maitoa!", jos annan maitoa "Kyllä janoon vesi on paras!".
Olen ilmaissut loukkaantumiseni, ja pari kertaa laitoin tiukemmat rajat kun haukkui kiihkoisena minua idiootiksi, jonka jälkeen olikin taukoa muutama viikko. Äitini itki vuolaasti puhelimessa ja sanoi ettei loukkaa enää. Sitä kesti ehkä 5 minuuttia. Opikseen ei ota, ja nyt kuulin että on muille ihmisille sanonut että epäilee minulla olevan mielenterveysongelmia ja että on huolissaan mieheni jaksamisesta. On myös miehelleni sanonut että hän tukee kyllä häntä jos tarvitaan, ja että minä tarvitsen ammattiapua.
Lapsi on vielä aika pieni, mutta kiintyy koko ajan enemmän mummoonsa. Olen huolissani siitäkin, että miten hän kokee tuon äidin arvostelun ja jyräämisen kun vähän kasvaa, plus että olen aina mummon näkemisen jälkeen kiukkuinen ja itkuinen.
Mietin tässä semmoista että onko enää olemassa muuta vaihtoehtoa kuin välien radikaali viilentäminen tai poikkaiseminen?
Oletteko saaneet toimivan suhteen tälläiseen vanhempaan, näettekö harvemmin, ja jos välit on poikki niin miten sen käytännössä toteutitte?
Toisaalta surettaa äitini yksinäisyys, mutta samalla olen sitä mieltä että näin kuluttavassa ihmissuhteessa ei ole mitään järkeä!
Kommentit (13)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kamala ihminen. Ottaisin etäisyyttä.
Itse olen sitä mieltä, että sinulla on tilanteessa täysi oikeus katkaista välit. Jos et suorilteen halua niin voi sanoa äidillesi, että jos ei pysty olemaan arvostelematta niin ette voi enää tavata. Ja kun hän kuitenkin arvostelee niin poistut paikalta välittömästi. Sinulla ei ole velvollisuutta kuunnella valitusta eikä velvollisuutta perustella toimintaasi.
Myöhemmin vaikka parin kuukauden päästä jos äitisi vielä haluaa tavata voit halutessasi kerrata tapaamisen ehdot ja kokeilla onnistuuko äitisi olemaan loukkaamatta sinua jos ei niin poistut välittömästi paikalta.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen sitä mieltä, että sinulla on tilanteessa täysi oikeus katkaista välit. Jos et suorilteen halua niin voi sanoa äidillesi, että jos ei pysty olemaan arvostelematta niin ette voi enää tavata. Ja kun hän kuitenkin arvostelee niin poistut paikalta välittömästi. Sinulla ei ole velvollisuutta kuunnella valitusta eikä velvollisuutta perustella toimintaasi.
Myöhemmin vaikka parin kuukauden päästä jos äitisi vielä haluaa tavata voit halutessasi kerrata tapaamisen ehdot ja kokeilla onnistuuko äitisi olemaan loukkaamatta sinua jos ei niin poistut välittömästi paikalta.
Juuri näin. Sinun täytyy suojella itseäsi, jotta jaksat, ja jotta perheenne jaksaa. Ja ennen muuta sinun täytyy suojella lastasi, ei ole hyväksi lapselle kuulla koko ajan kuinka joku moittii äitiä.
Onkohan tuo lapsenlapsen omana lapsena pitäminen yleisintä juuri 70-vuotiaiden keskuudessa? Vai onko se ihan yhtä yleistä kaiken ikäisissä isovanhemmissa.
Oman lapseni isoäiti myös höpisi usein miten lapsi on hänen, ja kun korjasin, että ei ole kun minun, niin väitti, että "onhan se nyt ainakin osittain minun".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän sulla tuossa ole mitään hätää, kun äitisi ei ole saanut sinua uskomaan arvosteluihinsa sinusta, että kyseisten huomioiden teko tekisi sinusta huonon ja hänestä hyvän.
t.kivikissaäiti
Miten toi edes sua sattuu, jos et arvosta äitisi mielipiteitä? Ihan vilpitön kysymys. Tai siis no tietty se ettei äitiään voi arvostaa on ikävää, mutta siis ei sun mistään tuossa tarvitse huonoa omaatuntoa tuntea ainakaan.
t.kivikissaäiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Millainen ihminen mustamaalaa lastaan mielenterveysongelmalliseksi, kun aikuinen lapsi ei tee niinkuin äiti haluaa, äitiä miellyttääkseen?? Vastaan tähän itsekin, että persoonallisuushäiriöinen äiti.
Ihan oman mielenterveytesi takia sinun olisi viisainta ottaa sitä etäisyyttä. Äitisi syö valtavasti energiaa eikä anna tilalle mitään positiivista.
Meillä on huomenna edessä vierailu apen luo. Edellisestä kerrasta onkin 8 kk aikaa. Teinit jää ilomielin kotiin. Mieheni käy harvoin kylässä ja välttelee puhelimeen vastaamista kun appi soittaa. Olen itsekin ihan puhki, jos appi soittaa minulle. Iskee puolen tunnin "virrat poikki"-olo. En jaksa kuvailla millaista se apen käytös on, mutta ymmärrän sinua oikein hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huh, minä olisin kyllä ottanut todella paljon etäisyyttä tuon "Kiitos kun synnytit MINULLE lapsen" -kortin jälkeen.
Sun pitää muuttaa asennettasi, sen sijaan että tunnet sääliä äitiäsi kohtaan ala tuntea myötätuntoa itseäsi kohtaan. Jos asetat itseäsi ja omaa perhettäsi kohtaan rajoja, niin et olee vastuussa muiden ihmisten tunteista näitä rajoja kohtaan. Jos sinua loukataan ja puolustaudut, niin loukkaajan vastuulla ovat hänen omat tunteensa, nämä eivät ole sinun vastuullasi. Äitisi on aikuinen ihminen, ei pikkulapsi jonka tunteita pitää varjella erityisellä tavalla. Kysy itseltäsi, kuka varjelee sinun tunteitasi kuten varjelet äitisi tunteita? Aivan, ei aikuisen ihmisen mieltä varjella tuolla tavalla.
Minun mielestä sinun pitää ottaa etäisyyttä radikaalisti äidistäsi. Haluatko todella, että lapsesi kiintyy vahvasti häneen? Hän ei selvästikään ole mieleltään terve.
Palasin vilkaisemaan ketjua, kiitos vastauksista. Alan kallistumaan tuohon että etäisyyden ottaminen on ainoa vaihtoehto. Lapsen takia olen ajatellut välien säilyttämisen olevan tärkeää, mutta tottahan se on että ei tulehtuneesta tai epäterveestä ihmissuhteesta ole iloa kenellekään.
Mietin vaan että miten käytännössä asian hoidan, voi olla että on helpompi keksiä kiireitä ja vähentää puheluihin vastaamista. Tiedän että jos suoraan sanon mitä mietin niin sanomista tulee, vaikka onkohan silläkään enää mitään väliä sitten...
Kiitos vastauksista, sain sitä varmuutta mitä toivoinkin!
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jatkan vielä että olen yhtäkkiä alkanut muistamaan lapsuudestani vaikka mitä sellaista jonka olin unohtanut, kuten miten äitienpäivänä hän haukkui minua kun ei tykännyt lahjasta jonka olin huolella valinnut, sanoi etten ole ikinä arvostanut tai rakastanut häntä.
Ei ole normaalia ei.
Ap
Siis äitisihän on sairas?! Ei tuota voi katkeruudella selittää. Mielipuoli hullu vain.