Oletteko koskaan kateellisia nähdessänne nuoria, joilla on vielä elämä edessä?

Ei tod.! Ihan päinvastaiset fiilikset. Kadehdin lähellä eläkeikää olevia ja säälin nuoria joilla työelämää jäljellä kymmeniä vuosia.

En todellakaan kadehdi, ihanaa että opiskelut ja työelämä alkaa olla takana päin. Muutama vuosi vielä, ennen eläkeikää. Elämä on helpompaa.

En. Jos alkaisin kadehtia toisten ihmisten elämää, niin kadehdittavaa riittäisi, on rikkaita, on kauniita, on jännämiehiä, on parempaan maahan syntyneitä, on ihanteellisessa ilmastossa asuvia, jne, jne.

Enkä myöskään haluaisi palata takaisin omaan nuoruuteeni, vaan olen tyytyväinen siihen että olen onnistunut sinnittelemään jo tänne viimemetreille.

- m60

En kadehdi, etenkin eilen mietin sitä, että kadehtimiseen ei kannata aikaa tuhlata, kuka tahansa meistä voi tulla tiensä päähän minä päivänä vain, nuori tai vanha. 

Kateus on ehkä maailman turhin tunne.

 Säälittää ainoastaan. Mitä kaikkea vielä edessä ja varmaan paljon vaikeampaa kuin itsellä aikoinaan, vaikka nuoruus meni sota-ajan jälkeisissä vuosissa. Ei ollut sellaisia paineita kuin nykynuorilla ulkonäön, merkkivaatteiden, koulutuspaikkojen, työnsaannin kanssa sekä sosiaallisen median vuoksi.

Koettakaa kestää, on ainut mitä tulee mieleen.

Tiedän että suuri osa noista nuorista bimboista ei ikinä tule pääsemään sinne missä minä nyt olen, joten miksi olisin kateellinen. Heillä on edessä kauhea elämä.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän että suuri osa noista nuorista bimboista ei ikinä tule pääsemään sinne missä minä nyt olen, joten miksi olisin kateellinen. Heillä on edessä kauhea elämä.

Sullapa mukavat ajatukset. ;)

En ole. Olen tyytyväinen, että olen vihdoin päässyt toteuttamaan sitä elämää, joka tuossa vaiheessa oli vasta tulossa.

En kadehdi koskaan ketään. Jos jotakuta kadehtii, pitäisi olla valmis ottamaan kateuden kohteen koko elämä, ei vain esim. sitä nuoruutta (jota sitäkään en halua). Eli jos haluaa nuoruuden, pitää olla valmis ottamaan myös kaikki mitä se ehkä tuo tullessaan: heikko itsetuntemus, huono itsevarmuus, rahattomuus, asuminen ehkä soluasunnossa, opiskelu, huoli tulevaisuudesta: saako työtä, löytääkö kumppanin, kestääkö parisuhde, saako lapsia... Minusta on ihana elää juuri omaa keski-ikäisen elämääni. 

Vierailija kirjoitti:

Kateus on ehkä maailman turhin tunne.

Enpä tiedä, minusta se on tunne siinä missä muutkin. Kateus kertoo tuntijalleen jotain tämän omasta elämästä, ei niinkään siitä, jonka elämää kadehtii. Itsellenikin kateus muistuttaa niistä arvoista, jotka ovat tärkeitä ja joskus kateus pakottaa pysähtymään tekemään korjausliikkeitä omassa elämässä. Tavallaan koen, että kateus on tunteena samantyyppinen kuin viha: kumpaakaan ei mielellään kokisi, mutta molemmilla on tärkeä viesti kerrottavanaan. Kumpaakaan ei pidä kieltää itseltään vaan suhtautua tunteeseen hyväksyvästi sellaisena kuin se on - tunteena.

Sori nyt tämä vuodatus, mutta olen itse oppinut lapsena, että kateus on turhaa ja jopa aika väärin, mikä on saanut minut häpeämään kateuden tunteita ja kieltämään niitä itseltäni. Siellä piilossa kielletyt ajatukset ovat sitten saanet kasvaa oikeiksi kunnon mätäpaiseiksi, joista on ihan oikeaa haittaa elämässä.

Surullista on, jos ei pysty elämässään enää muuttamaan jotain asiaa, vaikka haluaisi. Silloin ajattelee, että nuorena olisi voinut tehdä erilaisia valintoja.

Kateus loppuu, kun lakkaa vertaamasta itseään muihin.

Minusta nuoret ovat hellyttäviä, mutta ei heitä kadehtia tarvitse, jokainenhan on ollut vuorollaan nuori.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kateus on ehkä maailman turhin tunne.

Enpä tiedä, minusta se on tunne siinä missä muutkin. Kateus kertoo tuntijalleen jotain tämän omasta elämästä, ei niinkään siitä, jonka elämää kadehtii. Itsellenikin kateus muistuttaa niistä arvoista, jotka ovat tärkeitä ja joskus kateus pakottaa pysähtymään tekemään korjausliikkeitä omassa elämässä. Tavallaan koen, että kateus on tunteena samantyyppinen kuin viha: kumpaakaan ei mielellään kokisi, mutta molemmilla on tärkeä viesti kerrottavanaan. Kumpaakaan ei pidä kieltää itseltään vaan suhtautua tunteeseen hyväksyvästi sellaisena kuin se on - tunteena.

Sori nyt tämä vuodatus, mutta olen itse oppinut lapsena, että kateus on turhaa ja jopa aika väärin, mikä on saanut minut häpeämään kateuden tunteita ja kieltämään niitä itseltäni. Siellä piilossa kielletyt ajatukset ovat sitten saanet kasvaa oikeiksi kunnon mätäpaiseiksi, joista on ihan oikeaa haittaa elämässä.

Hyvin avattu! Silti väittäisin että kateus kannattaisi saman tien jalostaa tai muuntaa mielessään ihailuksi tai ehkä tavoitteiksikin, jos se tuntuu aiheelliselta. Kateus sinänsä on hedelmätöntä ja syö kadehtijaa itseään.

En. Minusta elämä on ollut aika rankkaa kaiken hyvän ja ihanan lisäksi.

Olen jättänyt taakseni esim. koulukiusatuksi tulemisen, muutaman vakavan trauman ja MS-tautiin sairastumisen aiheuttaman kriisin. En haluaisi, että se kaikki olisi vielä edessäni.

Tekisin toisin joitain asioita, jos kaikesta huolimatta palaisin nuoruuteeni. En tekisi aborttia. Toisaalta valinnoistani riippumatta olisin sairastunut MS-tautiin.

En ole kateellinen koska en arvosta elämää pätkääkään, se on turhaa ja merkityksetöntä.

En todella. Tiedän miten ahdistuneita nuoret usein ovat. Sääli herää lähinnä.

En haluaisi olla parikymppinen tässä nykyisessä maailmanmenossa ja treffailukulttuurissa.

Joistakin asioista ehkä. Nykyajan nuorille esimerkiksi opetetaan elämäntaitoja eri tavalla kuin aikaisemmille sukupolville. Lisäksi heillä on mahdollisuus hankkia tietoa helpommin myös itsenäisesti, joten heillä ehkä on paremmat mahdollisuudet nähdä useita näkökulmia asioista ja siten ajatella niistä kypsemmin.  Jokaisessa aikakaudessa on varmasti hyviä ja huonoja puolia. Tämän aikakauden miinus on se, että yhä harvemmalle enää on paikkaa yhteiskunnassa. Siihen suruun ei välttämättä kypsyyskään auta. 

En, koska minulla on ollut ja on edelleen ihan hyvä elämä. Kadehdin nuoria siitä, että todennäköisesti heillä on vähemmän univaikeuksia ja kolotuksia kuin minulla vanhalla kurpalla.